Yleisurheilun uusi nousu?

Viime aikoina on kohistu kotimaisen yleisurheilun uudesta noususta. Mitään erillistä syytä ei näytä olevan, mutta lopputulos on, että lahjakkuuksia on sopivasti pullahtanut esille useissa yleisurheilulajeissa. Ovatko joukkuelajit puoleensa vetävinä magneetteina menettäneet vetovoimaansa? Tuskinpa näinkään. Niin kauan kun mitään erityistä ei ilmene, on parasta etsiä syytä menestykseen yksittäisten lahjakkuuksien innostumisesta yleisurheiluun. Nämä ovat sitten kannustaneet muitakin: kansainvälinen huippu ei sittenkään ole tavoittamattomissa. Pieni sysäys on saattanut johtua koronarajoituksista. Kun joukkuepeleissä ei ole pystytty järjestämää otteluja alkukaudesta, on kiinnostus kohdistunut yksittäisiin urheilijoihin, jotka ovat vieneet yleisön huomion, ja jotka ovat voineet keskittyä harjoitteluun aiempaa perusteellisemmin. Yleisurheilukauden alkukin on siirtynyt kohti keskikesää mainittavalla tavalla. Aikaväli on ehkä täytetty intensiivisellä harjoittelulla.

Paljon on puhuttu naisten sadan metrin aitojen kovasta, mutta rehdistä kilpailusta huippujen kesken. Tässä on viha perä. Kovia nimiä ovat Annimari Korte, Nooralotta Neziri ja Reetta Hurske, parhaat mainitakseni. Keskinäinen kilpailu on parantanut tuloksia ja lisännyt potentiaalisesti yleisön kiinnostusta. Niinpä yleisurheilukilpailuja on voitu seurata pitkälti em. kolmikon keskinäisen kilvoittelun kautta. Suuri yleisö on löytänyt heidät. Loppujen lopuksi kovin monta uutta huippua ei tarvitse löytyä, kun yleisönkin kiinnostus herää. Suomalaisesta yleisurheilusta on puuttunut juuri tämä elementti eli lajikohtainen kilpailu usean urheilijan voimin. Vain oikeastaan miesten keihäänheitto on tarjonnut kovan keskinäisen kilpailun kotimaisin voimin. Nyt meillä on merkkejä, että naisten lyhyiden aitojen lisäksi korkeushyppy on kehittymässä tällaiseksi lajiksi. On hämmentävää, kuinka jopa puolen tusinaa korkeushyppääjää on valmis 185-190 tuloksiin ja tässä eivät ole kuntopiikit mukana. Ainakin Ella Junnila, Jessica Kähärä, Maria Huntington, Miia Sillman, Sini Lällä, ja Heta Tuuri ovat nimiä, jotka kannattaa painaa mieleen, kun puhutaan keskinäisen kilpailun tuottamasta tulossadosta. He ovat kaikki nuoria tai suhteellisen nuoria eteenpäin ja ylöspäin pyrkiviä urheilijoita. Paljolti on kysymys siitä, pystytäänkö rikkomaan se suomalaisen yleisurheilun henkinen ja fyysinen tulppa, joka on estänyt lahjakkaita nuoria nousemasta aikuisena huipulle. Pystyttäisiinkö muodostamaan pooli, jossa nämä nuoret tehokkaan valmennuksen alaisena saatettaisiin ajoittain yhteen harjoitusolosuhteissa?

Huomio on kiinnittynyt kotimaiseen yleisurheiluun senkin takia, että kansainvälisiä isoja kisoja on peruttu tai järjestetty vain erikoisjärjestelyjen avulla. Samaa koskee tietystä osin myös kotimaista yleisurheilua katsojarajoitteiden osalta.

Muutamia urheilijoita koskien on kysymys siitä, saavatko he kehittyäkseen riittävän kovan vastuksen kotimaisilta kilpakumppaneilta. On helppoa sanoa, että Topi Raitanen ei saa riittävästi kovan kilpailun tuottamaa kovuutta kotimaasta. Tavanomaiset jänisjuoksut kotimaisin voimin eivät ole kylliksi. Mieshän hallitsisi halutessaan kaikkia matkoja 800 metristä (!) 10 000 metriin, jos hän kokeilisi kaikkia niitä.

Samanlainen tapaus on Elmo Lakka pika-aidoissa. Hän tarvitsisi ehdottomasti kovempia kotimaisia kilpakumppaneita. Muita yksittäisiä huippuja edustavat Oskari Mörö pitkissä aidoissa ja Simo Lipsanen kolmiloikassa. Viime mainittu ei tosin tunnu saavan tekniikkaansa kuntoon. Möröä ovat vaivanneet loukkaantumiset.

Naisissa Sara Kuivisto kuuluu edellä mainittujen ohella ”yksinäisiin”, joille ei tahdo löytyä kotimaasta pätevää vastusta. Ainakaan vielä Raitanen ja Lakka, sen enempää kuin Mörö ja Lipsanenkaan eivät ole saaneet imua aikaiseksi kanssakilpailijoiden saamiseksi huipulle, eikä tällaista ole odotettavissa aivan lähitulevaisuudessa.

Samuli Samuelsson on tähti suomaisen pikajuoksun taivaalla. Hänellä on kykyjä rikkoa sekä 100 että 200 metrin suomenennätykset kuluvana kesänä. Toivottavasti tuuli-. ym. olosuhteet antavat riittävästi tilaisuuksia. Muutoin tähtäin miesten pikajuoksuissa – ajatellen kansainvälistä menestystä - on lyhyessä viestissä. Samuel Purola, Riku Illukka, Eino Vuori(!), Ville Myllymäki, Tuukka Huuskola ja Oskari Lehtonen ovat Samuli Samuelssonin ohella nimiä, jotka ovat ehdolla 4 x 100 metrin viestiin. Valitettavasti tähän saakka on käynyt niin, että juuri kun viestijoukkueen permanentti on saatu kuntoon ovat loukkaantumiset ym. estäneet huippuaikojen jalostumisen vieläkin paremmiksi. Suomen miesten pikaviestijoukkueen tavoitettavissa on ainakin EM-kisojen finaali, jopa hyvällä onnella ja loistavilla vaihdoilla olympiakisojen loppukilpailu.

Suomessa on ollut ”aina” hyviä pituushyppääjiä, vieläpä useita samaan aikaan. Kilpailutilanne on siis ollut oiva ja tuloksiakin on tullut. Juuri nyt näyttää olevan yksi ylitse muiden, Kristian Pulli. Hän on ylettynyt saavutukseen, joka on aivan liian harvinainen yleisurheilussamme, hän on rikkonut SE:n tuloksella 827, joka on kansainvälisestikin kova saavutus. Jos tämän hyppää suurkilpailussa, niin sijoittuminen finaalissa tulee olemaan mainio.

Paraatilaji, miesten keihäänheitto ei ole juuri nyt niin kovassa terässä kuin yleensä menneinä vuosina. Sukupolvenvaihdos ja loukkaantumiset ovat heikentäneet tulostasoa. Lahjakkain kaikista Oliver Helander on valitettavan loukkaantumisherkkä. Antti Ruuskanen on suuri arvoitus. Näiden takaa tilaa huipulla ovat löytäneet Toni Kuusela ja Lassi Etelätalo. Melkein koko porukkaa ovat vaivanneet lievät tai pahemmat kolhut.

Naisten kolmiloikkaan on kehittymässä kaksintaistelu Kristiina-Mäkelä – Senni Salminen, joka on piristävä uutinen, sillä Mäkelä on ollut näitä yksinäisiä potentiaalisia huippuja.

Miesten moukarinheittoon on kehittymässä pienimuotoinen kansallisten huippujen rypäs, jonka muodostavat Aaron Kangas, Aleksi Jaakkola, Henri Liipola, ja Tuomas Seppänen. On odotettavissa, että heitot kantavat jatkossa 75 metrin päälle, joka jo nyt on reippaasti voitettu kanta Kankaan osalta. Naisten puolella huippukuntoisen Krista Tervon haastaa 17-vuotias Silja Kosonen.

On monia lajeja, jotka ovat murheenkryynejä. Näitä taantuneita lajeja ovat mm. miesten 400 metriä: ”miehentappolajiin” ei tunnu löytyvän sitkeitä lahjakkuuksia, joita laji tarvitsisi. Voitto Hellsten ja Pentti Rekolakin olisivat 1950-luvun kunnossaan voittamattomia tänään. Entiset paraatilajit eli vitonen ja kymppitonni ovat aivan alamaissa. Neljätoista minuuttia ja puolituntia pitkillä matkoilla ovat työn ja tuskan takana.

Monissa lajeissa doping on tuhonnut rehellisesti kilpailevien motivaatiota. Tätä on ollut raskasta seurata. Sitä suuremmalla innostuksella olen pannut merkille monien lajien tuoreet valopilkut. Toivottavasti kerrankin säästyttäisiin kohtuuttomilta loukkaantumisilta, jotta urheilijoiden potentiaaliset kyvyt eivät jäisi toteutumatta.