sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Näännymmekö velkataakan alle?

Kansanedustaja ja vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Paavo Arhinmäki herätti keskustelua väläyttämällä Kansan Uutisten juhannushaastattelussa, että valtion ei tarvitse maksa lainojaan pois. Totta onkin, että käytännössä vanhat velat - niitä pois maksettaessa - korvataan uusilla lainoilla.

Turhan kategorisesti Arhinmäki asiansa esitti: Suomikin on kuulunut valtioihin, joka on vähentänyt velkaansa. Tämä tapahtui 1990-luvun alun laman ja finanssikriisin (2008) välissä, jolloin sekä valtion että julkisyhteisöjen yhteenlasketut velat vähenivät ajoittain 14 lihavan vuoden (1994-2007) aikana absoluuttisestikin, ei paljoa, mutta kuitenkin. Tärkein mittari eli julkisyhteisöjen velkojen suhde bruttokansantuotteeseen aleni em. välillä lähes 60 prosentista lähelle 30 prosenttia. Kannattaa huomioida, että edes 1990-luvun laman synkimpinä vuosina julkisyhteisöjen velan bkt-osuus ei noussut 56-57 prosenttia korkeammalle.

Arhinmäki viittaa Suomen valtion erittäin alhaisiin – jopa miinusmerkkisiin - korkomenoihin. Suomi on viimevuosina hyötynyt siitä, että uusien velkojen korot ovat olleet vanhempien velkojen korkoja alhaisemmat. Myös Arhinmäen toteamus, että kaikkihan joutuvat nykytilanteessa ottamaan (korona)velkaa pitää suurin piirtein paikkansa.

Maksavatko talouskasvu ja inflaatio velat pois? Kyllä, takavuosina näin tapahtui, mutta nyt inflaatio on ollut vuosia vähäistä ja talouskasvu on ollut aneemista. Niinpä finanssikriisin ja tämän päivän (2020) välisenä aikana velkojen bruttokansantuoteosuus on pysynyt suurin piirtein ennallaan. STTK:n pääekonomisti Patrizio Laina näyttää olevan sitä mieltä, että pikemminkin kuin puhutaan vanhan lainan maksamisesta pois korvaten se uudella, pitäisi puhua lainan ”hoitamisesta”.

Käsitän Arhinmäen kommentin siten, että hän näkee Suomen talouspoliittisen johdon vetäneen vuosikymmenien ajan liiallista niukkuuden linjaa, väljempikin talouspolitiikka olisi ollut perusteltua.

Edellä esitetystä huolimatta minuakin hirvittää julkisen talouden alijäämän kasvaminen 8 prosenttiin (kun oli päästy ennen koronaa alle kolmen prosentin tasoon), mikä merkitsee julkisen velan kasvua lähes 20 miljardilla eurolla.

Velkasuhde (julkinen velka/bkt) on pysynyt pitkään noin 60 prosentissa, mutta nousee nyt koronakriisin seurauksena tällä vuosikymmenellä - arvioijasta riippuen - 80-100 prosenttiin, joka on korkeahko bkt-osuus, mutta on kaukana Kreikan tai Italian tai Japanin vastaavista. Myös Yhdysvaltain velkasuhde - osin Donald Trumpin koronahuolettomuuden seurauksena – on kiivennyt pitkälti yli sadan.

::::::::::::::::::::::

Olen vuosien varrella ottanut näissä kirjoituksissa kantaa valtioiden velkaantumiseen monista eri lähtökohdista. Olen päätynyt aiemmissa kirjoituksissa siihen johtopäätökseen, että ultrakriittisellä suhtautumisella valtionvelkaan on historialliset syyt. Olen viitannut velkaan suhtautumisessa kurjistumisajatteluun, austerityyn. Kysymys on hiukan vaikeatulkintaisesta käsitteestä, sillä austeritylla voidaan tarkoittaa sekä positiivisessa mielessä sinnittelyä vaikeissa oloissa (esimerkiksi 1940-luvun lopulla Englannissa - Clement Attleen aikana niukkuudella selviytymisestä tehtiin kunnia-asia) että kansakunnan vyönkiristystä ahdinkoon saakka. Olen viitannut Suomessa käytössä olleeseen niukkuusajatteluun jälkimmäisessä mielessä eli niukkuuteen kurjistamismielessä. Tämä on hiukan rohkeasti sanottu, sillä ei meillä kovin monesti ole säästetty näännyttämismielessä. Voi siis kuulostaa absurdilta puhua austeritysta kaiken yltäkylläisyyden keskellä. Kysymys onkin periaatteiden välisestä taistelusta eli siitä onko velanotto ensisijassa sijoittamista tulevaisuuteen vai onko kysymys valtion pysyvästä (ja lisääntyvästä) velkaantumisesta.

Miten olen ottanut kantaa teemaan aiemmin?

Totean blogikirjoituksessani ”Snellmanista Viinaseen - kurjistamisen lyhyt historia” (4.10.2014) seuraavaa: ”Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin lapsilisäleikkauksineen (viittaan tässä erityisesti valtion julistamiseen maksukyvyttömäksi 15.3.1957 ja lapsilisien leikkauspolitiikkaan), vaikka valtiontalous oli ylijäämäinen jo syksyllä 1957!). Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella. Austerity-ketju jatkui 1990-luvun lama-ajan Iiro Viinasella.”

Tommi Uschanov totesi Niin & Näin -lehden 3/2013 kirjoituksessaan, että Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on…..kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”. Olisiko tässä yksi perimmäisistä syistä historialliselle velkavastaisuudelle ja austeritylle vuosikymmenestä toiseen?

::::::::::::::::::

Hätkähdyttävää on, että koronakriisin seurauksena näytettäisiin olevan luopumassa austeritysta ja poliittiset tahot yli puoluerajojen ovat hyväksyneet tukipolitiikan ja elvyttävän talouspolitiikan, jota vielä finanssikriisin yhteydessä ylenkatsottiin. Tällä vuosituhannella meillä on viitattu toistuvasti välttämättömään niukkuuteen ainakin valtiovarainministeriön taholta. On synnytetty kuva, että poliitikoilla on hinku tehdä velkaa, mutta VM on viimeinen takalukko, joka on estänyt holtittomuudet.

Julkisessa keskustelussa tietyillä tahoilla meillä edelleen vallitsee Snellmanin austerity-henki. Niinpä toistuvasti viitataan syksyn budjettiriiheen, jossa väitteen mukaan veri punnitaan. Seurauksena sopeutus kurjistaa tavallisen kansalaisen elämää. Itse suhtaudun melko levollisesti talouden ja leikkauspolitiikan kurjistamisuhkailuihin.

Kaikesta huolimatta kasvun aneemisuus säilyy Suomen ja monien muiden kehittyneiden maiden vitsauksena. Totta kai haluttaisiin saada talouteen liikkumavaraa, ettei koko aikaa tarvitsisi taistella niukkuuden kanssa. Huono asia on, että länsimaat näyttävät menettäneen kyvyn nostaa tuottavuutta. Tuottavuuden nousu olisi välttämätöntä eläköitymisen ja ilmastonmuutoksen kustannusten kattamiseksi.

Kaikki tämä merkitsee, että velkaantumistaso jää selvästi totuttua korkeammalle tasolle puhuvat ”sopeuttajat” mitä tahansa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti