Hain kotikuntani kirjastosta viihdyttävää mökkilukemista ja silmiini osui hieman vanhempi kirja, nimittäin Matti Hannuksen ”Olaveihin Suomi luotti. Mestarimailerit Salonen, Vuorisalo, Salsola” (2009). Erittäin mukavaa lukemista mökkipuuhan ohessa. Itse asiassa kirjan kautta avautuu näkymä kokonaiseen menneiden vuosikymmenien elämänmuotoon ja varsinkin urheiluun laajemminkin. Poimin joitakin oleellisia asioita kirjasta ja kommentoin niitä omien yleisurheiluhavaintojeni ja -muistikuvieni näkökulmasta. Itse aloitin urheilun seuraamisen 1960-luvun alussa, mutta aikakauden ”henki” oli vielä tuolloin hyvin samanlainen kuin Olavien aikaan karkeasti 1950-luvun puolesta välistä lähtien 1960-luvun puoleen väliin.
Vaikka kaikkein suurimmat glorian vuodet Suomen yleisurheilulta olivat tuolloin jo kaukana takanapäin, oli maajoukkueen menestys loistava: 11 perättäisen voiton sarja seitsemästä eri maasta vuosina 1957-59 hakee vertaistaan. Yleisurheilumaajoukkue oli silloin yksi Euroopan parhaista. Niin…. silloin todella maaottelut olivat urheilun suola ja yleisurheilu kiistatta seuratuin urheilulaji. Nythän Suomi-Ruotsi-ottelu on milteipä reliikki, ja suuret gp-kilpailut ovat vieneet kaiken huomion maaotteluilta MM- ja olympiakisojen ohella.
Kymmenet tuhannet suomalaiset seurasivat yleisurheilukisoja ja saivat rahoilleen vastinetta. Sen aikainen innostunut urheilukulttuuri oli aivan omansa. Tulokset juoksulajeissa saavutettiin tiili- tai hiilimurskaradoilla ja kilpailukausi varsinkin syksyllä oli paljon pidempi kuin nykyään.
Myöhemmin tulleet kestopäällysteet olivat toki hyvien tulosten kannalta oleellisia, mutta harjoitteluun murskaradat olivat omiaan. Kilpailumäärät olivat käsittämättömiä. Ruotsalainen keskimatkojen huippujuoksija Dan Waern kilpaili vuosina 1956-61 yli 200 kertaa. Olavit eivät jääneet pahasti jälkeen starttimäärissä. Tietysti osamotivoijana toimivat ”ruskeat kirjekuoret”. Kirjassa tuodaan esille myös eräs mielenkiintoinen fakta: osa ylen runsaasta kilpailemisesta palveli harjoitteluna!
Jälkikäteen voi sanoa, että kilpailutahti oli aivan liian tiivis huippukunnon ylläpitämiseksi esimerkiksi olympiavuonna 1956. Jo tuolloin urheilutoimittajat arvostelivat kilpailutahtia. Urheilijoita syytettiin heppoisiin kisoihin osallistumisesta, joissa ei tuloksellisesti pyrittykään muuhun kuin ”läpijuoksuihin”. Osin sillä petettiin yleisöä, jota tuli noina vuosina runsaasti paikalle oletuksella, että syntyy huipputuloksia.
Paljoon kilpailemiseen oli yksi iso syy: raha. Kahlitsevat amatöörisäännöt kierouttivat työn (juokseminen) ja siitä maksettavan sääntöjen vastaisen palkkion suhteen. Tämän urheilijan ”elämäntavan” hinnan maksoi kalleimmin Dan Waern, joka julistettiin 28 vuotiaana – ollessaan elämänsä kunnossa - ammattilaiseksi Rooman olympiakisojen jälkeen. Hannuksen kirjassa Waern – muutoin optimistinen ihminen – antaa tulla katkeruutensa julki täysimääräisesti. Hän joutui monien muiden puolesta villien vuosien sijaiskärsijäksi.
Entä ympäristöolosuhteet? Tulokset saavutettiin harjoittelemalla talvet Suomen loskassa, ulkomaan leirit loistivat poissaolollaan. Kaikki Olavit vakuuttivat, ettei heidän aikanaan tuloksia tehty dopingin avulla.
Juoksijoina kolme Olavia olivat tyyppeinä erilaisia: Vuorisalo (s. 1933) nopea, tankki Salonen (s. 1933) ruhjova viimeisillä metreillä ja Salsola (1933-1995) ehkä kolmikosta juoksijana lahjakkain, mutta myös ailahtelevin. Hannus nostaa esille aiheellisen kysymyksen, miksi nämä kolme eivät tehneet yhteistyötä vieläkin parempien tulosten saamiseksi. Vastaus on yksinkertainen: he olivat aivan liian kilpailuhenkisiä tehdäkseen työtä yhteisen hyväksi. Luonteeltaan Vuorisalo oli suoraansanoja ilman diplomaattisia käänteitä, mutta myös käytännöllinen ja auttavainen, Salsola nopeaälyinen ja sukkela, mutta oikukas ja arvaamaton, Salonen taas periksiantamaton ja sitkeä, varsinainen työmyyrä.
”Lähimpänä” maailmanluokan menoa 1950-luvun alkupuolella oli Vuorisalo, joka sai seurata kotikaupungissaan Turussa australialaisen John Landyn mailin maailmaennätysjuoksua 21.6.1954: 3.57,9. Vielä raakilemaisen Vuorisalon aika oli 4.07,0. Roger Bannisterin ME ja ensimmäinen haamumaili oli kestänyt vain 46 päivää.
Keskimatkojen juoksu koki Suomessa nousun noina vuosina. Mailereiden taso 1950-luvun puolen välin tienoilla oli mainio vaikkapa nykypäivään verrattuna: aika 3.45 tai parempi oli lähes 10 juoksijan ulottuvilla (Olavien lisäksi mainittakoon Jorma Kakko, Denis Johansson, Matti Huttunen.…..).
Pian Olavi-kolmikko itse oli maailman huippujen tasolla. Olavi Salsola oli omien sanojensa mukaan elämänsä kunnossa, kun hän Gävlessä kesällä 1955 juoksi 1500 metrillä – voittaen ruotsalaiset huiput mennen tullen – ajan 3.42.0.
Suomalaisten kovimpia kilpakumppaneita olivat tuolloin huipulla olleet unkarilaiset Mihaly Igloin oppilaat Sandor Iharosin (ME:t 1500 metristä 10 000 metriin!) johdolla, Ruotsin Dan Waern, Tanskan Gunnar Nielsen, Englannin Derek Ibbotson sekä Bannister ja Landy. Waernille Hannus uhraa kirjassaan pienoiselämäkerran verran sivuja. Hän on ne ansainnut, oli hän niin kova kilpakumppani Olaveille.
Olympiavuoden 1956 koittaessa Vuorisalo ja Salsola olivat periaatteessa huippukunnossa (Salsola syyskuussa 800 metriä 1.48,3, SE), mutta kisojen myöhäinen ajankohta (marraskuu 1956), pienet vaivat ja liika kilpaileminen pudottivat Salsolan jo erissä 1500 metrin kisasta. Vuorisalo ei päässyt – miehen suureksi pettymykseksi – itse kisoihin lainkaan. Vuorisalo kilpaili ennen kisoja aivan Waernin ja norjalaisen huippujuoksijan Audun Boysenin tasolla. Syntyi salaliittoteorioita: kuka oli suututtanut kenetkin kesän aikana: miksi Vuorisalo ei päässyt kisoihin?
Sitten seurasikin suurten odotusten vuosi 1957.
Tämä on Olaveja koskevan kirjoituksen osa yksi kautta kaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti