Aluksi pari kappaletta kertausta osasta 1 ……
Björn Wahlroos on julkaissut uuden kirjan. Uutukaisen nimi on ”Kuinkas tässä näin kävi?" Sen tarkoitus on valaista sodan jälkeistä taloushistoriaa ja talouspolitiikka onnistumisineen ja virheineen. Onnistumiset Wahlroos ajoittaa sodan jälkeisiin toipumisen vuosiin investointiohjelmineen, mutta sen jälkeen menestys on ollut vaihtelevaa, ja mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä ankarammaksi käy kirjoittajan kritiikki. Wahlroos on päättänyt nyt kertoa, miten asiat olisi pitänyt hoitaa, ja miten niitä pitäisi hoitaa jatkossa.
Saadakseen syvyyttä sanomisilleen Wahlroos on jakanut kirjan sisällön kreikkalaista mytologiaa mukaileviin osiin Genesis-Hybris-Nemesis. Eli mistä kaikki alkoi, miten itsevarmuus ja nöyryyden puute saivat vallan ja miten kaikki päättyi siihen, että saamme ylitsevuotavasta itsevarmuudesta (kostona) ansioidemme mukaan. Vielä kuitenkin voidaan nousta tuhkasta: kirjan neljännen eli viimeisen osan nimi on Renessanssi, uudelleensyntyminen.
Kirjan Hybris-osa käynnistyy öljykriisin kuvauksella, Suomen TeVa-teollisuuden dramaattisilla vaikeuksilla, Neuvostoliiton kaupan epätasapainon kuvauksella ja telakoiden kriisillä 1980- ja 1990-luvuilla. Yhteenvetona voisi sanoa, että ongelmat kiertyivät idänkaupan ympärille. Se tuhoutui yhdessä Neuvostoliiton lopun kanssa.
Hän käynnistää varsinaisen fuusiohistorian vyörytyksen kuvaten vuosikymmenien varrella Suomen teollisten saavutusten joutumista lopulta ulkomaiseen omistukseen.
Wahlroos käyttää runsaasti tilaa presidentin, hallituksen ja eduskunnan valtaoikeuksien tarkasteluun. Wahlroos moittii perustuslakituomioistuimen puuttumista Suomessa ja näkee perustuslakivaliokunnan työn olevan riippuvainen valtiosääntöasiantuntijoista, joita ei valita vaaleilla. Mielestäni esimerkit maailmalta kuitenkin kertovat, että perustuslakituomioistuin ei takaa poliittisista suhdanteista vapaita päätöksiä. Päinvastoin päätökset saattavat politisoitua rankimman kautta.
Wahlroosille on jäänyt Kekkos-kaipuu päälle. Hän haluaisi valtionpäämiehelle autoritaarisempaa asemaa. Vuoden 2000 perustuslakiuudistukseen Wahlroos on tyytymätön. Hänelle olisi riittänyt presidentin valtaoikeuksien kaventaminen siten, että kaksi kautta on maksimi. Eduskunta kuitenkin halusi kasvattaa omaa valtaansa presidentin ja hallituksen kustannuksella ja teki valtasuhteisiin merkittäviä muutoksia.
Kekkosen presidenttikausien kokemusten jälkeen vain pieni vähemmistö näkee presidentin valtaoikeuksien laajentamisen sisäpolitiikassa tarpeellisena, vaikka heitäkin on, jotka toivoisivat presidentin antavan kurinpalautusta kelvottomille poliitikoille. Ja ulkopolitiikassa presidentillä on mahdollisuus vaikutusvallan kasvattamiseen omalla toiminnallaan, kuten Niinistö on tehnyt.
Varsinainen piikki Wahlroosin iholla on kuitenkin ay-liike, jonka Wahlroos katsoo täyttäneen tyhjiön, joka syntyi, kun muutettiin keskeisten valtioelinten keskinäistä suhdetta. Kirja täyttyy ay-liikkeen sättimisestä.
Käsitellessään valuuttakursseja Wahlroos ottaa kantaa markan devalvointeihin. Hän pitää niitä ”jälkeenpäin elimellisenä osana suomalaista työmarkkinajärjestelmää”. Ay-liikkeen vahva asema palkkataisteluissa vaati Wahlroosin mielestä vastapainoksi markkinapohjaista mekanismia, kuten devalvaatiota tai kelluvaa valuuttaa. Hän siis kääntää yleensä paheksutun inflaatio-devalvaatio-kierteen järjestelmän välttämättömäksi osaksi: devalvaatio on ”korjauslauseke”.
Nyt tilanne on toisin. Eurokaudella hän vaatii purkamaan ”työmarkkinoiden monopoleja”, koska ikioman valuutan (markan) devalvoinnilla (tai kellutuksella) ei voida enää euroaikana sopeuttaa toistuvia korkeita palkankorotuksia vallitsevaan kilpailutilanteeseen.
Wahlroos sivuuttaa 1990-luvun laman ja sen syyt vähällä huomiolla. Hän kiittelee tuolloin tehtyä devalvaatiota, jonka avulla vienti alkoi vetää. Tärkein syy Suomen talouden suotuisaan kehitykseen oli kuitenkin Nokian nousu. Se käynnistyi yrityksen syöksykierteestä 1990-luvun alussa. Rönsyt myytiin pois ja yhtiö keskittyi matkapuhelimiin. Menestyksen salaisuutena Wahlroos pitää Nokian nopeaa kansainvälistymistä ja jakelu- ja huoltoverkoston laajuutta. Uuden vuosituhannen vaihteessa ja sen alussa Nokia nousi kansainvälisessä menestyksessä ennen näkemättömälle tasolle.
Menestyksen keskelle sopi tappioitakin: Nokialta puuttuivat aluksi simpukkapuhelimet ja yhtiö markkinajohtajana ei suostunut amerikkalaiseen käytäntöön eli operaattoreiden sopimusvalmistajaksi. Nokia halusi myydä Nokioita. Yhtiö menestyi paremmin Kiinan kuin Yhdysvaltain markkinoilla.
Wahlroos mainitsee myös kanadalaisen RIM-yhtiön BlackBerryt Nokian haastajajana ja pahana kilpailijana. Nokia kuitenkin jatkoi menetyksiään mm. tehostamalla logistiikkaansa, mutta uhkaavia pilviä nousi sen tielle. Uudet innovaatiot olivat periaatteessa hyviä, mutta eivät pärjänneet kilpailijoille. Nokian todelliseksi kompastukseksi muodostui käyttöjärjestelmä, jossa se juuttui liian kauaksi aikaa Symbianiin, joka ei pärjännyt Googlelle, Samsungille ja Applelle.
Käydessään läpi Suomen taloushistorian vaiheita Wahlroos kehittää valikoiden aina jonkin muita tärkeämmän käsitteen kuvaamaan yhteiskunnan tilaa. Seitsemänkymmentäluvulta eteenpäin tuo käsite on Wahlroosin mukaan ”konsensus”. Käsite oli Wahlroosin mukaan poliittisen oikeiston vastaveto vasemmistolaistunutta yhteiskunnallista ilmapiiriä vastaan. Tarkoitus oli irrottaa sdp vasemmistosta konsensushenkiseksi Suomen politiikkaan integroiduksi osaksi ja jättää kommunistit yksin laidalleen.
Wahlroosin selityksessä voi olla jotain perää, mutta 1980-luvulta eteenpäin hallitusten keski-iän kasvun pistäminen pelkästään konsensuksen nimiin on epäuskottavaa. Tässä yhteydessä Wahlroos visusti jättää Kekkosen valtapoliittiset hallitusten hajottamiset huomiotta eikä mainitse sanaakaan Koiviston pitkäjänteisestä pyrkimyksestä vaalikauden mittaisiin hallituksiin. Kekkonen hajotti hallituksia todella kevein perustein. Tämä ei taida sopia Wahlroosin omaksumaan Kekkosen ”maan isä” -arvoasetelmaan.
Wahlroos myöntää, että kokoomus menetti osan identiteetistään pyrkiessään oikealta käsin vallan kammareihin. Kokoomus punertui (”hyvinvointiyhteiskuntaa kannattava virkamiespuolue”) samalla kun sdp siirtyi poliittisella kartalla keskemmälle, siis porvarillistui.
Wahlroos varaa viimeisen sanan itselleen: konsensus ärsyttää häntä, koska se jarruttaa dynaamista liikettä ja uhkaa pysäyttää yhteiskunnan – Wahlroosin mielen mukaiset – muutosvoimat. Kehityksen rautalankamallina on Wahlroosin mielestä sdp:n Forssan ohjelma vuodelta 1903. Sen suurin piirteinen saavuttaminen on aiheuttanut sitä puolustavan reaktion, joka estää etenemisen ”tulevaisuudessa” kajastavaan ”taivaanrantaan”.
Yksituumaisuus ei ole Wahlroosin mielestä todellakaan hyve. Hän kaipaa rytisevää kapitalistista kumousta. Puheet kapitalismin vanhanaikaisuudesta ovat hölynpölyä.
Kaikesta heijastuu Wahlroosin turhautuminen ja suoranainen katkeruus demokratian toteutumiseen Suomessa. Hallitusten muodostaminen on inhokki numero yksi. Puolueita on hallituksessa liikaa (”absurdit koalitiot”). Onkohan Wahlroos ottanut huomioon, että puoluekenttä on pirstoutunut koko Länsi-Euroopan alueella. Olisikohan hänen syytä ottaa kantaa Eurooppa-laajuisesti? Mikä on autoritaarisuuden aste, minkä hän hyväksyy, kun nykyinen demokraattinen päätöksenteko ei kelpaa? Wahlroosin kaipuu menneisiin kultaisiin päiviin (jolloin hallituksen muodostaminen oli riidatonta!) nousee jälleen esille. Olen seurannut Suomen politiikkaa 1960-luvulta lähtien omakohtaisesti, enkä muista, että hallituksen muodostaminen olisi ollut koskaan helppoa. Pannaanko kokoomus syrjään vai demarit, molemmista on kokemusta sodan jälkeen?
Kirjassa on omistettu yksi luku ammattiyhdistysliikkeelle. Luvun otsake kertoo kaiken: ”Maailman vahvin liike”. Turhautuminen suorastaan tulvii kirjoittajasta. Wahlroos toteaa, että miltei kaikilla järjestöillä on Suomessa edunvalvontansa (luettelee yhteisöjä). Ammattiyhdistykset ovat kuitenkin kukkona tunkiolla. Kaikkein vastenmielisin käsite on ”yleissitovuus”. Sitä Wahlroos ei anna anteeksi. Tunnuslauseekseen hän ilmoittaa: ”Tämä maa ei tule muuttumaan ilman kovaa rettelöintiä. Se tappelu olisi parempi ottaa nyt , kun vielä on jotain pelastettavaa”. Kuulostaa melkein Nikita Hrustsovilta, joka Wienissä 1961 jyrisi Kennedylle: ”olisi parasta aloittaa sota heti eikä viivytellä, sillä tulevaisuudessa aseet ovat vielä paljon tuhoisampia”.
Wahlroos on tietenkin pannut merkille kymmenet tutkimukset ja selvitykset, jotka nostavat Suomen kärkeen erilaisissa mitattavissa aiheissa onnellisuutta myöten. Hän ei anna moisen häiritä kritiikkiään. Wahlroos ilahtuu, kun hän voi esitellä ironisesti vielä yhden tutkimuksen, jossa Suomi menee heittämällä kärkeen, nimittäin holhousindeksin. Sillä mitataan erilaisiin nautintoaineisiin liittyviä veroja ja säätelyä. Hyvä Suomi!
(jatkuu)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti