Berliinin muuri – kylmän sodan symboli

YleTV1:stä tuli 4.11.2019 englantilainen dokumentti ”Berliinin muurin murtuminen”. Tuli tunne, että sehän oli vasta äsken…..mutta onhan siitä melkein ikuisuus. Monet muistikuvat vilisivät mielessäni dokumenttia katsoessani. Käytän tässä dokumenttia valikoiden ja vain tausta-aineistona.

Marraskuun 9. päivänä tulee kuluneeksi 30 vuotta muurin murtumisesta. Olen seurannut kylmän sodan ja samalla Berliinin muurin vaiheita 1960-luvun alusta saakka, ts. sen ajan, kun olen pystynyt saamaan jonkin tolkun maailman tapahtumista.

Aihe tuli tutuksi tutkimusmielessä laudaturtyöni kautta, jonka nimi oli ”Kylmän sodan tulkinnoista”. Kylmä sota alkoi noin vuonna 1946, siis paljon ennen muurin pystytystä, mutta sen mureneminen yhdistetään kylmän sodan päättymiseen. Elettiin suurten mullistusten vuotta 1989. Muuri murtui äkkiä, melkein vahingossa, kun itäsaksalainen poliitikko Günter Schabowski lehdistötilaisuudessa tuli sanoneeksi, että ”muuri avataan heti”. Tilanne riistäytyi virkamiesten ja poliitikkojen käsistä ja äkkiä ihmiset olivat repimässä paloja muurista muistoesineiksi.

Noista muurin palasista tuli mieleen oma vierailuni Berliinissä kylmän sodan avainpaikoilla vuonna 2012. Blogikirjoituksessa ”Historia jatkuu Checkpoint Charliella” kirjoitin tuolloin tuntemuksia minulle niin mielenpainuneista asioista: ”……Vihdoin odottamattomassa paikassa keskellä Berliinin vilkasliikenteisintä kauppakatua Friedrichstrassea tulee vastaan etsimäni kohde Checkpoint Charlie -rajatarkastusasema tai pikemminkin sen jäljennös. Se on nakkikioskin kokoinen asema kylmän sodan päiviltä. Sen edessä on hiekkasäkkejä kerroksittain kuin silloin ennen. Kaksi sen ajan sotilaiksi puettua miestä otattaa kuvia turisteilla - tietenkin rahaa vastaan. Kaikkialla on pikkuputiikkeja myyden muurin palasia ja Ich bin ein berliner -Kennedy-paitoja. Tämä on aivan liian otollinen paikka, jotta rihkamakauppiaat olisivat voineet välttää aluetta…. Ja tietenkin lähettyvillä on Haus Am Checkpoint Charlie -museo.”

Ja vielä:

”Mielikuvitus loihtii esille vuoden 1961 lokakuun, jolloin Neuvostoliitto yritti estää rajanylityspaikoilla sovitun vapaan valvonnan (valvontavapaus Yhdysvaltojen , Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton sektoreilla). Kuuluisassa valokuvassa Yhdysvaltain panssarit ovat Checkpoint Charliella ja muutamien kymmenien metrien päässä seisovat Neuvostoliiton panssarit. Lopulta muutaman päivän ajan tihenevä jännitys laukeaa ja neuvostopanssarit vetäytyvät sivukadulle. Kylmän sodan yksi kuumimmista vaiheista on ohi”.

Ja vielä:

”Kuinka lähellä oli kolmas maailmansota Berliinissä 1961? Kuinka lähellä oli kolmas maailmansota Kuuba kriisin hektisimmillä hetkillä vuotta myöhemmin? Vastauksia ei ole, on vain spekulaatioita. Nikita Hrustsovin impulsiivinen käytös ei ollut omiaan herättämään luottamusta, että maailmanrauha olisi ollut varmoissa käsissä. Mutta ehkä kysymys oli vain sapelinkalistelusta, jolla pyrittiin osoittamaan oma voima. Viime kädessä sotaa ei kuitenkaan haluttu, vaikka Herman Kahn tuolloin laskeskelikin, että ydinsodassa voi olla voittaja. Sellaiseen ei jaksettu uskoa - onneksi.”

::::::::::::::::::::::

Mistä kaikki oikein alkoi? Alun perin sodan jälkeen Saksan alueella oli neljä (USA, Neuvostoliitto, Englanti, Ranska) miehitysvyöhykettä. Länsivaltojen miehitysvyöhykkeistä muodostettiin Saksan liittotasavalta eli Länsi-Saksa vuonna 1949. Vastaavasti Neuvostoliiton miehitysalueelle muodostetiin DDR eli Itä-Saksa. Lännen korkeampi elintaso, länsisaksalainen talousihme ja vapaus (musiikkia ja tukkamuotia myöten) houkuttelivat itäsaksalaisia länteen niin, että 1960-luvun alussa 2,7 miljoonaa itäsaksalaista oli muuttanut Liittotasavaltaan. Koko Itä-Saksan elinvoima työläisineen oli valumassa rautaesiripun toiselle puolelle. Itä-Saksan puoluejohto sai Neuvostoliiton vihdoin suostumaan kaipaamansa muurin rakentamiseen Berliinin keskelle (Neuvostoliitolle muuri oli tappio, sillä se kuvitteli sosialistisen järjestelmän etevämmyyden pystyvän torjumaan muuttoliikkeen). Muuri (aluksi itse asiassa piikilanka-aita) pystytettiin yhdessä yössä 13.8.1961, niinpä aamulla ei päässyt länteen eikä itään. Monet itäsaksalaiset, jotka kävivät päivittäin lännessä töissä tyrmistyivät yhtäkkistä ratkaisua.

Piikkilanka-aita kiersi koko läntisen Berliinin alueen, 155 kilomerin matkan. Kysymys ei ollut Berliinin halkaisevan esteen osalta pelkästä muurista vaan järjestelmästä, jonka muodostivat moninkertaiset fyysiset ja elektroniset esteet ja valvontalaitteet. Muuria vartioi 7000 itäsaksalaista sotilasta.

Alkoi suurimittainen pako länteen muurista huolimatta. Pakoon käytettiin kaikkia inhimillisen mielikuvituksen keinoja kuumailmapalloista tunneleiden rakentamiseen neljä metriä korkean muurin alitse. Minulle em. englantilaisen dokumentin välityksellä tuli uutena tietona, että tunneleita oli lopulta peräti 75 kappaletta, joista 25 kautta tehtiin onnistuneita pakoja. Pakoa yrittäneistä 140 surmattiin paetessaan.

Itä-Saksan valtiojohto pystytti erään maailmanhistorian systemaattisimmista ja laajimmista urkintajärjestelmistä. DDR:n valtiollinen turvallisuuselin Stasi (1950-1989) piti huolta, että ihmisten kontrollointi oli kattavaa. On laskettu , että jokaista 6,5 itäsaksalaista kohden oli Stasin urkkija. Stasin soluttautuminen kansalaisten keskelle oli yksi Itä-Saksan järjestelmän kauhistuttavimmista piirteistä. Ihmisiltä puuttui yksityisyys.

:::::::::::::::::::::

Kaiken jälkeen, mitkä ovat entisten itäsaksalaisten tuntemukset? Englantilaisdokumentissa ei varsinaisesti eritelty ”ostalgiaa” (Itä-Saksaa kohtaan tunnettua nostalgiaa), mutta tuotiin esille, että muurin kaatumista seurasi lama ja suurtyöttömyys. Itäsaksalaiset tuotteet eivät kelvannet lännessä. On paljon arvosteltu sitä, että integraatiota ei yhtenäisessä Saksassa – yrityksistä huolimatta - osattu hoitaa oikein. Monet itäsaksalaiset tunsivat itsensä toisen luokan kansalaisiksi. He pettyivät ”wesseihin”. Joku dokumentissa haastateltu entinen itäsaksalainen jopa sanoi, että lännen mielestä muurin murtumisessa oli kysymys vapautumisesta, mutta hänen itsensä mielestä kysymys oli lännen ”aluevaltauksesta”. Tästä on toki pitkä matka siihen ahdistukseen, mitä monet itäsaksalaiset tunsivat DDR:n olemassa olon aikana.

Ja tuskinpa kukaan odotti, että Saksan itäisen osan olosuhteet johtaisivat natsiterrorin puhkeamiseen sanokaamme vaikkapa Dresdenissä.

Monet entiset itäsaksalaiset ovat etsineet asiakirjoja Berliinissä sijaitsevasta järjettömän suuresta Tilastokeskuksen arkistosta peläten niiden sisältävän itseään kompromettoivaa aineistoa. Kysymys on puolen elämän, ehkä jopa koko elämän kirjautumisesta vainoharhaisessa tarkoituksessa laadittuihin arkistoihin.

Ei ole epäilystäkään, etteikö joidenkin pettyneiden mielestä DDR:n suojattu turvallisuus (!) ole nyt kaipauksen kohteena: ”kaikki” oli järjestetty kehdosta hautaan. Valhetta? Osittain kyllä, mutta jotain pysähtynyttä vakautta oli, jota muistellaan kaiholla.

Osa ostalgiasta on fyysisiin seikkoihin (autoihin!) kohdistuvaa muistelua: halutaan elää ja olla ”kuin silloin ennen”, mutta suurin osa tästä on melko naiivia palaamista vanhoihin ajan myötä kaunistuneisiin muistikuviin.

On tärkeää käydä läpi Berliinin muurin historiaa tilanteessa, jossa muureja tai aitoja rakennetaan tämän päivän maailmassa melkeinpä mihin vain, milloin Amerikkaan, milloin Eurooppaan. Asiat, joiden on ajateltu jääneen menneisyyteen tulevat esille yllättävissä yhteyksissä. Aidat ovat fyysisiä, mutta niitä synnyttävät henkiset ja ideologiset muurit.

Oliko muurin murtuminen historiallisessa mielessä niin suuri asia kuin on annettu ymmärtää? Odotukset liberaalin demokratian ”lopullisesta” voitosta ovat osoittautuneet paikkansa pitämättömiksi. Valtapolitiikka jyllää edelleen aivan kuten kylmän sodan aikana ja saa minut epäilemään nykyisin niin tiukasti ihmisten mielissä olevan Berliinin muurin historiallisen merkityksen kestävyyttä. Haalistuuko muurin symboliarvo?