Oheisen tekstin lähteenä olen käyttänyt Matti Hannuksen ”Olaveihin Suomi luotti. Mestarimailerit Salonen, Vuorisalo, Salsola” -teosta. Osan 1 julkaisin 7.7.2020.
:::::::::::::::::::
Seurasi vuosi 1957, suurten odotusten ja saavutusten vuosi. Heinäkuun 11. päivän Olavi-kolmikko ja Dan Waern kokoontuivat Turkuun huippukoetusta varten. On epäselvää, odotettiinko juoksulta sitä mitä sitten saatiin. Tuohon aikaan juostiin – sen aikainen taso huomioiden – paljon huippuaikoja ja tasaisia kilpailuja. Tämä oli yksi niistä. Lopputulos, siis ME, ei ollut varsinainen yllätys. Itse juoksu sujui pähkinänkuoressa seuraavasti: Olavi Vuorisalo kompuroi alussa itsensä jäännössijoille. Paljon kilpaillut ja itsensä väsyttänyt Dan Waern nappasi johtopaikan itselleen 550 metrin kohdalla turkulaisen Raimo Nordströmin jälkeen. Nordströmillä oli juoksun vetotehtävä tilauksesta, mutta hän heitti juoksun kesken aikomaansa aiemmin, kun Waern kiiruhti kärkeen. Vaivan palkaksi Nordström sai palkkiona 100 markkaa käteisenä. Waern jatkoi hänelle luonteenomaisella kovalla vedolla ohittaen ensimmäisenä 800 metrin, 1000 metrin ja 1200 metrin kohdat. Vauhti oli kovaa, mutta ilmeisesti kukaan ei ymmärtänyt, miten kovaa. Olavi Salonen kuuli loppusuoran alussa katsomosta huudahduksen: ”nehän juoksevat maailmanennätyksen” ja painoi entistä lujempaa. Kahdeksankymmentä metriä maalista Salsola siirtyi kärkeen, mutta hiukan myöhemmin näytti siltä, että Vuorisalo voittaa juoksun. Parikymmentä metriä ennen maalia Salsola ja Salonen pyyhälsivät rinta rinnan kärkeen. Maalikameraa ei ollut. Voittajan selvittely kesti pitkään. Lopulta ilmoitettiin, että Olavi Salsola oli voittanut. Kilpailusta muodostui Olavi-triumfi järjestyksessä Salsola 3.40,2 (ME), Salonen 3.40,2 (ME), Vuorisalo 3.40,3, Dan Waern 3.40,8. Unelmien kilpailu! Vuorisalon mahdollisuudet voittoon varmaankin menivät hitaaseen ja kompuroivaan alkuun. Kannattaa myös huomioida, että Waern rakensi tuon ennätysjuoksun edellytykset.
Juhlahumu ME:n johdosta ei ollut vielä vaimentunut, kun Tsekkoslovakian Stara Boleslavista kuului kummia: Stanislav Jungwirth oli juossut hurjan ajan 3.38,1. Suomalaisten ME:n ikä jäi yhteen päivään. Suomalaiskaksikon maailmanennätyksen arvoa Jungwirthin aika ei kuitenkaan heikennä. Meikäläiset olivat olleet huipulla jo pari vuotta, joten menestys oli pikemminkin odotusten mukainen kuin yllätys. ME:n kehityksen pysähtyminen tai ainakin hidastuminen sitten sodan ja Gunder Häggin loiston päivien sai aikaan tilanteen, että hyvin moni juoksija kärkkyi ennätystä.
Anglo-amerikkalaisessa maailmassa – mutta myös muualla - tärkeän haamumailin juoksi yhä useampi juoksija Roger Bannisterin avattua väylän. Elokuussa 1957 ensimmäinen suomalainen Olavi Vuorisalo juoksi Derek Ibbotsonin perässä haamumailin ja SE:n, ajan ollessa 3.59,1. Kaksi muuta Olavia eivät olleet saneet kutsua kisaan. He olivat ottaneet yhteen kahta päivää aiemmin Kouvolassa hurjin ajoin 1500 metrin juoksussa 3.42,5 ja 3.42,6, Salsolan voittaessa. Viime hetken yritykset muuttaa kisa mailin kisaksi haamumailin juoksemiseksi eivät onnistuneet. Noilla ajoilla seitsemäntoista sekunnin nyrkkisääntö mailin ja 1500 metrin välillä olisi merkinnyt haamumailia, jos englantilainen matka olisi juostu. Viisi vuotta myöhemmin Salonen sivusi Vuorisalon aikaa 3.59,1.
Varsinaisen kehitysharppauksen ME-kehityksessä sai aikaan Australian Herb Elliot, joka juoksi ensin 3.36,0 vuonna 1958 ja sitten 3.35,6 Rooman olympiakisoissa voittaessaan ylivoimaisesti olympiakullan. ME oli näillä nopeuden purkauksilla pantu ”ajan tasalle” ja paljon enemmänkin. Elliot ei hävinnyt urallaan kertaakaan 1500 metrin tai mailin kilpailua. Hän myös himmensi haamumailereiden saavutukset juoksemalla anglo-amerikkalaisen matkan aikaan 3.54,5 vuonna 1958. Elliot oli briljantti luonnon antaman lahjakkuuden ja Percy Ceruttyn harjoitteiden yhteistulostulos.
::::::::::::::::::::::
Vuoden 1957 loppukesä oli täynnä mailereiden ja puolimailereiden startteja! Olavit ja varsinkin heistä Vuorisalo olivat elementissään. Monet pitävät Vuorisalon parhaana juoksuna 2 mailin kisaa Turussa tuona syksynä, jolloin hän kellotti ajan 8.38,8 lyöden maailmantähdet Gordon Pirien ja Ibbotsonin. Aika oli syntyessään kaikkien aikojen kolmanneksi paras maailmassa. Olavi Vuorisalo oli suunnattoman suosittu noina päivinä. Osoituksena tästä hänet valittiin Viikkosanomien lukijoiden toimesta vuoden suosituimmaksi suomalaiseksi. Aika hyvin yleisurheilijalta ja mailerilta! Taakse jäivät mm. Urho Kekkonen ja Mika Waltari.
Maailmanennätyksiä Olavit eivät enää tavoitelleet, osin sen takia, että Herb Elliot asetti riman liian korkealle. Tärkeimmiksi näyttämöiksi suorituksille nousivat EM-kisat Tukholmassa 1958 ja Belgradissa 1962, joista tuonnempana. Muitakin saavutuksia piisasi, kuten lukuisat kolmen neljänkymmenen pintaan päätyneet ajat. Varsinkin Salonen oli kova maaottelupinnojen metsästäjä pitkälle 1960-luvulle.
EM-kisavuonna 1958 kaikki näytti kolmikon osalta lupaavalta. Vuorisalo juoksi kesäkuussa maailman huippuajan 1000 metrillä 2.19,4 (SE).
Mutta, mutta…. EM-kisat eivät sujuneet odotetusti. Vuorisalo oli varma voitostaan ja oli omasta mielestään 3.37:n kunnossa! Ensin näyttikin hyvältä, sillä hän oli alkuerien ylivoimaisesti nopein huippuajalla 3.40,8. Mutta loppukilpailussa hän romahti sijalle viisi ymmärtämättä itsekään, mistä johtuen. Tuhlasiko hän ruudin näyttävään alkueräjuoksuun? Myös Salsola epäonnistui loppukilpailussa helpon alkuerän jälkeen.
Kasisatasella Olavi Salonen hylättiin! Protestin jälkeen suoritus hyväksyttiin, mutta sijoitus oli vasta kuudes. Vuosina 1959-60 Olavien vauhti hiipui, vaikka yksittäisiä välähdyksiä nähtiinkin. Loukkaantumiset vaivasivat, elämäntilanteet muuttuivat….. Suurin muutos tapahtui Olavi Salsolan kohdalla, joka luopui urheilu-urastaan. Samaan aikaan monet 1950-luvun kotimaiset konkarit hellittivät kovimmalla tasolla ja vauhdit keskimatkoilla putosivat, vaikka Matti Huttunen ja Erkki Rantala juoksivat vielä vuonna 1959 Suomen ennätykset 5000 ja 10 000 metrillä.
Sekä Vuorisalo että Salonen selvisivät Rooman olympiakisoihin, mutta menetys jäi vaatimattomaksi.
Suurkilpailutasolla viimeinen menestyjä Olaveista oli Salonen. Juoksu kulki hyvin vuonna 1962: 800 metriä 1.48,0 ja maili 3.59,1. Hän selviytyi Belgradin EM-kisojen eristä helposti jatkoon ja mitalikuume alkoi nousta. Finaalissa Manfred Matuschewski voitti ylivoimaisesti patenttikirillään, mutta Salonen oli maaliviivalla hopeamitalirintamassa. Suomalaiset onnittelivat jo toisiaan, mutta liian aikaisin. Salosen oli jääminen neljänneksi.
:::::::::::::::::::
Olavien suosio perustui paitsi kiistämättömään menestykseen niin myös siihen, että he vuosiksi palauttivat mieleen Suomen yleisurheilun suuret päivät ja vieläpä ehkä arvostetuimmassa lajissa, 1500 metrillä.
Arvokisamenestyksen osalta jää vaikutelma, että resursseja olisi ollut enempäänkin, kuin mitkä olivat saavutukset. Tuli paljon sattumuksia, loukkaantumisia, kunnonajoitusvirheitä, ehkä myös voimavarojen tuhlaamista liikaan kilpailemiseen.
Olisivatko Olavit pystyneet vielä parempaan, jos olisivat keskittyneet harvempiin, mutta hyvin suunniteltuihin juoksuihin? Nyt he harrastivat ryöstöviljelyä palkkioiden takia. Vastaus on mitä suurimmalla todennäköisyydellä myönteinen.
Yhteenvetona voisin todeta, että 1950-luvun puolivälin Olavi-huuma johtui paljolti kolmikon lahjakkuudesta yhdistettynä kansalaisten odotuksiin. Haluttiin menestyksen ”henkiinherätystä”, häivähdyksiä kultaisilta päiviltä. Innostus oli valtava: katsojia oli pikkukisoissa tuhansia, isommissa kymmeniä tuhansia. Myös yleisurheilun suosio lajina oli ylivertainen, se oli kesän ”pääurheilulaji”. Kun yleisurheilun suosio oli suuri, rahaa liikkui pikkukisoissakin, isoista puhumattakaan. Kisoissa maksettiin palkkioita ”ruskeissa kirjekuorissa” amatöörisääntöjen vastaisesti . Kaikki tämä aiheutti valtavan kilpailujen tulvan ja niihin vaadittiin mukaan koko kansan sankareita. Kysytyimmille urheilijoille kertyi valtavia kilpailumääriä, kaikkein suurimmat määrät ruotsalaiselle Dan Waernille. Hän suorastaan kilpaili kilpailujen määrällä.
Väistämättä urheilijat tällä tahdilla eivät pystyneet parhaimpaansa joka kisassa. Itse asiassa jää vaikutelma, että osa kisoista oli läpihuutojuttuja, joissa käytiin nostamassa starttiraha. Valtakunnallisella tasolla oltiin huolestuneita pystyvätkö urheilijat parhaimpaansa edustustehtävissä kilpailuruuhkan takia, ja koska niissä palkkiot olivat pieniä.
:::::::::::::::::
Kaukana takanapäin ovat nuo päivät. Suuret yleisömassat ovat muisto vain. Yleisurheilu joutuu taistelemaan paisuvan lajimäärän kanssa paikasta auringossa. Useimmat yleisurheilijamme huipullakin kärsivät taloudellisten resurssien puutteesta. Huipputuloksia on vaikea saavuttaa rehellisillä keinoilla tänään. Silti muutamat valopilkut (urheilijat, lajit) tuovat iloa kilpakentille ja muistuttavat, että potentiaalia on edelleen.
Urheilukirjoittamisen ammattilaisena Matti Hannus on seikkaperäisesti analysoinut Olavien vaiheita sekä aktiiviurheilijoina että sen jälkeen, unohtamatta luonnehdintoja Olaveista ihmisinä. Itselleni hän on toiminut pontimena muistellessani omia ”penkkiurheilun aktiiviaikoja”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti