Argentiinalainen urheilutoimittaja Luciano Wernicke on kirjoittanut teoksen ”Olympialaisten merkillinen historia”, jossa hän keskittyy kisojen sattumuksiin ja anekdootteihin koko olympiahistorian ajalta 1896-2016.
Alun perin espanjan kielisen kirjan (2012) on kääntänyt englannin kielestä Juuso Arvassalo (2020). Englanniksi kirja on ilmestynyt nimellä ”The most incredible Olympic stories”.
Teos koostuu pienistä irrallisista tarinoista, joiden lukemisen voi aloittaa milteipä mistä kohtaa kirjaa tahansa. Tämä tekee lukemisesta todella helppoa, miltei höyhenen kevyttä. Mukavaa unilukemista!
Kirjassa keskitytään kesäolympialaisiin johtuen varmaan halusta saada levikki mahdollisimman suureksi. Käyn seuraavassa läpi kirjan teemoja oman kiinnostukseni pohjalta enemmän tai vähemmän satunnaisessa järjestyksessä. Höystän Wernicken tarinoita omilla kommenteillani.
Omaan kesäolympialaisten seurantaani kuuluvat kaikki olympialaiset Rooman (1960) kisoista lähtien, joskin pikkupojan muistikuvat Roomasta ovat hatarat. Joka tapauksessa seurasin kisoja isovanhempieni luona televisiosta koulun kesäloman viimeisinä päivinä. Tokion olympiakisat (1964) sytyttivät todellisen innostuksen aina omatekoista tilastoseurantaa myöten. Japanille kisat olivat elintärkeät, olivathan ne ensimmäiset kisat Aasiassa. Japanilaiset halusivat osoittaa, että he pystyvät järjestämään kisat loistokkaasti, kuten sitten kävikin. Kirjassa jokaiseen kisaan nimetään sankari ja Tokiossa tuon tittelin ansaitsi amerikkalainen uimari Don Schollander neljine kultamitaleineen. Japanilaiset muistavat kitkerästi kisat siitä, että hollantilainen Anton Geesink voitti judon avoimen sarjan. Tämä japanilaisten ”oma” laji oli ensimmäistä kertaa olympiaohjelmassa. Omiin muistikuviini on syöpynyt Bob Hayesin valtava nopeudenpurkaus miesten satasella ja pikaviestissä.
Mexico Cityn kisat muistetaan Tommie Smithin ja John Carlosin ”mustan käden” mielenosoituksesta palkintopallilla. Kun tätä kirjoitettaessa meneillään ovat rasisminvastaiset myötätunnon osoitukset George Floydin muistoksi kaikkialla maailmassa, voi vain todeta, miten vähän onkaan tapahtunut edistystä rotujen välisessä tasa-arvossa, vaikka kansalaisoikeusliike onkin tehnyt hyvää työtä.
Palkintopallilla Smithin ja Carlosin kanssa seisoneelle ja myötätuntoa osoittaneelle australialaiselle Peter Normanille ”kostettiin” kansallisen liiton taholta estämällä häneltä seuraaviin kisoihin osallistuminen.
Vuoden 1936 olympiasankari Jesse Owens - haastateltuna - ensin kritisoi yhteyttä, jossa Smithin ja Carlosin mielenilmaus tapahtui ja korjasi sitten lausuntoaan ymmärtävämpään suuntaan.
Muutakin vavahduttavaa tapahtui. Mexico Cityn opiskelijamielenosoitukset, jotka kohdistuivat maan räikeisiin demokratiavajeisiin yritettiin kisojen aikaan häivyttää julkisuudesta, mutta totuus tiedetään: satoja mielenosoittajia ammuttiin.
Kisat muistetaan yli 2000 metrin korkeudella käydyistä kilpailutapahtumista. Kestävyyslajeissa tulokset heikkenivät ainakin 1500 metrin juoksusta ylöspäin, pikamatkoilla hyöty oli selvä: satasella Jim Hines juoksi 9,95 (virallisesti ”käsiajanotolla” 9,9) ja 400 metrillä Lee Evans 43,86 (virallisesti ”käsiajanotolla” 43,8) molemmat kirkkaasti uusia maailmanennätyksiä. Kaikkien huikein oli kuitenkin Bob Beamonin tulos 8,90 pituudessa. Muistan elävästi reagointini: tulosta ei voinut mitenkään uskoa. Kaiken lisäksi Beamonin ”jänöjussipomppiminen” suorituksen jälkeen antoi ymmärtää, että tulos ei ollut läheskään haamurajoihin yltävä.
Tärkeä asia, joka kirjassa sivuutetaan on afrikkalaisten juoksijoiden läpimurto, johon Mexico Cityn poikkeukselliset olosuhteet tarjosivat hyvän ympäristön.
Vuoden 1972 Münchenin kisoissa poikkeukselliset tapahtumat jatkuivat. Palestiinalaisen Musta syyskuu -järjestön terroristit tunkeutuivat olympiakylään ja ottivat pankkivankeja. Seuranneessa panttivankien vapauttamistilanteessa toistakymmentä ihmistä menehtyi. Muistan, kuinka äärimmäisen suuttunut olin poliisin aivan liian uhkarohkeasta ja epäonnistuneesta panttivankien vapauttamisyrityksestä.
Kisojen uintilajien ja kaikkien lajien kuningas oli Mark Spitz, joka voitti seitsemän kultaa, joista kolme tuli viesteistä. Mielenosoitukseltakaan ei vältytty, kun 400 metrin kaksi parasta Vince Matthews ja Wayne Collett käyttäytyivät palkintopallilla epäurheilijamaisen välinpitämättömästi. Muistan tilanteen: minusta he käyttäytyivät enemmänkin ajattelemattomasti kuin osoittivat protestihenkeä. Joka tapauksessa kilpailukieltoa tuli!
Montrealin kisojen suuri tähti oli Nadia Comaneci kolmella voimistelukullallaan. Myöhemmin hän keräsi huomiota kertoessaan, miten häntä kohdeltiin kaltoin Ceausescun Romaniassa. Muutoinkin poliittinen peli neuvostoblokin sisällä herätti vastenmielisyyttä varsinkin voimistelussa: joskus vaikutti, että mitalien jakaminenkin sovittiin poliittisella diilillä.
Olympiakisoissa on nähty myös laajoja kansainvälisiä ”protesteja”. Tarkoitan nyt boikotteja, joissa kymmenet maat jäävät pois kisoista vastustaessaan isäntämaan jotain kansainvälisen oikeuden rikkomusta. Näin kävi sekä Moskovan (1980) että Los Angelesin (1984) olympiakisoissa. Moskovassa länsimaat vastustivat boikotilla Neuvostoliiton Afganistanin miehitystä. Pois jäi 64 maata. Los Angelesin boikotti oli tavallaan kostoboikotti länsimaiden pannalle edellisisissä kisoissa. Neuvostoliitto-johtoinen leiri jäi pois kisoista (14 maata).
Kyseiset kaksi tapausta ovat kylmän sodan ilmentymiä aivan sen viime hetkillä.
Soulin kisojen (1988) dramatiikan huippua edusti kaksintaistelu Carl Lewisin ja Ben Johnsonin välillä 100 metrin finaalissa. Hekumaa kesti 9,79 sekuntia, Johnsonin voittoajan verran. Sitten putosi pommi: kaksi päivää myöhemmin Johnsonin virtsasta löytyi Stanozolia. Siihen päättyi käytännössä Johnsonin sensaatiomainen ura. Itse ihmettelin monien doping-tapausten kohdalla jonkin urheilijan (ml. Johnson) äkillistä tulosparannusta tuloskehityksen muutoin polkiessa paikallaan. Tarvittiin uudenlaista potkua ja silloin turvauduttiin dopingiin.
Doping-ongelman suuruutta on vaikeaa edes suurin piirtein arvioida. Se on joka tapauksessa suuri olympiakisojen historiassa. Jo itäsaksalaisten menestys 1970-luvulla oli oire dopingin systemaattisesta ja valtiojohtoisesta käytöstä. Pahimman massiivisen käytön ajateltiin ehkä olevan ohi 2000-luvulle tultaessa. Toisin kävi. Venäläisten urheilijoiden järjestelmällinen käyttö oli ja on iso takaisku dopingin vastaisessa työssä.
Sydneyssä vuonna 2000 pikajuoksija-pituushyppääjä Marion Jonesilla oli huikea menestys. Jäykänoloisesti juossut amerikkalainen voitti kolme kultaa. Seitsemän vuotta Sydneyn jälkeen Jones myönsi dopingin käytön ja menetti mitalinsa.
Barcelonan kisoissa 1992 murrettiin eräs olympialiikkeen tabu lopullisesti: ammattilaisten sallittiin osallistua kisoihin. Koripallossa tämä johti siihen, että Yhdysvaltain joukkue koostettiin NBA:n huippupelaajista. Syntyi ns. ”Dream Team”.
Pekingin kisat (2008) muistetaan kahden mestariurheilijan uimari Michael Phelpsin ja pikajuoksija Usain Boltin voittokulusta. Phelps löi Spitzin ennätyksen kahdeksalla kullalla ja Boit osoitti ylivoimansa voittaessaan kolme kultamitalia maailmanennätysajoilla.
:::::::::::::::::::::::
Lopuksi katsaus vielä siihen, miten Suomi ja suomalaiset ovat kirjassa esillä. ”Helsingin kisat olivat olympiahegemonian käännekohta”, toteaa Wernicke komeasti, mutta ei siitä syystä, että Helsingissä olivat ”viimeiset kunnon kisat”, niin kuin suomalaiset vuosikymmeniä kehuivat, vaan sen takia, että Neuvostoliitto oli ensimmäistä kertaa mukana. ”NL” keräsi melkein saman mitalimäärän kuin kymmeniä vuosia mitalitilastoja hallinnut USA. Totta kai kirjoittaja muistaa mainita Paavo Nurmen olympiatulen sytyttämisen. Wernicken mielestä kysymys oli hyvityksestä, kun Nurmelta estettiin osallistuminen Los Angelesin vuoden 1932 kisoihin.
Suomalaiset ovat niukasti esillä Wernicken kirjassa. Ritola toki mainitaan ja Tero Pitkämäestä kerrotaan olympiakisojen ulkopuolelta tapahtunut onnettomuus, kun hänen keihäänsä osui toisen urheilijan kylkeen. Perin tyypillistä, että tällainen sattuma nostetaan varsinaisten urheilusaavutusten edelle.
Pekka Vasala mainitaan, mutta lähinnä kenialaisen keski- ja pitkänmatkan juoksijan Kipchoge Keinon poikkeuksellisen uran yhteydessä.
Toki suomalaiset ovat paremmin esillä 1920- ja 30-luvun saavutusten yhteydessä, ja ansaitusti ihailevaan sävyyn. Yksi on kuitenkin ylitse muiden: Paavo Nurmea Wernicke ei sivuuta, vaan ylistää hänen saavutuksiaan Antverpenissa 1920, Pariisissa 1924 ja Amsterdamissa 1928.
Vuoden 1932 Los Angelesin kisoja arvioidessaan Wernicke nostaa Nurmen yhdeksi kisojen keskeisistä hahmoista. Nurmi asetettiin kilpailukieltoon ammattilaissyytteiden takia jo ennen kisoja. Wernicken myötätunto on Nurmen puolella ja hän saa ansaitusti myötätuntoa monen tekstikappaleen verran.
:::::::::::::::
Luciano Wernicken kirja on pieniin kappaleisiin jaettua dokumentointia, jota on äärimmäisen helppoa lukea palasina. Kirjan nimeksi sopisi olympialaisten sattumusten historia. Anekdootit olen kyllä tässä kirjoituksessa jättänyt vähemmälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti