Henrik Meinander on kirjoittanut teoksen ”Samaan aikaan”, jonka alaotsakkeena on ”Suomi ja maailma 1968” (Siltala, 2019). Teoksen nimen mukaisesti mainittua vuotta käsitellään vuorovaikutteisesti Suomen tapahtumien ja maailman tapahtumien näkökulmasta. Mutta miksi vasta nyt? Vuoden 1968 viisikymmentävuotisjuhlathan menivät juuri! Syy selviää koko kirjan ensimmäisestä lauseesta: ”Tämä kirja ilmestyy vuoden myöhässä – hullun vuoden 1968 viisikymmentävuotisjuhlaahan vietettiin näyttävissä merkeissä vuonna 2018”. No, paljastuu, että kirjan valmistuminen on viivästynyt muiden kiireiden vuoksi. Parempi myöhään….
Olen näissä blogikirjoituksissa itsekin osallistunut vuoden 1968 muisteloihin. Tosin tarkemmin ajateltuna olen pohdiskellut tapahtumia hieman väljemmän aikavälin puitteissa kuin yhden vuoden tarkkuudella. Olen käsitellyt ajanjaksoa 1960-luvun puoliväli – 1970-luvun vaihde hyvin innostuneena, olinhan nuori tai nuori aikuinen parhaassa iässä…... Ymmärrän, että vuosi 1968 houkuttelee. Sen muistelemiseen löytyy hyviä perusteluja. Sanoisin itse, että vuosi 1968 on kulminaatiopiste noiden vuosien tietyille enemmän tai vähemmän helposti tunnistettaville ilmiöille.
Tarkoitus ei ole seuraavassa referoida tai arvioida Meinanderin kirjaa luku luvulta, vaan keskittyä pohdiskelemaan ”yhdessä kirjoittajan kanssa”, miten näin tarkasti asetettu vuosi sopii siihen yhteiskunnallisten tapahtumien raamiin, jonka aikalaiset ovat sille asettaneet. Olisiko parasta puhua ennemminkin muutaman vuoden aikajänteestä vuoden 1968 molemmin puolin? Itse alta parikymppisenä nuo ajat kokeneena (ja jonkin verran tutkineena) voinen sanoa asiasta sanasen.
Suomessa kuusikymmentäluvun (nuoriso)aktivismi muodostui itse asiassa kahdesta osasta, yleisestä radikalisoitumisesta 1960-luvun lopulla ja toisaalta dogmaattisesta vaiheesta, jota symboloi voimakkaimmin taistolaisliike. Viime mainittu ei pysynyt 60-luvun kehyksessä, vaan ulotti lonkeronsa pitkälle 1970-luvulle. Kiihkeimmät vuodet olivat aivan 1970-luvun alussa, jolloin olin itse opiskelemassa.
Jottei asia vaikuttaisi liian yksioikoiselta, on syytä muistuttaa, että kuusikymmentälukua voidaan tarkastella monista muistakin tarkemmista aikamääreistä käsin. Kun Tommy Uschanov kirjoitti muutama vuosi sitten kirjan ”Hätä on tarpeen”, hän asetti erääksi historian taitekohdaksi vuoden 1965. Silloin oli kysymys aikakauden ”opmististen odotusten” kulminaatiopisteen hakemisesta. Itse olen eräässä blogikirjoituksessa pyrkinyt löytämään rock-musiikin historian tärkeimmän vuoden ja päätynyt vuoteen 1967…. No, nämä ovat aivan hajapohdiskeluja, mutta totta toinen puoli: jotain sellaista tuossa ajassa oli, että se saa ihmiset pohtimaan ajankohdan merkitystä historian saatossa. Eikä kysymys ole pelkästään siitä, että aikaa kultaa menneisyyden.
Suomessa kuusikymmentäluvun vallankumousta voidaan käsitellä useiden ajan virran leikkauspisteiden kautta: ”Sadankomitea” (sodanvastaisuus, pasifismi) perustettiin vuonna 1963, ”Yhdistys 9” (naisasialiike) vuonna 1966, ”Marraskuun liike” (sosiaalipoliittinen liike) vuonna 1967. Vaikka itse liikkeet olivat pieniä niiden yhteiskunnallinen vaikutus ulottui pitkälle. Liioin muutosten vuodet eivät päättyneet vuoteen 1968, vaan jatkuivat tuon vuoden jälkeen.
Myös Meinander pohtii, millaisen jälkikaiun vuosi 1968 jätti. Hän viittaa erityisesti opiskelijaliikkeen radikalisoitumiseen, jota muisteltiin reilu vuosi sitten nostalgisessa hengessä. Silloin vaikuttaneet henkilöt ovat nyt ”vuoden 1968 veteraaneja” tai edustavat ”vuoden 1968 sukupolvea”. Juhlavuotena järjestettiin seminaareja ja muisteltiin monilla eri tavoin tuon vuoden ”vallankumouksia”. Meinander mainitsee erikseen Vietnamin sotaa käsittelevän dokumenttisarjan ”The Vietnam War”, joka tuo lihaa noiden vuosien ympärille. Olen itse eritellyt tuon sarjan näissä blogikirjoituksissani jakso jaksolta.
Yksi Vietnamin sodan kulminaatiopisteistä oli vuosi 1968 Tet-hyökkäyksineen. Vietnamin sota taas toimi katalysaattorina – sotaa vastustavien aktivistien kautta - monille hullun vuoden kansalais- ja opiskelijaliikkeille. Mielenkiintoinen on teoria, jonka mukaan kylmän sodan jännitteet on johdettavissa paljolti suurvaltojen sisäpolitiikasta (”sotilasliittojen sisäpolitiikasta”), josta ne aggressiokertoimen avulla projisoitiin ulkosuhteiden jännitteisiin.
Niin, sota voisi olla yksi aikakausia yhdistävistä tunnusmerkeistä viimeisen 80 vuoden aikana. Aikanaan sanottiin, etteivät vuoden 1968 sukupolven nuoret (siis se etujoukko, joka tuolloin radikalisoitui) osannut antaa tunnustusta talvi- ja jatkosodan veteraaneille. Heillä oli oma kaiken kyseenalaistava ”sotansa”, jolla he halusivat mullistaa maan ja maailman. He olivat isänmurhaajia. Nyt taas jotkut nykyisestä nuorten aikuisten sukupolvesta näkevät aiheelliseksi vähätellä vuoden 1968 sukupolvikokemusta: ”se nyt on sitä iänikuista vanhojen märehtimistä, jolle ei löydy edes faktoihin perustuvaa oikeutusta”. Syytökset ovat kohdistuneet myös noiden aikojen äärivasemmistoliikkeen dogmatismin ehdottomuuteen.
Tietenkin jännitteitä oli sukupolvien välillä. Ne syntyivät iänikuisiksi koettujen talvi- ja jatkosodan sotajuttujen ympärille. Se oli kuitenkin täysin ymmärrettävää, kun vähintään kaksi sodan kokenutta miestä tapasi toisensa 60-luvulla. Muistan tämän aivan hyvin omasta kokemuksestani isäni tavatessa vanhoja ”jermuja”. Meinander huomauttaa, että sota-aikoja muistelevan ”Kansa taisteli” -lehden levikki oli juuri vuonna 1968 korkeimmillaan. Luin lehteä itsekin, enkä mitenkään noiden aikojen sankaritekoja vähätellen, vaikka mielestäni kuuluinkin vanhojen tottumusten kyseenalaistajiin.
On oleellista pitää mielessä, että uuden radikalismin omaksuminen konkreettisesti koski vain pientä osaa kansakunnasta. Kouluaikaisen Savitaipaleen kirkonkylällä vallitsi ”kirkonkylämentaliteetti”, joka merkitsi hyvinkin ohutta kiinnittymistä ajan ilmiöihin. Poikkeuksiakin toki oli. Ei voida puhua varsinaisesta polarisoituneesta ristiriidasta suuren hiljaisen enemmistön ja ”edistyksen etujoukon” kanssa, mutta näkemyseroja oli.
:::::::::::::::::
Vuodella 1968 on ollut pitkäkestoisia vaikutuksia. Monet niistä, jotka olivat vuoden 1968 etujoukkoa ovat vaikuttaneet vuosikymmenien ajan Suomen yhteiskuntaelämässä aivan kuten on tapahtunut muuallakin läntisessä maailmassa.
Monet uudistukset – kuten peruskoululaki 1968 – ovat vuosikymmenen tai vuosikymmenien uudistuksia, kuten Meinanderkin toteaa. On selvää, että etujoukkojen monet ei-lakiin sidotut radikaalit muutokset suodattuvat ihmisten ajatuksiin viiveellä, mutta suodattuvat kuitenkin. Meinander toteaa, että ”välittömiä seurauksia tavallisesti yliarvioidaan ja pitkäaikaisvaikutuksia aliarvioidaan”.
Jos pitäisi kuvailla yhdellä sanalla noiden aikojen henkeä, on se mielestäni optimismi. Odotus oli korkealla tasolla: elintason korottamisen sijasta piti puhua ylevästi elämänlaadun parantamisesta. Mutta miten siinä kävikään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti