Kansalliskirjailija Linna vastaan kansallisrunoilija Runeberg

Panu Rajala on kirjoittanut elämäkerran J.L. Runebergistä. Teoksen nimi on ”Kansallisrunoilija. J.L. Runebergin elämä” (Minerva, 2020). Rajala on perehtynyt perusteellisesti sekä ihmiseen nimeltä J.L. Runeberg että hänen tuotantoonsa. Monessa suhteessa Rajala on kirjoittanut lopullisen elämäkerran.

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa arviota kirjasta, vaan tarkastella Rajalan käsityksiä Runebergin ajatusmaailmasta verrattuna kansalliskirjailija Väinö Linnan ajatuksiin tavallisesta suomalaisesta ihmisestä – sotilaasta - sodan pyörteissä. Kuten tunnettua Linna vierasti Runebergin yläluokkaista ja ylemmyydentuntoista asennetta. Pitikö tämä tarkalleen ottaen paikkansa, siitä on erilaisia käsityksiä.

Linna on tässä asenteiden taistelussa paraatipaikalla, kun pystyi arvioimaan Runebergiä ja hänen kirjoituksiaan sata vuotta runoilijan keskeisen tuotannon ilmestymisen jälkeen. Rajala vastaa Runebergin puolesta haudan takaa.

Rajala sanoo, että Runebergin näkemys oli tavallisen sotilaan näkemys, ja että se oli samantapainen ”sammakkoperspektiivi” kuin Linnalla oli ”Tuntemattomassa sotilaassa”. Käsitettä sammakkoperspektiivi en tiedä Linnan käyttäneen, vaan sitä käytettiin kriittisissä arvioinneissa, kun katsottiin Linnan antavan asenteellisen kuvan upseeristosta. Tosiasiassa Linna sodan käyneenä pikemminkin läpivalaisi tavallista suomalaista sotilasta ja hänen asennemaailmaansa sellaisena kuin hän sen näki. Lopputuloksena – kuten myöhemmin käy ilmi – Runeberg ja Linna näkevät suomalaisen jokamiehen eri näkövinkkelistä.

Aivan kuten Linnankin kohdalla tapahtui, Runebergin kirjallisten hahmojen vastineita haettiin elävästä elämästä. Niillä siis kuviteltiin olevan olemassa olevan vastakappale reaalimaailmassa. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Molemmat testasivat syntyneitä tekstiluonnoksia lähipiiriläisillä, Runeberg myös julkaisemalla tekstejä lehdissä.

Sekä Linnan että Runebergin teoksia sovitettiin elokuviksi ja näytelmiksi, joista on käyty intensiivistä - ja kriittistä – keskustelua. Yhteistä molemmille kirjailijoille oli arvosteleva suhtautuminen joihinkin upseereihin – mutta ei kaikkiin. Kunnia sodasta haluttiin antaa miehistölle. Erityisesti Runeberg on syyllistävä sodanjohtoa kohtaan. Linnan kritiikin – tai arvostuksen - kohteena ovat lähiesimiehet.

:::::::::::::::::::

Linnan suhdetta Runebergiin olen käsittelyt useissa kirjoituksissani aikaisemminkin. Ohessa sitaatti kirjoituksestani ”Väinö Linna antoi suomalaisille `pään´” vuodelta 2014: ”Linnan esseekokoelman eräässä tekstissä (Kootut teokset VI. Esseitä, ”Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti”, puhe Åbo Akademissa 1964) hän toteaa Runebergistä seuraavasti: ”Hän vaatii (suomalaisilta) yksinkertaisesti liikaa….. sillä hänen ihmisensä on liian nöyrä , liian sitkeä, liian urhoollinen ja ennen kaikkea liian nälkäinen ja rääsyinen”. Linna koki Runebergin suhtautumisen suomalaisiin alentuvana, mutta ei suinkaan niin, etteikö hän toisaalta olisi arvostanut suomalaisten ahkeruutta ja periksiantamattomuutta.

Eikö Linnan olisi pitänyt arvostaa Runebergiä sen kuvan perusteella, minkä runoilija loi suomalaisista? Näin ei ole, sillä Linna näki Runebergin suhtautumisessa elitistisen ajattelun. Runeberg katsoi ikään kuin yläviistosti suomalaisiaan, vaikka sijoittikin heihin joitakin jaloja piirteitä.

Avaimena Linnan näkemään Runebergin ihmiskuvaan on runoilijan aliarvioiva suhtautuminen suomalaisten älyyn. Runeberg antaa kuvan, että kyllähän suomalaiset sitkeitä ovat, mutta vähän yksinkertaisia.

Voin kuvitella, että Linnan sisällä kiehui ärtymys. Hän oli itse esimerkki ihmisestä, joka kypsyi tehdastyöläisestä kansalliskirjailijaksi. Tähän formulaan ei kerta kaikkiaan sopinut kuva vähään tyytyvästä pienestä kirjailijaolennosta: ”Sanottakoonpa Runebergistä mitä tahansa, niin demokraattia hänestä ei saa tekemälläkään”.

Linna taisteli aktiivisesti Runebergin suomalaisista antamaa kuvaa vastaan. Hän vastasi Runebergille kirjoissaan. Linnan oletus on, että runebergiläinen kuva tavallisesta kansasta on iskostunut sivistyneistön sisimpään. Tuntemattomassa sotilaassa näitä sivistyneistön hahmoja edustivat eräät upseerit, joihin Linna istuttaa joitakin vähemmän mairittelevia piirteitä: he ovat koppavia ja ylemmyydentuntoisia. Jos he olivat vielä rohkeita (kuten Lammio) alaisten kiukku kiehui yli äyräiden.

Ei Linnan kuva upseeristosta ollut toki kategorinen. Hyväksynnän saivat sivistyneistöä - ja toisaalta kansanmiehiä - edustavat upseerit, jotka kasvoivat tehtäviensä mukana.

Mistä tämä kaikki johtui? Minusta Väinö Linna on suomalaisen sivistystahdon ilmaisijana korvaamaton. Hän uskoi kansansivistyksen viisaaksi tekevään vaikutukseen. Ei siihen väliin tarvittu Runebergiä mestaroimaan. Toisaalta hän uskoi suomalaiseen käytännön järkeen enemmän kuin rikkiviisaaseen snobismiin.

Linna toteaa, että (runebergiläinen) ”ylhäältä päin tuleva myötätunto” ei enää riitä. Ja hän jatkaa avainlauseella: ”Tuntemattomassa sotilaassa minä annoin …. suomalaiselle sotilaalle jotakin, jonka Runeberg oli unohtanut hänelle antaa, nimittäin pään….” Sama ilmenee teoksessa ”Täällä Pohjantähden alla”: kirjasarjassa näkyy Linnan oman todistuksen mukaan, ”etteivät alemmat kansankerrokset olleet omaksuneet heille varattuja rooleja”.

:::::::::::::::::::::

Syntyy mielenkiintoinen tilanne, kun Rajala ryhtyy kiivaasti ”puolustamaan” Runebergin tyhmää sankaria verraten Sven Tuuvaa Tuntemattoman Lahtiseen (Veikko Sinisalo tulkitsee molempia rooleja elokuvassa!), joka ei luovu konekivääristään lojaalisuuttaan missään olosuhteissa. Sanoisin, että vertailu ontuu. Jostakin syystä Rajala kiusaantuu Linnan kertoessa esseessään, että hän antoi suomalaisille jotain sellaista, jonka Runeberg unohti, nimittäin ”älyn”. Linnalla oli omat syynsä korostaa kansanmiehen käytännön fiksuutta kontrastina ylemmyydentuntoisten upseerien kaikkitietävyydelle. Rajala monisanaisesti perustelee, että Sven Tuuvalla oli ”pää”: ”hänen päänsä noudattaa sydämen vaistomaista käskyä”. Tulee tunne, että Linna puolustaa (Lahtisen) työväenluokkaista taustaa herraskaista suomenruotsalaisuutta vastaan. Rajala taas jakaa Runebergin maailmankatsomuksen.

Linnalla ja Runebergillä (Rajalalla) on erilainen käsitys sodan olemuksesta. Se, mikä Runebergille on eettisesti komeaa ja ihannoivaa, on Linnalle silpoutuneita ruumiita, joiden luotaantyöntävyys loitonnetaan mielestä räikeällä pilalla: Runeberg (”Döbeln Juuttaalla” Teivas Oksalan suomennoksena): ”Oli harvennut väki, aukkoja vaan/näki kautta hän ruotujen”. Linna Hietasen irvailemana muisteli Tuntemattomassa samaa kohtaa vähän sinne päin: ”von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen”. Sodan käynyt Kari Suomalainen HS:n pilapiirroksessa (30.1.1955) kuvailee Runebergin ajattelua seuraavasti: ”toiset luovat ravasta ihanteita” ja Linnan ajattelua taas seuraavasti: ”ja toiset tekevät ihanteista rapaa…”

::::::::::::::::::::

Yhteenvetona Rajala toteaa, että ”Väinö Linna törmäyttää toistuvasti runebergiläisiä ihanteita omaa sodankuvaustaan vasten” ja päättelee , että ”Runeberg oli Linnalle jollakin tavalla rakas vihollinen”. Syytä on muistaa, että esseissään Linna antaa suuren arvon Runebergille runoilijana.

Rajala kuvaa vielä yhdellä tapaa Runebergin ja Linnan ajattelun eroa. Kysymys on suhtautumisesta lottiin. Runebergin lottakuva ”Lotta Svärdissä” on hyvin ihanteellinen: ”Hän on pelastava enkeli ja hänestä tulee myöhempinä aikoina sotiin komennettujen naisten kotimainen esikuva Lotta Svärd -järjestön kantaäiti”. Linnan lottakuva typistyy ”Raili Kotilaisen” hahmoon, joka on läpeensä seksuaalinen olento. Hänestä tulee halveksittu olento, eräänlainen kiertopalkinto. Runebergin ja Linnan lottakuvat – Lotta Svärd ja Raili Kotilainen - muodostavat ääripäät lotan roolista, kuten Rajala toteaa.

Panu Rajala haluaa saada viimeisen sanan tässä debatissa kansalliskirjailijan ja kansallisrunoilijan välillä todetessaan teoksensa jälkisanoissa , että ”hyvästä yrityksestä ja tutkimuksen taustatuesta (Nummi, Varpio) huolimatta hänen (Linnan) ei onnistunut suistaa Runebergiä jalustaltaan”.

Rajala näyttää samaistuvan niin voimakkaasti Runebergin hahmoon, että hänen näkemyksensä kansallisrunoilijasta on lopulta subjektiivisesti runoilijaa puolustava.

Mielestäni kumpikin suurmiehistä lähestyy suomalaisuutta omanlaisesta lähtökohdasta: Runeberg kuvaa heräävän kansakunnan itsetunnon nousua, kun taas Linna kuvaa tasa-arvoistuvan Suomen ponnisteluja kohti vaurautta ja omien voimavarojen kokeilua. ”Täällä Pohjan tähden alla” -teoksessa Linna kuvaa irtautumista vanhasta maailmasta ja taistelua tavallisen kansalaisen hyvinvoinnin puolesta.