Historiaa on aina kirjoitettu uudelleen siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Tämä on ymmärrettävää, sillä tietomäärä menneisyydestä kasvaa ainakin yksityiskohtien osalta. Historia kirjoitetaan uudelleen myös siksi, että näköala menneisyyteen muuttuu, nähdään kokonaisuudet eri tavalla kuin ennen jne. Tässäkään ei välttämättä ole mitään omituista.
Sitten on historiankirjoitusta, jossa tarkoitushakuisesti nähdään kokonaiset historiaprosessit uudella vääristelevällä tai kiistanalaisella tavalla. Tällöin joudutaan haasteen eteen: onko se historiankirjoitus, jonka olen itse omaksunut ”oikea” (so. ”objektiivista totuutta tavoitteleva”, jota ei voida hevillä asettaa kyseenalaiseksi) vai onko kysymys tietoisesta tosiasioiden sivuuttamisesta jotakin historian vaihetta koskien.
Usein historia on propagandakanavien taistelukenttä, jota historiaan perehtyjä ei välttämättä edes tunnisteta. Kylmän sodan aikana nykyhistoriaa (toisen maailmansodan jälkeistä historiaa) kirjoitettiin useista eri näkökulmista, joista sitten saattoi valita sen, joka tuntui lähinnä totuudelta. Kirjoitin itse sivulaudaturtyöni aiheesta ”Kylmän sodan tulkinnoista”. Nyt uudelleenluettuna on helppo havaita, että tulkinnat muuntuvat vuosikymmenien kuluessa, jos kirjoittaisin samasta teemasta nyt.
Ainoa mahdollisuus pysyä totuuden jäljillä on riittävän monipuolisen lähteistökannan omaksuminen ja omien oivallusten käyttäminen johtopäätösten teossa. Ongelma vain on se, että useimmilla ei ole pohjatietoja eikä perehtymiseen vaadittavaa aikaa suorittaa analyyseja menneisyydestä.
Mediamaailman muuttuminen on yksi menneisyyden tulkintoja vaikeuttava näkökohta. Vain hieman liioitellen voidaan sanoa, että kuka tahansa mielipidekirjoittaja voi heittäytyä ”asiantuntijaksi”. Olen kirjoittanut ”vaihtoehtoisesta totuudesta” joidenkin historian yksityiskohtien osalta. Mielipiteiden esittäjistä ei ole pulaa.
Nyt tarkoitan kuitenkin kokonaan uuden vaihtoehtoisen totuuden kirjoittamisesta. Joudutaan helposti pääsemättömään suohon. Esimerkiksi Donald Trumpille kulloinenkin totuus on aina se, mikä palvelee parhaiten meneillään olevia poliittisia tarkoitusperiä. Tähän maailmaan on ollut vaikea sopeutua muutoin kuin kieltämällä propagandistiset tulkinnat. Mutta entä jos puolet kansakunnasta uskoo mitä mielikuvituksellisempia ”tulkintoja”? Epätoivo valtaa mielen?
:::::::::::::::::::
Vladimir Putin näyttää valinneen omanlaisensa vaihtoehtoisen totuuden markkinat ja markkinoinnin. Hän haluaa muuttaa kiveenhakattuja historian totuuksia hakkaamalla kiveen uuden näkemänsä/haluamansa totuuden.
En yritäkään perata koko putinilaista tarinaa, mutta koetan päästä edes jossain määrin jyvälle, mitä tapahtuu. Lähtökohdaksi otan pitkähkön artikkelin amerikkalaisessa ”National Interest”-lehdessä (kesäkuu 2020). National Interestia julkaisee ajatushautomo ”The Center for National Interest”, jolla on siteitä Venäjälle. Artikkelin hätkähdyttävä asia on, että se on Vladimir Putinin kirjoittama (tai paremminkin Putinin nimissä kirjoitettu). Artikkelin nimi on ”The Real Lessons of the 75th Anniversary of World War II”. Artikkelin tarkoituksena on siis kertoa, mitä toisessa maailmansodassa oikeasti tapahtui. Kysymys on aivan systemaattisen vyörytyksen käynnistämisestä historian uudelleenkirjoittamiseksi, joka on jatkoa aiemmille samantyyppisille pyrinnöille.
National Interestin artikkeli on kirjoitettu tyyliin ”nyt seuraa suuri totuus” ja joku voisi toki sanoa, että ”näinkin asia voidaan nähdä” . Ongelma on se, että kokonaisuus on propagandan läpitunkema. Niinpä – Putinin mukaan - Neuvostoliitto voidaan nähdä pääasiallisena natsi-Saksan kukistajana, Puola aggressiivisena maailmansodan aloittajana ja Liettuan, Latvian ja Viron anastaminen perusteltuna ja laillisena toimenpiteenä. Kaikki nämä voidaan asettaa kyseenalaiseksi lännessä omaksutun historianäkemyksen pohjalta. Toisen maailmansodan historia pitäisi tämän venäläisen näkemyksen mukaan kirjoittaa merkittäviltä osin uudelleen.
Artikkeli pitää liittää näinä päivinä Punaisella torilla nähtävään sotilasparaatiin, jonka tarkoituksena on osoittaa Neuvostoliiton armeijan valtava merkitys sodan lopputulosta arvioitaessa. Putin torjuu väitteen, että Venäjä yrittää kirjoittaa toisen maailmansodan historian uudelleen. Hän siis väitteen mukaan päinvastoin kaivaa esiin totuuden. Esimerkki: Puolan näkeminen toisen maailmansodan uhrina juontuu ennen sotaa tehdyistä sopimuksista. Venäjän näkemyksen mukaan Puola jätetiin natsiarmeijan jyrän alle, kun taas Neuvostoliiton suorittama Itä-Puolan miehitys ei kuulunut ”alkuperäisiin ” Neuvostoliiton suunnitelmiin. Baltian maiden osalta taas ”vapauttajan” ja ”valtaajan” käsitteet ovat menneet sekaisin. Uskokoon ken voi.
Putinin mielestä Neuvostoliitto oli pakotettu allekirjoittamaan Molotov-Ribbentrop -sopimus läntisten valtioiden taktikoinnin seurauksena.
:::::::::::::::::::
Edellä esitettyä taustaa vasten on ymmärrettävä myös Venäjällä nähdyt uutisoinnin, joiden mukaan suomalaiset sortuivat Itä-Karjalassa kansanmurhaan 1941-44. Kampanja käynnistäminen perustuu FSB:n vapauttamiin dokumentteihin sodan ajalta. Venäläiset ovat myös ilmoittaneet, että on perustettu työryhmä (tai ”seminaari”) jonka tehtävänä on selvittää ”faktat” noiden aikojen todellisista tapahtumista. Suomalaiset – tarkoittaa Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuortevaa – ovat uutisoinnin mukaan sitoutunet ”työryhmätyöhön”, jonka Nuorteva on kieltänyt.
Venäjän toimissa on se omituinen piirre, että ”kansanmurha” on jo etukäteen julistettu faktaksi, jota nyt sitten pitäisi ryhtyä ”tutkimaan”. Suomalaisessa miehityshallinnossa leireineen on paljon arvosteltavaa, jota ei käsittääkseni ole piilotettu suomalaisten historioitsijoiden toimesta. Ongelma tahtoo olla se, että venäläisten puolelta otetaan suomalaisten tutkimat faktat vastaan, mutta hyödynnetään niitä yksipuolisesti vain venäläisten kansallisen edun näkökulmasta.
Kansallisarkiston tavoitteena on asiantuntijoiden vierailuvaihtojen avulla tutustua toisen osapuolen arkistoihin, mutta valtiollisia ”totuuskomissioita” ei haluta Suomen puolelta. Ne ovat ikuisia riitelykohteita, joita käytetään propagandavälineenä kansallisten etujen ajamiseksi. Yleensäkään ei pitäisi antautua vaaraan, että tutkitaan ”yhdessä” toisen osapuolen tekosia ilman kokonaisuuden hahmotusta. Samantyyppisiä elimiä se on halunnut perustaa myös muiden naapureidensa kanssa. Tavoitteena on muuttaa vakiintunutta historiallista totuutta Venäjän mieleiseen suuntaan.
Iltasanomien mukaan Putin on tämän vuoden tammikuussa sanaillut, että ”me tukimme heidän likaiset suunsa näillä (nyt ja tulevaisuudessa julkaistavilla dokumenteilla) ikiajoiksi”. Asiakirjoissa väitetään suomalaisten käyttäneen kansanmurhissa kaasukammioita ja elävältä hautaamista. Nämä väitteet on tietenkin torjuttu. Suomalaisten puolelta hankkeita pidetään poliittisina. Suomen puolelta on myös viitattu liittoutuneiden valvontakomission tutkimuksiin, joissa ei ole esitetty väitteitä kansanmurhasta. Sotakorvaukset kattavat myös väärinkäytökset, joihin sorruttiin miehityshallinnon aikana. Nämä vaiheet on jo käsitelty sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä ja Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947.
On mahdollista, että koko hanke osa Venäjän uhriksijoutumisprojektia toisessa maailmansodassa (27 miljoonaa menehtynyttä). Nyt halutaan kerta kaikkiaan kertoa oma versio tapahtumista riippumatta siitä, kuinka paljon totuutta niissä on mukana.
Eräs selitysmalli on, että Putin puolustaa omaa heikentynyttä asemaansa, antamalla ymmärtää, että vakiintunut historiankirjoitus kohtelee väärin Venäjää. Tämä johtaa helposti siihen, että historia on vain kansallisen edun jatke. Suomen puolelta on pidetty tähdellisenä vastata kohta kohdalta esitettyihin väitteisin eikä ole väistelty esitettyjä syytöksiä, kuten joskus aiemmin on tehty. Tästä on ollut seurauksena se, että naapuri valikoivasti referoi Suomen antamia vastauksia omaksi edukseen.
Olen lukenut myös Putinin kirjoituksen, oikeastaan esitelmän aiheesta toinen maailmandota,venäläisin silmin.
VastaaPoistaPutin väittää, että läntisessä populaarissa julkisuudessa ja tietoisuudessa Neuvostoliiton roolia natsien murskaajana,tai merkittävätä osaltaan murskaajana vähätellään,siinä hän on erittäin oikeassa.
On sitten toisen jupinan ja jorinan väärti, kuinka Neuvostoliitto onnistui tai epäonnistui vapauttamiensa alueiden pehmeässä vallankäytössä,ei kovinkaan hyvin, jos katselee itäisen euroopan nykyistä henkistä ilmapiiriä,siellä vanhat autoritääriset, oikeistolaiset asenteet elivät jupisevan kansan keskuudessa, kansan joka oli vaan tottelevinaan uusia vallankäyttäjiä.
Samaan aikaan Venäjälä on menossa myös perustuslain uudistusprosessi, jossa maahan yritetään vahvistaa parlamentin asemaa,suhteessa hallitukseen ja presidenttiin, saattaa olla että myös siellä käy yhtä onnettomasti, kuin meillä,kun Kekkosen jäljiltä alettiin heikentää presidentin asemaa,politiikast on tullut senjälkeen meillä kaottista sotkua, missä mitää tärkeitä uudistuksia ei saada toteutettua. Niin voi käydä myös Venäjällä, kyllä talossa pitää isäntä olla.
Venäjän perustuslakiuudistuksessa on ainakin yksi kohta, mitä meilläkin olisi hyvä lisätä perustuslakiin, nimittäin lapsille lisätty velvoite huolehtia vanhenevista vanhemmistaan.
En usko, että presidentin asema heikenee todellisuudessa Venäjällä. Eri asia on, että parlamentarismin pitäisi lisääntyä maassa.
PoistaToki sveitsiläismallinen demokratia olisikin suotavaa, niin meille kuin Venäjällekin.
PoistaJos Kaikki vakavasti otettavat puolueet olisivat mukana maata hallitsemassa polittisen painoarvonsa mukaisessa suhteessa,silloin asiat yhteiskunssa saattaisiavat sujuakin.
Nykyinen meillä vallitseva oppositio hallitus tuoli ja hattuleikki ei ole optimaalinen tapa hoitaa yhteisiä asioita.
Venäjä ottaa askeleen kohden perustuslakia, minkä Jeltsin omalla kaappauksellaan tuolloin aikanaan tuhosi, kun hän pommitti sananmukaisesti Venäjän parlamenttia,valkoista taloa ja länsimaat hyrisivät tyytyväisyydestä.
Venäjällä tavoitteeksi ei kannata asettaa sveitsiläistä demokratiaa, vaan aluksi kannattaa asettaa huomattavan vaatimattomat tavoitteet. Demokratiaan kuuluu hallitus ja toimiva oppositio, joka Venäjällä ei toimi.
VastaaPoistaYhteistyötä kannattaa tehdä hallituksen ja opposition välillä erityisesti koronan kaltaisissa kriiseissä. Suomessa seurasin kiinnostuksella hallituksen ja opposition yhteistyötä kriisin alussa.