Niin & Näin -aikakauslehdessä nro 101/kesä 2/2019 oli mielenkiintoinen Laika Nevalaisen artikkeli ”Kokemusten julkituomisen seuraukset” kokemuksen merkityksestä historiantutkimuksessa. Käsitteellä ”kokemus” halutaan luoda ero yleiseen tapaan (diskurssi) tutkia historiaa. Yksi tapa verrata näitä kahta lähestymistapaa on puhua ulkoisesta kokemuksesta ja sisäisestä kokemuksesta historian kirjoittamisen yhteydessä. Sisäinen kokemus ei merkitse diskurssin hylkäämistä.
Niin & Näin -lehden kirjoituksessa viitataan Suomen Akatemian ”Kokemuksen historian huippuyksikön” (HEX) konferenssiin Tampereella maaliskuussa 2019. Marja Jalava totesi konferenssissa, että ilman kokemusta on ”mahdotonta ymmärtää, kuinka sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet konkretisoituvat, vaikuttavat ihmisiin ja johtavat sellaiseen toimintaan, että ihmiset pyrkivät muuttamaan niitä tai mukautumaan niihin”.
Ymmärrän niin, että, jos analysoidaan vaikkapa sosiaalipalvelujen kehittymisestä vuosikymmenien varrella, kuvaa voidaan täydentää (tai suurelta osin käsitellä) asiakaskokemuksen kautta.
Tampereen konferenssissa ei niinkään keskitytty siihen, miten jokin asia on koettu, vaan siihen, minkälaisia seuraamuksia kokemuksilla ja niiden julkituomisilla on ollut. Käsitellyistä teemoista lähinnä minua oli ehkä Minna Harjulan ”eletyn hyvinvointivaltion” kokemukset tutkimuskohteena. Hyvinvointiteemasta voidaan nostaa esille kronologiaketju ”nykyhetken käsitykset - aiemmat kokemukset - tulevaisuuteen suuntautuneet odotukset”. Kohtaamisissa asiakkaiden ja viranomaisten välillä ”yksilön jokapäiväinen elämä muuttuu kansalliseksi sosiaalipolitiikaksi”.
Olen näissä blogikirjoituksissani lähestynyt tietämättäni edellä kerrottua tapaa tutkia historiaa. Historian kertomuksen lisäksi olen maininnut omakohtaisia kokemuksia käsiteltävänä olevasta ajasta. Ne ovat olleet näkemyksiä tai anekdootteja liittyen kulloiseenkin teemaan.
Kokemukset eivät ole olleet haastatteluja tai kirjoitettujen lähteiden kautta hankittuja ulkopuolisten kertomuksia, vaan omia kokemusperäisiä interventioita kuhunkin aiheeseen.
Käsitän niin, että kokemus historian tutkimuksen välineenä tuo lihaa luiden ympärille ja mahdollistaa esimerkiksi tunteiden ja ihmisten välisen kanssakäymisen välittymisen tutkimuksen käyttöön.
::::::::::::::::::::::::
Populaarikulttuuri ja -musiikki oli vielä 1960-luvulla hyvin vaisusti esillä esimerkiksi Helsingin Sanomissa. Hesari edusti kymmenien vuosien ajalta periytynyttä ajattelutapaa klassisen musiikin ylivoimaisesta asemasta. Vasta oikeastaan säveltäjä Erkki Salmenhaaran Beatlesin musiikkia valaisevat arviot toimivat ajattelubreikkinä.
Kuusikymmentäluvulla nuoret vihaiset miehet, kuten Sibelius-Akatemiassa opiskelleet Kaj Chydenius ja Henrik Otto Donner asettuivat vastustamaan klassisen musiikin ylivaltaa ja kertoivat kaikille, jotka halusivat kuulla ja kuunnella, että jokaisessa musiikin lajissa on sekä hyvää että huonoa.
Tampereen yliopiston tutkimus vuodelta 1968 kertoo minkälaiset olivat kansalaisten eri musiikinlajien tuolloiset suosikit, ja mitkä olivat vastaavat radiosoittojen määrät (? = ei tiedossa). Epäsuhta on selvä, kas tässä:
Vanha tanssimusiikki:
Pitää hyvin paljon 34 prosenttia
Radiosoiton osuus ?
Vanhat iskelmät:
Pitää hyvin paljon 40 prosenttia
Radiosoiton osuus 26 prosenttia
Popmusiikki:
Pitää hyvin paljon 10 prosenttia
Radiosoiton osuus 5 prosenttia
Moderni konserttimusiikki:
Pitää hyvin paljon 1 prosentti
Radiosoiton osuus ?
Suomalainen tango:
Pitää hyvin paljon 39 prosenttia
Radiosoiton osuus ?
Hengelliset laulut:
Pitää hyvin paljon 22 prosenttia
Radiosoiton osuus 2 prosenttia
Klassinen musiikki:
Pitää hyvin paljon 9 prosenttia
Radiosoiton osuus 33 prosenttia
Taulukko – vaikka onkin epätäydellinen - kertoo, että radio (yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma) suosi rankasti ”musiikkikasvatuksellista” ajattelua klassisen musiikin kautta ja väheksyi perinteistä iskelmämusiikkia. Popmusiikki on odotetusti vähemmistömusiikkia (10 prosenttia) suosiolla mitaten, mutta sen soitto radiossa (viisi prosenttia kaikesta musiikista) oli vielä marginaalisempi.
Tänä päivänä tilanne on aivan toinen. Tilastokeskuksen elinoloselvitysten (Vapaa-ajan osallistuminen) mukaan melkein 70 prosenttia 10 vuotta täyttäneestä väestöstä kuunteli pop- ja rockmusiikkia vuonna 2017. Osa suosiosta johtuu siitä, että kuuntelijat ovat ”vanhentuneet” musiikin mukana (vuoden 1968 teinikäiset ovat nyt liki 70 vuotiaita). Pop- ja rockmusiikki on kulkenut ihmisten ikääntymisen seuralaisena tähän päivään ja kumuloitunut sukupolvien vaihtuessa: siitä on tullut valtavirtaa. Vuonna 1968 pop- ja rockmusiikki kiehtoivat lähinnä vain nuorimpia ikäluokkia. Pop ja rock olivat tuolloin vasta korkeintaan vuosikymmenen kestäneitä ilmiöitä, joten syy heikkoon kuuntelijamäärään oli ilmeinen.
Tietenkin asiaan vaikuttaa nykyisin se, että radiosoitto- ja suoratoistopalvelut tarjoavat valtavan valikoiman nimenomaan populaarimusiikkia. Tilastokeskuksen luvut kertovat senkin, että pop- ja rockmusiikin kuuntelu on viime aikoina menettäneet asemiaan rapille, hip hopille ja heavy metallille, jotka kiinnostavat lähinnä nuorimpia ikäluokkia.
:::::::::::::::::
Tämän päivän radiokanavatulva rock-musiikkitulvineen on jotain käsittämätöntä. Me jouduimme 1960-luvulla kyttäämään paria viikoittaista ohjelmaa. Markku Helismaa - suuren Reino Helismaan poika - veti englantilaisia ja amerikkalaisia top-ten ohjelmia. Ja sitten oli Kaleidoskooppi, pop-musiikin ajankohtaisohjelma. Kaleidoskooppia veti muuten yhdessä vaiheessa Teija Sopanen!
Kuusikymmentäluvun lopulla yritin kuunnella ulkomaisia radioasemia korva radiokohinassa kiinni. Radio Luxemburg oli sen ajan rock-kanava.
Kerran yritin hankkia rock-LP:n Englannista asiallisen katalogin perusteella. Levyt kun olivat hyvin edullisia Englannissa. Piti mennä pankinjohtajan puheille, jotta valuutta-asiat saataisiin kuntoon. Nöyryyttävää oli, kun pankinjohtajasetä selitti, että kyllä tämä on niin epävarmaa, ettei kannata yrittää!
Suuri hetki koitti, kun lähimmästä kaupungista sain noudetuksi tai joku muu toi Melody Makerin tai New Musical Expressin. Melkein kuin olisi ollut Lontoossa!
::::::::::::::::
Muistan hyvin Ylen ”Jatkoajan” (Ensimmäinen Late Night Show Suomen televisiossa 1967-1969) jakson, jossa Kaj Chydenius ja Henrik Otto Donner ottivat yhteen vakavan musiikin oraakkelin Joonas Kokkosen kanssa.
Henkilöasetelma kyseisessä ”Jatkoajassa” oli herkullinen, koska vastatusten olivat kahta eri ajattelutapaa edustavat tahot. Muistan vieläkin elävästi tuon ohjelman. Asetuin täysin Chydeniuksen ja Donnerin puolelle vanhaa valtaa (Kokkonen) vastaan. Tänään youtubesta katsottuna ohjelma on säilynyt hyvin aikaa vastaan. Se kuvaa tuon ajan rajoja rikkovaa henkeä oivasti. Ymmärrän nyt paremmin Kokkosen argumentit, mutta kyllä Donnerin ja Chydeniuksen perustelut olivat kestävämpiä.
Joonas Kokkonen puhui epätoivottavasta antagonismista musiikinlajien välillä antaen heti perään ymmärtää, että avantgarde tulee musiikkiin aina klassisen musiikin ja konserttimusiikin puolelta. Chydenius väitti vastaan ottaen esille rockmusiikissa silloin nousussa/käynnistymisvaiheessa olleen avantgardistisen ajattelutavan. Lisämausteen keskustelulle toi se fakta, että ainakin Henrik Otto Donner oli ollut Kokkosen oppilaana Sibelius-Akatemiassa. Sukupolvikapina!
Progressiivinen rock oli viimeinen rockin suuntaus, jota kuuntelin intensiivisesti. Emerson, Lake and Palmerin (ELP) versio Modest Mussorgskin Näyttelykuvista (Pictures At An Exhibition, 1971) on vieläkin muistettavaa musiikkia. Mutta hetkinen, eikö tämä ole juuri rajojen rikkomista, avantgardea, kun rock-yhtye otti ohjelmistoonsa klassisen musiikin teoksia?
::::::::::::::::
Onko sitten tapahtunut kehitystä musiikkilajien välisten rajojen murtamiseksi noista 60-luvun päivistä? Ajattelen niin, että tuolloin elettiin muutoksen kannalta ratkaisevaa aikaa, jota Chydenius ja Donner edustivat ja edistivät. On tapahtunut kahdenlaista kehitystä: ensinnäkin musiikin rajoja on nyt helpompi ylittää kuin 1960- ja 1970-luvulla. Toisaalta nyt annetaan eri musiikinlajien mestareille se arvo, joka heille kuuluu, eikä kategorisoida musiikkia lajien perusteella eri ”kasteihin”. Myönnetään, että ”Satumaa” on mestarillinen tango ja ”Papa Was A Rolling Stone” sinfonisen soulin mestariteos.
Kokemusperäinen historianäkökulma on yllä kuvatun kehityksen kuvaamisessa/tutkimisessa/analysoinnnissa ratkaisevassa asemassa, koska rajojen rikkominen ja lajityypin huipputeosten tunnistaminen/tunnustaminen syntyy vain meidän kuuntelijoiden, ”musiikinkokijoiden” kyvyssä ymmärtää ja vastaanottaa uusia avauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti