Liberaalin demokratian loppu?

Tuoreen Kanava-lehden 4/2020) useammassakin kirjoituksessa käsitellään demokratiaa altavastaajan asemassa nykyisessä maailmanmenossa. Esimerkiksi Jaakko Anhava käsittelee aihetta esseessään ”Kirjoitus uppoavasta lännestä”. En kuitenkaan tässä blogikirjoituksessa käsittele aihetta hänen viitoittamaan, vaan oman käsitykseni pohjalta.

Lähtökohtana voidaan pitää lukemattomia kertoja esillä ollutta Francis Fukuyaman ennustetta länsimaisen liberaalin demokratian voitosta. Luin Fukuyaman kirjan ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” (1992) heti tuoreeltaan. Muistan kirjan niin merkittävänä, että tämän blogini nimi on johdettu Fukuyaman kirjan nimestä. Olin erimieltä kirjan johtoajatuksesta, jota kuvaa blogin nimi - eräänlainen antiteesi - ”Historia jatkuu”. Olen oppinut ymmärtämään Fukuyaman syvällistä ajattelua muilta osin hänen myöhempien kirjallisten tuotteidensa kautta.

Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli luontevaa pitää liberaalia demokratiaa voittajana, olihan sosialismi raunioitunut. Kaikki tapahtui hämmästyttävän nopeasti. Maailma oli ja on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi paikka kuin se maailma, joka nähtiin kaksinapaisena toisen maailmansodan jälkeen. Itse sodassa idän autoritarismi ja diktatuuri sekä demokraattisten valtioiden liitto saavuttivat kaksoisvoiton fasismista. Jo tuolloin neuvostoliittolainen yksipuoluejärjestelmä tarjosi sodan voittamisen meriiteissä tasapäisen vastuksen lännelle.

Sodan jälkeen tapahtunut suurvaltojen riitaantuminen ja valtapoliittinen taistelu (toissijaisesti ideologioiden välinen kamppailu) johtivat kaksinapaisen maailmankuvan muodostumiseen lähes 50 vuodeksi. Yksinkertaistettuna Fukuyama tarkoitti historian lopullaan tämän taistelun tulosta.

Fukuyama jätti samalla aivan liian vähälle huomiolle esimerkiksi arabimaiden ekspansiivisen hegemonia-ajattelun. Myös nousevan Kiinan idästä ja lännestä erillinen voimapolitiikan keskus tuli sivuutetuksi. Lisäksi Fukuyama jätti noteeraamatta minkä tahansa muun potentiaalisesti nousevan mahdin (kulttuurin), joka kyseenalaisti hänen bipolaarisuuteen perustuvan maailmankuvansa.

Liberaalin demokratian ajautuminen osin haastajan asemaan johtuu siitä, että autoritaariset hallinnot jakautuvat moniin erilaisiin sekä keskenään kiisteleviin että yhteistyöhakuisiin voimatekijöihin eivätkä muodosta homogeenista kokonaisuutta. Näiden kahden pääsuunnan välille ovat asemoitunut populistiset hallinnot, jotka pyrkivät hyötymään molemmista taistelevista suuntauksista.

Meillä kuusikymmentälukulaisilla on vähän sama ongelma kuin Fukuyamalla. Meidän käsityksemme oli (ja on), että länsimainen liberalismi hyvinvointiyhteiskuntineen on ylivertainen hallitsemisen muoto. Meidätkin on yllätetty housut kintuissa: menestystä voi olla demokratian ulkopuolellakin jopa suuremmassa määrin kuin kansanvaltaisissa järjestelmissä.

Koko globaali markkina on jakautunut uudella tavalla ja silloin tällöin liberaali järjestelmä tuntuu kerta kaikkiaan vanhentuneelta vaihtoehdolta. Maailmaan on putkahtanut valtioita, jotka eivät toimi länsimaiden muodostamien sääntöjen mukaan, vaan luovat itse omat sääntönsä, vaikka muuta väittävätkin.

Oma lukunsa on Donald Trumpin Yhdysvallat, joka pyrkii poimimaan marjat demokraattisen järjestelmän sisään rakennetulla presidenttivaltaisella järjestelmällä.

On jäänyt huomiomatta, että kansanvaltainen oikeusvaltion saavuttaminen on erittäin kova haaste, jossa uusimmat yrittäjät ovat epäonnistuneet. Tarkoitan Itä-Euroopan maita, jotka kokeilivat läntistä demokratiaa 1990-luvulla ja katkerasti totesivat haasteen ylivoimaisuuden. Autoritarismi on voittanut alaa Itä-Euroopassa kuten 1930-luvullakin.

:::::::::::::::::::::::

Ei läntinen demokratia ole koskaan ollut mahtijärjestelmä. Taisi olla Eric Hobsbawm, joka laski toisen maailmansodan alussa demokratioita olleen hieman toista kymmentä, joksi hän laski – nipin napin – myös Suomen. Viimeisen päälle toteutettu demokraattinen järjestelmä edellyttää valtavaa kymmeniä vuosia jatkunutta kansansivistystyötä ja lyhytikäisten hallitusten demokratiaharjoituksia. On pakko myöntää, että demokratia on edennyt 1930-luvun kokeiluvaiheista vain kohtuullisesti. Moitteettomasti demokratiaa toteuttavien maiden määrä ei ole kasvanut ekspansiivisesti. Päinvastoin takaiskuja on tapahtunut kaikkialla maailmassa, muun muassa edellä mainitussa Itä-Euroopassa.

Koronapandemia on paljastanut menettelytapoja, jotka ovat ilmeisen erilaisia eri järjestelmissä. Esimerkiksi ei-demokratioissa on ilmennyt halu peitellä epidemian syntyvaiheita ja leviämisen syitä ja toisaalta epidemian tukahduttaminen on toteutettu totalitaarisen tai autoritaarisen järjestelmän tehokkuudella. Länsimaissa toteutettu toimenpiteiden kirjo on ollut todella laaja. Kysymys on ollut kansalaisille suotujen vapausasteiden määrästä. Liberaali demokratia valitsee luonteensa mukaisesti kansanvallalle ominaisten menettelytapojen joukosta, mutta kokonaiskäsitystä on vielä vaikea muodostaa.

Ruotsi on pakko ottaa esimerkiksi. Joku voi nähdä koronan paljastaneen ruotsalaisesta yhteiskunnasta julmuuden piirteen, jossa laskelmoinnin avulla pyritään löytämään optimi tapa selviytyä kriisistä maksoi mitä maksoi. Tämä ”pehmeä julmuus” tuo ruotsalaiseen yhteiskuntamalliin jotain totalitaarista, totalitaarisesti toteutetun kansanvallan! Kaiken tämän keskellä kovaan paineeseen joutunut ”asiantuntijayhteiskunta” on hukannut roolinsa ja politisoitunut sekin.

Onko siis vedettävä johtopäätös, että ääritilanteissa demokratia ja pakkovalta sekoittuvat toisiinsa vaihtelevilla ja yllättävillä tavoilla? Myös kansalaisten hyväksyntä on saavutettavissa yllättävän voimakkaasti kansalaisvapauksia rajoittavalla tavalla.

Jaakko Anhavalla kunkin järjestelmän menestys on sidoksissa sen resursseihin, ei järjestelmän oikeutukseen. Kommunismi ja fasismi kaatuivat voimavarojen loputtua. Käykö liberaalille demokratialle samoin ja mitä tulee tilalle? Merkit ovat ilmassa, että miljardeja käytetään samoin kuin aiemmin miljoonia: talouden kasvulle luodaan ylivoimaiselta tuntuva haaste.

Vasta aika näyttää ovatko demokratian 2010-luvulla kärsimät tappiot pysyviä vai voivatko demokraattiset järjestelmät elpyä korjaustoimenpiteiden kautta. Oma luottamukseni kestää, mutta luottamuksen rakoilu on ilmeinen.

Demokraattisten ja autoritaaristen järjestelmien kilpailu käydään pääosin taloudellisten resurssien tasolla. On jo käynyt ilmi, että taloudellinen kasvu voi olla kehittyvissä maissa verrattomasti ripeämpää kuin kehittyneissä demokratioissa, joskin on muistettava, että lähtötaso on ja on ollut monissa nousevissa maissa hyvin alhainen. Oikeusvaltioperiaatteet ja sananvapaus saattavat sittenkin nousta arvoon arvaamattomaan, kun - viime kädessä - veri punnitaan.