Otsake viittaa Urho Kekkosen presidenttikauden loppuaikoihin, jolloin hänen lähipiirinsä selvästi käytti vanhenevaa presidenttiä hyväkseen omien päämääriensä läpisaamiseksi viittaamalla presidentin oletettuun kantaan. Kerran Johannes Virolainen – kuultuaan tällaista viestiä – ilmoitti soittavansa presidentille kuullakseen omin korvin, mitä mieltä presidentti on asioista, jolloin yksi näistä suurella suulla puhuneista ”maan isän” lähipiiriläisistä hätääntyneenä huudahti: ”jos et sittenkään soittaisi….” Presidentin välillistä valtaa on kärkkymässä aina koko joukko ihmisiä, joiden oma poliittinen voima ei riitä haluamiensa asioiden eteenpäin viemiseksi. On suuri kiusaus hakea kättä pidempää ”korkeimmalta taholta”.
::::::::::::::::::
Hesari on kahdessakin laajassa artikkelissa aivan viime päivinä ottanut kantaa presidentin valtaoikeuksiin ja Sauli Niinistön tapaan tulkita valtaoikeuksia. Ensimmäisessä artikkelissa ”Minähän olen presidentti” (12.7.2020) HS haastattelee Niinistöä lähellä olevia toimijoita, ministereitä, kansanedustajia, korkeita entisiä poliitikkoja jne. Toisessa artikkelissa ”Tutkijat: Presidentti astuu toisinaan tonttinsa rajoille” (HS 13.7.2020) kolme tutkijaa ottaa kantaa presidentin tulkintoihin valtaoikeuksista. Haastattelussa tulee selvästi esille, että Niinistö on pannut merkille kirjoitukseni alussa mainitun vaaran antautua muiden hyväksikäyttämäksi Kekkosen tapaan. Hän torjuu jyrkästi ajatustensa ja lausumiensa arvuuttelun ja sanoo haluavansa itse kertoa sanottavansa.
Mutta mitä on sanottava siitä, että presidentti on useaan otteeseen ainakin lievästi venyttänyt toimivaltansa rajoja?
Konkreettisesti Niinistön halu puuttua asioihin tuli esille, kun hän ehdotti perustettavaksi erillisen ”nyrkin” koronaepidemian aiheuttamien ongelmien voittamiseksi. Pääministeri Marin reagoi, koska katsoi presidentin puuttuvan hallituksen tontilla oleviin asioihin: presidentti halusi koronakriisiasiat valmisteltavaksi erilliseen perustettavaan elimeen. Maallikonkin mielestä tällainen edustuksellisen demokratian käenpoikanen ei kuulu demokratiaamme. Väistöliikkeenä hallitus perusti useampia vähemmillä toimivaltuuksilla operoivia elimiä. Sittemmin hallitus on osoittautunut kansalaisten luottamuksen arvoiseksi omilla operatiivisilla toimillaan. Melua tyhjästä? Voi olla, että kriisihallinto tarvitsee terävöitystä, mutta kesken isoa tautiepidemian hoitoa suuria muutoksia ei kannata tehdä. Niiden aika tulee, kun pöly on laskeutunut.
HS:n artikkeleista käy ilmi, että työssään presidentti käyttää ”puhelimella soittajan valtaa”. Näistä harvemmin kerrotaan julkisuuteen, mutta soittojen avulla presidentti pyrkii tekemään interventioita haluamiinsa asioihin. Periaatteessa tässä ei ole erityistä, mutta silti soittojen tarkoitusperiin on syytä kiinnittää huomiota. Kansalaiset jakautuvat tässä: osa haluaa presidentin katsovan poliitikkojen perään, jyrähtävän silloin tällöin tai toimivan unilukkarina, osa näkee presidentin vaivihkaa laajentavan toimivaltansa rajoja ei-kenenkään maalle ja ehkä vähän toistenkin toimijoiden maille. Presidentin on syytä olla tarkkana sanomisissaan, muutoin toteutuu se, mistä Mauno Koivisto varoitti: jos pienellä vasaralla napauttaa, niin jälki on kuin lekalla lyöden. Molemmat lounaissuomalaiset presidentit ovat harrastaneet arvoituksellisia kielikuvia, joista ei voi suoraan päätellä, mitä he sisimmässään ajattelevat – mutta presidenttien lausahdukset jäävät helposti elämään.
Presidentti Niinistöstä saattaa syntyä kuva, että hän ottaa kaiken vallan, joka on saatavissa eli menettelee kuin se kuuluisa kasakka, joka ottaa kiinni sen, joka on otettavissa. Ihan tähän en jaksa uskoa.
On lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka Niinistö on liikkunut valtaoikeuksien rajoilla ja ylittänytkin ne. Useimmiten tulkintaa syntyy, koska presidentille kuuluvat ulko- turvallisuuspoliittiset asiat sivuavat niin monia muita asioita (terrorismi, tautiepidemiat jne.). EU-politiikka kuuluu hallitukselle, kun taas ulkopolitiikkaa presidentti johtaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.
Ohessa joitakin esimerkkejä yhteensovittamisen haasteista.
Entisenä valtakunnankamreerina Niinistöllä on taloudessa tarkan euron linja. Hänelle rahan painaminen ja nopea velkaantuminen ovat vastenmielisiä asioita, olkoot korot kuinka alhaalla tahansa. Yhteiset suuret velat (elvytysmielessäkin) ovat kyseenalaisia. Yksinkertaistaen: jokainen EU-maa huolehtikoon omista veloistaan. Nämä kysymykset ovat pääosin hallituksen vastuulla, joten Niinistö liikkuu harmaalla alueella. Yhteenvedonomaisesti voisi todeta, että Niinistöllä on tiukempi suhde lainanottoon ja velkaantumiseen kuin hallituksella. Tuntuu siltä, että Niinistö kokee presidentin ”vallattomuuden” EU-asioissa kiusalliseksi.
Vuonna 2014 EU-pääministerien sopima kanta, jonka mukaan maat pidättyvät kahdenvälisistä tapaamisista Venäjän johdon kanssa Krimin miehityksen takia, oli Niinistön kannalta kiusallinen ja ärtymystä herättävä. Niinistö halusi pitää jatkuvaa yhteyttä Venäjän valtiojohtoon, kuten Suomessa on ollut perinteisesti tapana. Presidentti kampesi asian oikeille jengoille yhteydenotoilla Saksan ja Ranskan johtoon: tietenkin Niinistö sai pitää suorat ja säännölliset yhteytensä.
Yksi lähestymistapa valtaoikeuksiin on kysymys siitä, voivatko poliittiset toimijat (siis esimerkiksi presidentti) ”neuvoa” tai ”auttaa” toisiaan ilman, että syntyy kuva puuttumisesta toisten toimijoiden tehtäviin. Jälleen kysymys on veteen piirretystä viivasta. Jos asiat on hoidettavissa hyvillä henkilösuhteilla, ei ongelmia pitäisi syntyä. Mistään suuresta dramatiikasta ”auttamishalussa” ei ole ollut kyse.
Osa hankauksista presidentin ja hallituksen välillä on syntynyt henkilösuhteiden kautta. Näistäkin voidaan nostaa esille lähinnä vain pari tapausta. Kysymys oli puolustusministeri Jussi Niinistön - tulkintani mukaan – omavaltaisesta toiminnasta, joka on tuottanut harmia presidentille. Jussi Niinistö oli kovin innokas solmimaan suhteita Yhdysvaltain kanssa osin ohi presidentin. Ideologiatkin lienevät olleen mukana, sillä Jussi Niinistö ja Timo Soini olivat hyvin Nato-mielisiä, kun taas presidentti yritti pitää ulkopoliittisesta vakaudesta huolen.
Myös puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg herätti presidentin huolta itsenäisillä linjauksillaan. Hän oli Soinin ja Jussi Niinistön tapaan Yhdysvaltoihin päin kallellaan. Minulle on jäänyt kuva Lindbergistä hyvin teknisenä alan ammattilaisena, joka ei ole vihkiytynyt politiikkaan sillä syvällisyydellä kuin ehkä hänen asemassaan olevalla olisi ollut tarve.
Osa valtaoikeushankauksista liittyy presidentin luonteenlaadun kulmikkuuteen ja kärsimättömyyteen sekä hieman kiistellympään asiaan, ärtyisyyteen. Näistä on vaikea sanoa enempää, koska toisen osapuolen (esim. virkamiehet) menettelytavat jäävät tiedon puutteen takia arvioimatta.
::::::::::::::::::::::::
HS:n haastattelemat tutkijat (professori Kimmo Grönlund, tutkijatohtori Johanna Vuorelma ja professori Tapio Raunio) ovat melko kriittisiä Niinistön valtaoikeuksien ja niiden laajentumisen tarkastelijoita. Tunnen, että olen monissa kohdin samaa mieltä heidän kanssaan, mutta katsotaanpa!
Tutkijat pyrkivät irrottamaan Niinistön henkilökohtaiset ominaisuudet presidentin valtaoikeuksien käsittelystä. Näitä ei minunkaan mielestäni pitäisi sekoittaa toisiinsa. Valtaoikeudet eivät voi riippua presidentin onnistumisesta, vaikka kansalaisilla on taipumus ojentaa epävirallista valtaa onnistujalle. Valtaoikeudet on syytä säilyttää vakaana elementtinä hallinnossa. Niinistön katsotaan maksimoineen sen liikkumatilan, mikä hänellä on käytettävissään. Bonuksena hän käyttää lisäksi sisäpoliittista valtaa, joskus julkisuudenkin kautta.
Tutkijoista Kimmo Grönlund on hyvin puhdasoppinen valtaoikeuksien selkeän jaon kannattaja ilman vesityksiä tai poikkeuksia. Vaara on siinä, että presidentti – kuka tahansa presidentti – ei pane merkille, että valtaoikeuksien rajat tulevat vastaan ja niihin on syytä suhtautua kunnioittavasti. Olisin myös sitä mieltä, että presidentin kansalaisilta nyt saama tuki perustuu paljolti siihen, että presidentti on tähän saakka nähnyt toimivaltansa rajat: tilaisuuden ei pitäisi tehdä varasta jatkossakaan.
Tutkijoiden haastattelussa viitataan mahdollisuuteen, että viime hallitusten erilainen ideologinen painotusero näkyy presidentin puuttumisessa operatiivisiin asioihin. Professori Raunio on näkevinään tästä johtuvaa jännitteiden kasvua ja ”voidaan olettaa, että niitä on jatkossakin”. Mielenkiintoinen väite, onhan nykyiselläkin presidentillä tavoitteena olla koko kansan presidentti.
Onko Suomessakin nähtävissä tartunta hiuksen hienosta autoritaarisuuden kasvusta? Ei kai Suomikaan voi olla immuuni sille, mitä maailmalla on nähtävissä? Olisin tässä johtopäätöksessä – tällä hetkellä - kuitenkin hyvin varovainen.
Vuorelma toteaa, että politiikassa ”vallankäyttäjän puheet ovat tekoja”. Tästä HS:n haastattelemat tutkijat tuntuvat olevan hyvin pitkälle yhtä mieltä. Vuorelma ”oudoksuu” Niinistön omaa näkemystä siitä, että presidentillä ”olisi samanlainen puhe- ja sananvapaus kuin kenellä tahansa kansalaisella”. Vuorelma perustelee kriittisyyttään sillä, että jos presidentti ottaa vahvasti kantaa, ei erimielisyyttä muiden kansalaisten tai poliitikkojen taholta uskalleta tuoda esille. Eri mieltä olevat leimautuvat ”veneen keikuttajiksi”.
Presidentin suosio on suuri: 90 prosenttia kansasta tukee häntä, minä kuulun joukkoon. Tämä fakta on ollut omiaan vaikuttamaan presidentin vaikutusvaltaa lisäävästi. Presidentti – näin hän on sanonut - haluaa varata itselleen mahdollisuuden ottaa kantaa myös niihin asioihin, jotka eivät kuulu presidentille. Tähän on avautunut mahdollisuus, kun presidenttivuosia on kertynyt lisää. Valta kasvaa ajassa. Minä puolestani voisin varata itselleni mahdollisuuden ottaa kantaa presidentin puheenvuoroihin silloin, kun liikutaan toimivaltuuksien tulkinnan rajoilla.
PS
MTV Uutisten haastattelussa 14.7.2020 presidentin närkästys Hesarin artikkeleiden johdosta näkyy selvästi: ”Minun suuni yritetään selvästi saada tukkoon”. Hämmentävän herkkähipiäistä ylireagointia äärimmäisen suositulta presidentiltä. Taatusti hänen suutaan ei haluta tukkia. Hänen puheenvuoronsa MTV:llä on suunnattu asiantuntijoiden suuntaan, jotka HS:n artikkelissa pyrkivät erittelemään presidentin vallankäyttöä hyvin maltillisesti. Heillä on toki oikeus – kuten presidentilläkin – reagoida sanomisiin ja tekemisiin. Tulee mieleen Koiviston pieni vasara ja leka……
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti