Hillary Rodham Clinton – huipulle

Itsenäisesti toimiva jatko-osa kirjoitukselle ”Hillary Clinton Yhdysvaltain historian kuvastimena”.

Hillary Clintonin poliitikon ura on huikaiseva: 2000-luvun alussa hän oli kahdeksan vuotta New Yorkin senaattorina (tähän kauteen osui WTC-tornien tuhoutuminen) ja sitten vuosina 2009-2013 Barack Obaman ulkoministerinä. Hän oli tehokas kaikissa toimissaan. Häntä alettiin pitää tulevana presidenttiehdokkaana. Mutta olivatko yhdysvaltalaiset valmiita naispresidenttiin? Testatakseen tämän hän asettui ehdolle. Tuloksena oli tappio toiselle epätodennäköiselle presidenttikandidaatille, Barack Obamalle, josta sitten tuli presidentti vuosiksi 2009-2017.

Pyrkiessään presidentiksi sattui Hillary Clintonille tyypillinen tapaus, jossa vastoinkäymiset puuttuivat peliin: hän oli ulkoministerin tehtävissä käyttänyt osin yksityistä sähköpostiaan virkatehtävien hoitoon, josta republikaanit nostivat metakan, vaikka republikaani Colin Powell ulkoministerinä toimiessaan oli käyttänyt samanlaista viestittelyä. Clintonille jaksettiin muistuttaa asiasta jokaisessa mahdollisessa käänteessä, vaikka oikeudessa mitään salaisten tietojen välittämistä ei pystytty todistamaan. Vastustajat kyttäsivät päästäkseen kiinni Clintonin edesottamuksiin. Kuitenkin Clinton itsekin myönsi, että menettelytapa oli epätavanomainen. Dokumentissa Clinton toteaa, että julkisuudenhallinta ei ollut hänen vahvuuksiaan. Hillary Clinton ei hellittänyt, vaan asettui uudelleen ehdolle vaaleissa vuonna 2016.

Hänen oli matkalla demokraattien presidenttiehdokkuuteen lyötävä Bernie Sanders, joka ei ollut helppo tehtävä. Sandersin yksinkertaiset täsmällisesti toistuvat sloganit tehosivat, kun taas Clintonin analysoiva tyyli ei uponnut itsestään selvästi kannattajiin: hän ei ollut perinteinen poliitikko. Dokumentissa Clinton antaa myrkyllisiä kommentteja kilpailijastaan ja Sanders vastaa samalla mitalla. Vermontilainen sosialisti ylsi käsittämättömään kannatukseen kapitalistisessa Yhdysvalloissa, mutta lopulta hänen oli annettava periksi. Mielenkiintoinen asetelma syntyi Sandersin ja Clintonin välillä, kun Hillary vetosi äiteihin ja Bernie heidän tyttäriinsä! Clintonin vahvuus olikin, että hän vetosi niin vahvasti naisiin (ja pikkutyttöihin!). Samalla feministinen naispresidenttiehdokas työnsi luotaan miestukijoita. Kun kaikki oli ohi, oli Clintonista leivottu ensimmäinen pääpuolueen naispresidenttiehdokas.

Sitten vastaan tuli Donald Trump. Oli tavattoman mielenkiintoista kuulla ja nähdä dokumentista, minkälainen kuva nyt jälkeenpäin Clintonilla oli Trumpista.

Clinton sanoo, että Trump toi vaalikamppailuun ennenkuulumattoman määrän negatiivista energiaa ja vihaa. Trump aloitti heti alussa vähättelyn ja soimaamisen sanomalla, että Clintonin ainoa valtti on, että hän on nainen. Miehenä hän ei saisi edes viittä prosenttia äänistä….. Solvaamisen yksityiskohtia voitaisiin luetella loputtomiin.

Eniten varmaan ärsytti se, että Clinton oli feministivallankumouksen johtohahmoja. Sitä Yhdysvaltain demokratia ei ollut vielä mahdollistanut, että tällainen hahmo pääsisi korkeimmalle paikalle. Yhdysvallat tuli moniin Euroopan maihin verrattuna jälkijunassa. Clinton menestyi urallaan monissa presidentillisissä tehtävissä, kuten ulkoministerinä. Suosio oli korkealla jopa yli puoluerajojen. Vähättelylle ei löydy mitään perusteita.

Mutta Trump jatkoi: hän on kiero, hän on kamala ja ympärillä olevat kannattajat huusivat hyväksyntää. Paljon on koettu, mutta harvoin näkee niin ajattelematonta vaalikarjaa.

Trumpin taktiikkana oli ”johtaa puhetta”, hän päätti, mistä uutisissa puhutaan. Hillary Clinton ei pystynyt – omatessaan erilaisen totuuskäsityksen – vastaamaan. Jos hän olisi vastannut, hänen olisi pitänyt lähteä mukaan ”vaihtoehtoisten totuuksien” maailmaan. Se tuntui alueelta, jonka Clinton tunsi vieraaksi itselleen. Muistan itse kuinka Clinton keskinäisissä väittelyissä - turhautuneena selviin valheisiin tai muunneltuihin totuuksiin - kehotti katselijoita tarkistamaan Trumpin esille ottamat asiat kotisivujensa faktantarkistuksesta. Faktantarkistus oli kuitenkin tuolloin jo kokenut jonkinlaisen inflaation.

Väittelyt sinänsä olivat Clintonin mielestä tärkeitä. Hän arveli etukäteen ehdokkaiden välisten valtavien mielipide-erojen paljastuvan kaksintaisteluissa. On syytä muistaa, että ennen väittelyitä Clinton johti gallupeja. Hän käytti sparratessaan avustajiaan ”trumpeja” harjoitusvastustajina.

Clinton pärjäsi hienosti väittelyssä, mutta pärjäsikö hän riittävän hyvin säilyttääkseen johtonsa? Monien analyysien viidakosta nousee esille esimerkiksi seuraava Hillary Clintonin kommentti: ”Hän (Trump) on väline monelle muulle ihmiselle”. Ehkä tässä on vinha perä. Trump puhuu näennäisesti omiaan, mutta taustavoimat ja massat valikoivat omaksi edukseen Trumpin puheista sopivimmat.

Sitten seurasivat Trumpin Venäjä-yhteyksien julkitulo, Trumpin naisseikkailuja kuvaava video, wikileaksin julkaisemat sähköpostit… ja tämä kaikki keskellä väittelyä. Esille tulleet asiat sekoittivat lopullisen arvion esittämistä voimasuhteista kahden ehdokkaan välillä.

Kun väittely oli ohi, Hillary Clinton näytti säilyttäneen etumatkansa. Mutta vieläkin FBI sekoitti kuvaa ryhtymällä muutamaa päivää ennen vaaleja tutkimaan uudelleen (!) Clintonin sähköposteja. Kysymys oli James Comeyn neronleimauksesta. Ehkä hän pelkäsi ratkaisevansa vaalit, jos ei käynnistä vielä yhtä tutkimusta. Hän saattoikin ratkaista, mutta toiseen suuntaan, kuin mikä oli ilmeistä. Taaskaan ei ilmennyt mitään väärinkäytöstä Clintonin puolelta! Mahdollinen mainevahinko jäi jäljelle elämään ratkaiseviksi päiviksi….

Demokraattien kannalta pahinta oli, että viimeinen skuuppi tiedotusvälineissä olivat sähköpostit, ei Venäjä, ei naisseikkailut…… Kaikesta huolimatta ennusmerkit olivat Clintonin puolella…. näin luultiin. Hillary Clinton oli vaalien suosikki, mutta hävisi ne, vaikka sai 2,9 miljoonaa ääntä enemmän kuin vastustajansa.

Kun tappio paljastui, Hillary Clinton tunsi pettäneensä kaikki. Kaiken piti päättyä hyvin, mutta kohtalo päätti toisin. Kohtaloa avustivat voimat, joiden jauhot eivät olleet puhtaat.

Jäljelle jäivät katkerat tunteet: mitä oikein tapahtui? Jotenkin samastuin Clintonin tunteisiin vaalien ratkettua: tätä ei voi selittää. Dokumentin tunteikkaassa lopussa päällimmäiseksi jää hämmennys, mutta toisaalta myös toivo, vielä tulee meidän vuoromme…. No, nyt meillä on sitten presidenttinä presidentin karrikatyyri!

:::::::::::::::::::::

Clintonista jäi elämään kuva, että hän oli kylmä ja laskelmoiva. Vastustajat jatkoivat kiusaamista pitämällä julkisuudessa yllä kuvaa, että hän oli ”hirviö”. Clinton oli kuitenkin kova ja periksiantamaton vastus konservatiiveille. Dokumentissa korostetaan myös Hillary Clintonin lämpimyyttä pienessä piirissä, kun taas laajemman yleisön edessä hän otti - ehkä tarpeettomasti - virallisemman roolin.

Hillary Clintonin hahmossa on helppoa nähdä konservatiivisten amerikkalaisten epäily, että naisesta ei ole presidentiksi. Vaikka tällainen kuulostaa uskomattomalta tämän päivän maailmassa, se on totta Yhdysvalloissa: ”Tule silittämään housuni!” saattoi Clintonin vastustaja huutaa joukosta. Joku voi myös kysyä korostiko Clinton itse naisena olemisen haastetta liikaa, siis sitä, että hän oli nimenomaan naisten edustaja. Asia ikään kuin kaatui häntä itseään vastaan. Hänhän oli ensi sijassa superpätevä politiikan ammattilainen. Äärimmäisen pitkälle fiksoitunut sukupuolinen lähestymistapa kuulostaa miltei epätodelliselta verrattuna muuhun maailmaan.

Dokumentti on pullollaan nais/mies -asetelmaa. Asian täytyy olla hyvin syvällä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Ja niinhän sinä kävi, että valkoisten rintaman Yhdysvaltain presidentteinä mursi musta mies, Barack Obama, ei Hillary Clinton, eikä kukaan muukaan nainen.

Clinton toteaa dokumentissa mielenkiintoisesti, että vaikka ”jotain (missä tahansa poliittisessa asiassa) todistetaan vääräksi, ihmiset muistavat syytökset”. Tämä kaava toistui Clintonin kohdalla kerta toisensa jälkeen. Epäilen, että ”muistamisien” takana on asenteellinen vastustus asiasta riippumatta. Esimerkiksi kun Clintonin suosio nousi suureksi ulkoministerinä, hänet piti pudottaa jalustalta.

Dokumenttisarja on valmistunut viime vuonna eikä siinä tietenkään ole näkymää siihen, mitä Yhdysvaltain suurkaupunkien kaduilla nyt tapahtuu, mutta Hillary Clintonin ei tarvitse katua mitään sanomisiaan, sillä hän on ollut yksi niistä, joka on nähnyt ennusmerkit.

Hillary Clinton ei ole mikään puhdas pulmunen. Hän on kova, joskus yksioikoisen määräilevä, mutta hänen kohdallaan tulee ihmetelleeksi samaa kuin monen muunkin julkisuuden henkilön kohdalla: kuva ihmisestä ei ole oikein missään järkevässä suhteessa todellisuuteen.

Dokumentti ”Hillary Rodham Clinton” kuvaa suhteellisen tasapuolisesti kohdettaan, eikä missään vaiheessa sorru päähenkilön kiiltokuvamaiseen hymistelyyn: kehujia on, mutta niin on arvostelijoitakin besserwisseriyteen saakka. Oma lukunsa dokumentissa on amerikkalaisen yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoitumisen ja karuuden kuvaus, joka kulkee punaisena lankana läpi koko dokumentin.