Nikita Hrustsovista tuli mieleen Donald Trump…..

Yle TV1:n historiasarjassa 21.10.2019 näytettiin dokumentti Neuvostoliiton johtajasta Nikita Hrustsovista. ”Hrustsov lähikuvassa” kertoi tämän merkillisen miehen elämäkerran harppoen, mutta mielestäni melko onnistuneesti. Seurasin Hrustsovin edesottamuksia jo aikalaisen näkökulmasta 1960-luvun alusta lähtien.

Seurailen tässä kirjoituksessa vain ohjeellisesti dokumenttia ja siitä erillään vertaan lopuksi Hrustsovia Donald Trumpiin. ”Hrustsov lähikuvassa” alkoi varsinaisella spektaakkelilla, kun kuvattiin Neuvostoliiton päämiehen vierailua Yhdysvalloissa presidentti Eisenhowerin vieraana vuonna 1959. Amerikkalaiset näyttivät itsestään ”amerikkalaisimpia” puoliaan, Hollywoodia (Frank Sinatra, Marilyn Monroe jne.), maissinviljelyä, pilvenpiirtäjiä, yleensä korkeata elintasoa. Hrustsovin ärsytyskynnys nousi ja myös häntä ärsytettiin tarkoituksellisesti: haluttiin näyttää kaapin paikka.

Amerikkalaiset seurasivat herra K:ta (alkukirjain englanninkielisestä Hrustsovin nimen kirjoitusasusta) aluksi eräänlaisena kummajaisena. Samalla hän oli jotenkin pelottava hahmo. Olihan amerikkalaisille opetettu opetusfilmeissä, miten kouluissa syöksytään pulpetin alle, kun hälytyssireenit alkavat soida kommunistien ydinasehyökkäyksen käynnistyttyä.

Kasvot vakavina amerikkalaiset ottivat vastaan iloisen ja vilkuttelevan valtionpäämiehen katujen varsilla. Amerikkalaiset eivät oikein tienneet, miten tähän mieheen piti suhtautua. Varmaan koettiin kylmän sodan propagandamyllyssä tarvetta vetää matalaa profiilia: intoa ei ainakaan päällepäin sopinut näyttää.

Itse vierailu oli täynnä erilaisia välikohtauksia: puolin ja toisin käyttäydyttiin loukkaavasti, valtavat tiedotusvälineiden armeijat parveilivat herra K:n ympärillä ruokakaupassa, maatilalla, milloin missäkin.

Hrustsovista on sanottu, että hän käyttäytyi (yleensäkin) moukkamaisesti, toisaalta hän oli ovela ja taitava poliitikko, joka halutessaan varasti shown. Kun Hrustsov tunsi itsensä loukatuksi, hän unohti kaikki diplomaattiset kohteliaisuussäännöt ja iski samalla mitalla takaisin. Herra K pystyi huomattavaan verbaaliseen pisteliäisyyteen ja sai amerikkalaiset ymmälle.

Hrustsovin näytelty tai todellinen suuttumus, kun häntä ei päästetty Disneylandiin - muka turvallisuussyistä - johti kohtelun paranemiseen vierailun loppupuolella: Hrustsov pääsi vihdoin puristamaan tavallisten amerikkalaisten käsiä katujen reunamilla, mitä hän oli toivonut. Hän tuli, näki ja voitti. Amerikkalaisten epäluulot sulivat ja Hrustsov nautti tilanteesta. Jotenkin Hrustsov pystyi kääntämään olosuhteet ja tilanteet edukseen kohtaamalla isännät avoimemmin kuin epäluuloiset amerikkalaiset itse kohtasivat vieraansa.

Hrustsev oli merkillinen mies, hyvin impulsiivinen. Hän oli joko aidosti raivoissaan saamastaan kohtelusta tai sitten hyvä näyttelijä. Ehkä tämä ukrainalainen vain antoi tunteiden näkyä paljon vapautuneemmin kuin kukaan odotti. Nykyaikaisen diplomatian historiaan Hrustsov jää eräänlaisena reliikkinä kylmän sodan vainoharhaisilta päiviltä.

Hrustsov propagoi sen puolesta, että Neuvostoliitto ottaa Yhdysvallat taloudessa kiinni seitsemässä vuodessa väittäen, että ero maiden menestyksessä johtuu siitä, että Neuvostoliitto joutui lähtemään pitkältä takamatkalta kuromaan eroa umpeen.

Samantyyppinen näytelmä kuin Eisenhowerin kanssa vuonna 1959 esitettiin Wienin huippukokouksessa vuonna 1961, jossa oli tarkoitus sulattaa jää Yhdysvaltain uuden presidentin John F. Kennedyn ja Hrustsovin välillä. Aivan kuten paria vuotta aiemmin Hrustsovin Yhdysvaltain vierailulla, jännitystä lieventävät tulokset jäivät vaatimattomiksi. Mutta se ei tietenkään johtunut yksin Hrustsovista tai Kennedystä, vaan suurelta osin molempia sitovasta ”sotateollisesta kompleksista”, josta kummankin oli vaikeaa rimpuilla irti.

Minulle on jäänyt vaikutelma, että Kennedy pyrki Wienissä pitämään länsimaisittain asiat asioina. Näin ajatellen henkilöt - siis hän itse ja Hrustsev - olivat puhuvia päitä, jotka välittivät luotujen strategioiden mukaisia linjauksia, kun taas Hrustsev katsoi henkilöiden itsensä ja heidän edustamansa politiikan sulautuvan yhteen; kysymys olikin henkien taistelusta päähenkilöiden välillä. Tätä konfliktin ”henkilökohtaistamista” lännessä oli (ja on) vaikeaa tajuta. Ehkä tässä ilmenee – paitsi henkilöiden luonne-erot – niin myös autoritäärisen järjestelmän ja demokratian välinen ero. Kennedy ilmeisesti turhautui väittelyyn ja yritykset saada jotain aikaiseksi neuvottelujen aikana eivät onnistuneet, sillä Hrustsev nokitti jatkuvasti: ”jos (Kennedy) välttämättä haluaa sodan, hän saa sen” tai ”voimaan vastataan voimalla”. Hrustsov hänelle ominaiseen tyyliin kiivaili, että ”olisi parasta aloittaa sota heti eikä viivytellä, sillä tulevaisuudessa aseet olisivat vielä paljon tuhoisampia”. Hrustsovin oli oltava kova, sillä arkistot ovat paljastaneet, että hänen takanaan Moskovassa oli todella kovia haukkoja.

Jos ajatellaan jälkikäteen, mitä tapahtui pian Wienin jälkeen Checkpoint Charliella Berliinissä lokakuussa 1961 ja Kuubassa lokakuussa 1962, niin näyttää siltä, että Hrustsov oli valmis viemään kriisit uhkaamalleen äärimmäiselle rajalle, mutta sitten viime hetkellä antamaan periksi.

Olkoot nämä kaksi, Hrustsovin vierailu Yhdysvalloissa 1959 ja Wienin huippukokous Hrustsovin ja Kennedyn välillä vuonna 1961 esimerkkejä Neuvostoliiton päämiehen ominaislaadusta. Häntä on vaikea verrata kehenkään valtionpäämieheen, paitsi ehkä yhteen…..nimittäin Hrustsovin koleerisuudesta tulee mieleen Donald Trump. Molemmat ovat itsekeskeisiä, moukkamaisia, helposti ärtyviä ja kunniastaan arkoja. Reagoinnissa julkisuuteen päin sanat sinkoilevat molempien suusta nopeammin kuin ajatus ehtii suodattaa sanomisia.

Käsittelen tässä Trumpia ja Hrustsovia heidän retoristen taipumustensa näkökulmasta. Heidän käyttämänsä viestinnän välineet ja väylät ovat oma tarinansa.

Aivan kuten Hrustsov Wienissä Trump vetää langat kireälle ja joutuu/pyrkii sitten antamaan periksi selviytyäkseen johonkin suuntaan kivikkoisella tiellä.

Molemmille on ominaista tietynlainen harkintakyvyn puute ja samaan aikaan (!) tarkoituksellinen oman kotiyleisön tarpeen tyydyttäminen. Nämä sekoittuvat toisiinsa niin, että ulkopuolisen on vaikeaa erottaa niitä toisistaan. Ongelmana on, että vastapuolen on hankalaa päätellä, milloin aggressiiviset puheet ovat ”tosia”, ja milloin taas osoittautuvat vain kotiyleisön tarpeisiin luoduilta iskulauseilta.

Molemmat tekevät virheitä toistuvasti, joita sitten joutuvat selittelemään. Spontaanisuudesta on paljon haittaa suurvaltojen keskinäisessä kanssakäymisessä. Nikita Hrustsovin erottaminen pääministerin ja kommunistisen puolueen pääsihteerin tehtävistä vuonna 1964 johtui hänen lukuisista väärinarvioinneistaan ja virheistään.

Molemmille tuntuu olevan ominaista tietty koleerisuuden sävyttämä pitkävihaisuus. Hrustsovin oli mahdotonta antaa anteeksi, että Eisenhowerin suunnitellun vastavierailun aattona vapunpäivänä vuonna 1960 amerikkalaisten U2-vakoilukone lensi halki Neuvostoliiton rikkoen samalla maiden johtajien välisen henkilösuhteen. Kone ammuttiin alas.

Hrustsov koki valtioiden väliset suhteet henkilökohtaisina ja samoja piirteitä on havaittavissa Donald Trumpin käytöksessä. Koettuja tai kuviteltuja henkilökohtaisia loukkauksia on vaikea sulattaa, ja ne jäävät elämään valtioiden välisiin suhteisiin. Hrustsoville ja Trumpille on ominaista huumorintajuttomuus. On näyttänyt pikemminkin siltä, että molemmat ovat tahattoman komiikan mestareita.

Molempien valtionpäämiesten itserakkaus on silmiinpistävää. Trump määrittelee itsensä autoritaaristen mallien mukaisesti muiden yläpuolella olevaksi hahmoksi. Ehkä tässä on myös miesten ero: Hrustsov oli lähtöisin köyhistä oloista, joka kiipesi ylös puoluekoneistoa Stalinin lemmikkinä. Trump on upporikas ja edennyt osittain sattumien saattelemana - ohi republikaanien ja demokraattien (!) puoluekoneistojen - vallan huipulle.

Yhteenvetona voisi todeta, että Hrustsovin ja Trumpin kaltaiset arvaamattomat, isolla egolla varustetut valtionpäämiehet ovat ongelma maailmanrauhalle.