A-studiossa 29.6.2020 käsiteltiin paljon esillä ollutta kysymystä julkisen velan takaisin maksamisesta otsakkeella ”Pitääkö valtionvelka maksaa takaisin?”. Keskustelemassa olivat Sixten Korkman, Emilia Kullas, Vesa Puttonen ja Jussi Ahokas, kaikki meritoituneita talouden asiantuntijoita.
Keskustelu lainehtii netissä edes takaisin eikä populismilta ole voitu välttyä. Lisäksi liioiteltu tai tahallinen väärinymmärtäminen viettävät riemujuhliaan. A-studiossa keskustelleet alan ihmiset kyllä pitivät keskustelun tasokkaana.
Lähtökohta on tietenkin se, mistä nykyinen velan nopea kasvattaminen käynnistyi. Koronaepidemia sopii varmaan kaikille vastaukseksi. Mikään puolue ei ole kiistänyt velanoton tarpeellisuutta tautiepidemian seurausten hallitsemiseksi. Nyt velkapelkoisimmat vaativat kiivaasti velanmaksun aikataulun kertomista. Voin sanoa tähän, että aikatauluja voidaan laatia sormiharjoituksena, kunhan niiden varaan ei lasketa betoninvarmasti. Joka tapauksessa 10 vuotta on lyhyt ajanjakso sen määrittämiseksi, milloin velkaa voidaan huomattavassa määrin maksaa takaisin. Yhtä selvää on, että velan taso jää kaiken jälkeen huomattavasti korkeammalle tasolle, kuin mihin päädyttiin vuonna 2020 ennen kriisin käynnistymistä. Jos velkaa aiotaan vähentää miljarditolkulla muutamien vuosien sisällä, edellyttää se huomattavan korkeaa työllisyyttä, huomattavaa viennin lisäystä ja joka tapauksessa korkeaa työn tuottavuuden ja talouden kasvun tasoa. Mikään ei viittaa siihen, että ihmeitä tapahtuisi. Suuret verotuksen kiristykset ja palvelujen tason leikkaaminen ovat epärealistisia, ellei haluta työmarkkinoille sekasortoa. Parasta on melkeinpä sanoa, että velan kanssa pitää oppia elämään.
Sixten Korkman puhui A-studiossa julkisen velkasuhteen (velka/bkt) vakiinnuttamisesta, joskin lisäsi, että päämäärä velanhoidon tason asettamisessa on hyvä olla olemassa. Päämäärä voinee tulla kyseeseen jollakin yleisellä tasolla. Mihinkään Ceausescu-tyyppiseen velanmaksun hirttosilmukaan ei pidä päätä työntää.
Emilia Kullaksen mukaan pitäisi olla suunnitelmia siitä millaisen velkataakan Suomi kestää eli millaisen velan kanssa pystymme elämään. Tähän voi vastata, että tavoite on ratkaisevasti kiinni siitä, millaisiin kasvulukemiin päädymme. Jos kasvuluvut määritetään muutamilla mittareilla, voitaneen velan bkt-suhde määrittää jollakin karkealla tasolla esimerkiksi vuonna 2030. Myös Jussi Ahokas korosti velkasuhteen (velka/bkt) merkitystä ja sitä, että velkasuhde saadaan stabiloitua. Minusta tuntuu, että monet voivat yhtyä toisaalta Ahokkaan mielipiteeseen, toisaalta Korkmanin mielipiteeseen. Keskustelussa ei menty soveliaan velkasuhteen määrittelyssä tarkemmalle tasolle, jolloin erot keskustelijoiden välillä olisivat tulleet esille mahdollisesti jonkin verran eriävinä käsityksinä.
Vesa Puttonen piti yleensäkin kummallisena sitä, että A-studioissa pitää käydä keskustelua siitä pitääkö velkaa (siis velkAA!) maksaa takaisin. Tietenkin pitää. Huomattavaa on, että A-studion otsake oli kategorisempi eli ”pitääkö valtionvelka (siis velkA) maksaa takaisin”. Voi kuulostaa saivartelulta, mutta näiden välillä on vissi ero!
Vesa Puttonen muutoinkin liioitteli niiden sanomisia, joiden mielestä velkaa voidaan ottaa surutta. En ole tällaista suurpiirteisyyttä kuullut keneltäkään, en edes Paavo Arhinmäeltä. Onneksi Sixten Korkman palautti keskustelun realistisemmalle tasolle: Suomen kansan suuri enemmistö kantaa huolta velkaantumisesta.
Korkman ymmärsi myös niitä, jotka ovat vaatineet velanhoitotoimenpiteitä jo nyt, kun elvytys on meneillään, mutta paalutti päätöksenteon ja toteutuksen eriaikaisuutta: elvytyspäätökset ja velanhoitosuunnitelma voidaan tehdä samanaikaisesti, mutta velanhoidon toteutus tapahtuu myöhemmin.
Oleellista on pitää velanhoitosuhde siedettävänä – niin kuin se Suomessa on pidetty.
Eriäviä näkemyksiä keskustelijoiden välillä tuli verrattaessa valtion velkaa yksityiseen velkaan. Puttonen ja Ahokas näkivät niiden olevan lähempänä toisiaan kuin Sixten Korkman. Puttonen: valtio voi ottaa ikuisesti velkaa, jos sen kansantalous kasvaa ja varsinkin, jos kansantalous kasvaa nopeammin kuin velan kulut. Suomen kansantalous on kehittynyt valitettavan hitaasti viime vuosikymmenellä. Kansantalous saavutti finanssikriisiä edeltäneen tason vasta viime vuonna. Valtion velka tuplaantui. Ahokas: vaihtotaseen tasapaino on viime kädessä mittari, jolla ulkomaiset sijoittajat mittaavat valtiontalouden kestokykyä. Valtiontaloutta kokonaisuudessaan ei pitäisi päästää alijäämäiseksi.
Korkman korosti, että Suomen velkasuhde on eurooppalaisessa vertailussa kohtuullisen hyvä (alle 60 prosenttia juuri ennen koronakriisiä). Nyt arvio on, että vuosikymmen päättyessä velkasuhde päätyy 90 tai 100 prosenttiin. Puttonen arvioikin realistisesti, että 100 prosentista tulee Euroopassa uusi normaali. Suomi sijoittuisi tällöin euromaiden keskivaiheille velkaantuneisuusasteessa.
Korkman painotti kestävyysongelmaa yli ja ohi koronakriisin. Viime mainittu voidaan selättää ehkä kohtuullisella aikataululla, mutta kestävyysongelma (väestön vanheneminen) on pysyvämpää laatua. Korkman suhtautui kuitenkin positiivisesti Suomen kansantalouden kestävyyden odotusarvoon: Suomi ei tule ajautumaan tilaan, jossa monet muut maat ovat olleet, tai johon ne joutuvat.
Kuka löytäisi viisasten kiven kaikkiin nykyajan omituisuuksiin, kuten negatiivisiin korkoihin, aneemiseen talouskasvuun ja olemattomaan inflaatioon? Japani on näissä kysymyksissä paradoksi lähes 250 prosentin velkaantumisasteineen (velka on omassa valuutassa, puskurina on mahtava valuuttavaranto), ilman että se näkyy konkreettisena kriisinä jokapäiväisessä elämässä. Yksi ”omituisuus” on, että Suomen valtio maksaa korkoja vuonna 2020 vähemmän kuin kertaakaan 30 vuoteen (vain n. 0,9 miljardia euroa samaan aikaan, kun valtion budjetti on 67 miljardia euroa) osin EKP:n osto-ohjelman ansiosta.
Siinä piisaa miettimistä, mistä moinen odottamattomien talouden muutosten ketju johtuu, ja miksi talouden aneeminen vaihe vain jatkuu ja jatkuu.
Korkman viitasi puheenvuorossaan Larry Summersiin, jonka mielestä länsimaissa kysymys on liian vähäisestä kulutus- ja investointikysynnästä suhteessa tuotantomahdollisuuksiin (tähän taas syinä ovat mm. väestön ikääntyminen, teknologinen kehitys, tulonjaon epätasaisuus anglo-amerikkalaisissa maissa jne.).
Yhteenvetona voisi sanoa, että keskustelijoilla oli taustoistaan johtuen hiukan erilaisia painotuksia. Tässä asetelmassa Puttonen ja Korkman asettuivat eri päihin, vaikka varsinaisia erimielisyyksiä ei syntynytkään: Puttonen suhtautui huolestuneemmin valtion velkaantumiseen, kun taas Korkman näki liikkumavaraa, jos talouspolitiikka ei kiristetä tarpeettomasti.
Päätettäköön tämä kirjoitus Sixten Korkmanin yllättävään vetoon: tällä hallituksella, joka meillä nyt on, olisi edellytyksiä tehdä talouden kannalta ikäviäkin päätöksiä, koska se on niin suosittu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti