Kaappasiko eliitti työväenliikkeen?

Helsingin Sanomat kirjoitti arvion (”Eliitti kaappasi työväenliikkeen”, 29.9.2019) Thomas Pikettyn uudesta kirjasta, jonka ranskankielinen nimi on ”Capital et ideologie”. Kirja on julkaistu 12.9.2019 ja siinä on sivuja 1232. Englannin kielellä kirja luvataan julkaista vasta ensi vuoden puolella ja suomeksi…… no, ehkäpä kirjasta ilmestyy lyhennelmä…. Edellisen teoksen ”Pääoma 2000-luvulla” kahlasin läpi ja niin on tehnyt moni muukin: kirja on myynyt – aihepiiri huomioon ottaen – järisyttävät 2,5 miljoonaa kappaletta. Kuinka suuri osa on lukenut teoksen kannesta kanteen jää arvoitukseksi.

Kirja ilmestyy ajallisesti juuri sopivassa kohtaa, kun kaikkialla lännessä pohditaan kapitalismin tilaa, ja siinä väistämättä eteen tulevan remontin määrää ja laatua. HS aivan oikein kiinnittää huomion vallitsevan kehityksen myötä syntyneen yhteiskunnallisen epätasa-arvon luonteeseen ja poliittisten valintojen (sillä politiikasta tässä on kysymys) merkitykseen.

Ottaessani kantaa kirjan teemoihin olen siis Helsingin Sanominen kirja-lainausten ja tekstiotteiden varassa. En pyrikään referoimaan Hesaria, vaan puutun joihinkin kirjan teemoihin oman kokemukseni valossa. Kirjassa keskitytään moniin sellaisiin aiheisiin, jotka ovat olleet pitkään tutkimuksen kohteena (tulo- ja varallisuuserojen kasvu, faktinen paluu nykyistä sosiaalista markkinataloutta edeltävään aikaan, verotuksen muutokset kymmenien vuosien aikaperspektiivillä, jne.) eikä vähiten Thomas Pikettyn itsensä toimesta. Hänestä onkin kehkeytynyt guru, jonka jotkut näkevät vinosti populaarin (ja jopa populistisen) taloustieteen sanansaattajana, jotkut mielenkiintoisena unilukkarina, joka tutkii, mihin maailma on menossa. Kuulun itse jälkimmäiseen ryhmään.

Uutena teemana Piketty pohtii vasemmiston muuttunutta asemaa aikakausien myllerryksessä. Tässä Piketty päätyy hyvin merkittävään johtopäätökseen, jossa on myös kiistelyn aineksia. Hän viittaa tilastoaineistoon (vasemmistopuolueiden äänestäminen koulutetuimman 10 prosentin keskuudessa 1950-2019), jonka mukaan vasemmisto on kasvattanut suosiotaan koulutettujen keskuudessa. Tämän mukaan takana päin ovat ajat, jolloin vasemmisto sai kannatuksensa perustan työväenliikkeestä. Muutoksen suuruus - verrattuna muun väestön äänestyskäyttäytymiseen - on useiden kymmenien prosenttien luokkaa 1950-2019 Ruotsissa, Ranskassa, Saksassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa (viime mainitussa vasemmistoa edustavat demokraatit) siten, että koulutettujen vasemmistolaisten osuus muuhun väestöön oli 1970-luvulla vielä ”aliedustettuna” ja sen jälkeen ”yliedustettuna”. Ei ole syytä epäillä, etteikö tulos olisi meilläkin samansuuntainen.

Piketty vetää johtopäätökset, että vasemmisto on ”elitisoitunut” ja ajaa ”henkisiä pääomia kasanneen älymystön asiaa”. Maltillinen oikeisto taas pyrkii varmistamaan omistavan luokan etuja. Jos lähdetään siitä, että tämä oletus pitää paikkansa, niin missä ovat sen (keskiluokkaistuneen) työväenluokan osan äänet, joista vasemmisto ei saa enää otetta? Hyvin moni vastaa tähän, että äänet ovat valuneet populistiselle oikeistolle, joka on painotetusti konservatiivista. Kun vasemmiston kannatus on pienentynyt yleisellä tasolla, merkitsee se sitä, että vasemmistoa työväenluokkaisena vaihtoehtona on ruvettu vieroksumaan siitä yksinkertaisesta syystä, että osa vasemmistosta on elitisoitunut. Vasemmisto on irtautunut monessakin mielessä henkisesti vanhasta taustastaan ja mm. maahanmuuttajat äänestävät vasemmistoa.

Populistiset oikeistoryhmittymät taas löytävät kannatuspohjaa maahanmuuttovastaisuudesta. Osa näistä löytää poliittisen kotinsa perinteisistä maltillisista oikeistoryhmistä.

Edellä kuvattu heijastuu poliittisen kentän muutoksiin ja vaikeuttaa muutosten hahmottamista. Siksikin äänestäjät ovat eksyksissä. Mutta onko Pikettyn logiikka perusteltavissa läheskään kaikilta osiltaan? HS lainaa väitöskirjatutkija Aino Tiihosta, joka hyväksyy Pikettyn perusprinsiipin koulutuksesta merkittävänä muuttujana, mutta pitää sitä kuitenkin liian kapea-alaisena lähestymistapana muutosten analysoinnissa. Tiihonen toteaakin, että ”työväenluokkaisiksi ITSENSÄ mieltävät” suomalaiset äänestävät edelleen valtavirraltaan vasemmistopuolueita ammattiasemasta riippumatta. Ero on siis siinä, miten asema työmarkkinoilla määritetään: jos duunari vain ulkoisin (ulkoapäin annetuin) tunnusmerkein määritetään työväenluokkaan kuuluvaksi, äänestää hän perussuomalaisia.

Eroon kasvaminen vanhasta vasemmistolaisuudesta on aika vanha asia. Sen oivalsivat menneinä aikoina ajattelevat ihmiset, joita seuraavassa edustakoon kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Matti Kurjensaari (katkelma vanhasta blogikirjoituksestani): ”…..vastaavasti samainen vaurastuminen on koetellut työväenpuolue demareita. Matti Kurjensaari totesi jo teoksessaan ”Jäähyväset 50-luvulle” (julk. vuonna 1960): ”Ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila, auto ja purjevene”. Kurjensaari osui asian ytimeen: ole siinä ”vasemmistolainen”, kun vauraus kasvaa silmissä. No, ei asia ole näin yksinkertainen: solidaarisuus, vanhempien jättämä henkinen perintö, tasa-arvovaatimukset ja halukkuus heikompien tukemiseen ovat toki vaikuttaneet puoluekannan säilymiseen vasemmistolaisena paljon, paljon myöhemminkin.”

::::::::::::::::::

Omasta kokemuksesta sanoisin, että työväenluokan ja toisaalta akateemisten ero ei ole näin vastakohtaherkkä kuin edellä on ajateltu. Muistan kuinka 1960- ja 1970-luvun vaihteessa silloisessa vasemmistolaisessa ilmapiirissä opiskelijat hakivat joukkovoiman tueksi tehdastyöläisiä (jotka tosin eivät aina sisäistäneet yliopistonuorten aivoituksia). Sitä paitsi opiskelijat noihin aikoihin mielsivät itsensä työläisten kaltaiseksi: he samaistuivat massana etujen puolesta taisteleviin ryhmiin, kuten työläisiin. Mahdollisesti akateemisten vasemmistolaisuus juontaa juurensa juuri tästä logiikasta. Voi olla, että vartuttuaan nämä vasemmistonuoret mieltävät itsensä opillisen sivistyksen ”massatuotannon maistereiksi”, joilla ei ole sitä statusta, jollainen ylemmällä tutkinnolla vielä 1950-luvulla oli.

Miksi siis maltillinen vasemmisto yleensä ja sosiaalidemokraatit erikseen ovat menettäneet kannatustaan. Piketty viittaa samaan asiaan kuin Kurjensaari yllä: vasemmistopuolueiden äänestäjien kohonnut koulutustaso kielii sosiaalidemokraattisten liikkeiden epäonnistumisesta (!). Ne ovat olleet kyvyttömiä uudistumaan tilanteessa, jossa kauppaa ja pääomien liikkeitä on vapautettu ja veronkevennysohjelmat ovat kaikkien huulilla (lainaus soveltuvin osin HS:stä).

Tulo- ja omaisuuserojen kehittyminen ja erittely historiallisessa mielessä on Pikettyn kestoaihe. Sekä tulojen että omaisuuden kehittymisessä Ruotsissa, Ranskassa, Britanniassa, muussa Euroopassa ja Yhdysvalloissa on vallinnut vuosikymmenien aikana samanlainen trendi. Kuvaaja muistuttaa alavaa laaksoa, jossa reunat ovat koholla. Viima vuosisadan alussa tulo- ja omaisuuserot erot olivat erittäin suuret. Toisen maailmansodan sotatalkoiden seurauksena tuloerot pienenivät ja ”jäivät päälle” sotien jälkeisinä vuosikymmeninä (1940-luvulta 1970-luvulle). Erojen suureneminen vauhdittui 1980-luvulta lähtien. Sen jälkeen trendi on jatkunut melko lineaarisena: erot kasvavat jatkuvasti. Tällä hetkellä korkeimman tulodesiilin osuus on 30-50 prosenttia kansantulosta em. esimerkkimaasta riippuen, kun se 1900-luvun alussa oli 40 ja 50 prosentin välissä. ”Laakson koholla olevat reunat” muistuttavat siis toisiaan.

Vastaavasti marginaaliverotus kiristyi dramaattisesti 1940-luvulla sodan myötä (ollen Yhdysvalloissa ja Britanniassa jopa 90 prosentin tasolla) jääden sitten erittäin korkealle tasolle lähes puolen vuosisadan ajaksi. Juuri tähän väliin osui läntisten maiden ”kultainen kausi”, jolloin elintason laajeneminen ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittyminen - suotuisissa olosuhteissa - ottivat jättiharppauksen. Verotuksen keveneminen käynnistyi 1980-luvun vaihteessa kestäen vuosikymmenen ja jäi sitten maltilliselle tasolle. Yhdeksänkymmentäluvulta lähtien kehitys on ollut stabiili.

Onko paluuta pienempiin tulo- ja omaisuuseroihin?

Kysymys on paljolti siitä voiko taloudessa tapahtua nykyisen aneemisen vaiheen vallitessa samanlaisia muutoksia kuin 1900-luvun jälkipuoliskolla. HS:n käyttämä asiantuntija Jaakko Kiander on pessimistinen: korkean verotuksen ja voimakkaan talouskasvun yhdistelmä ei ole enää mahdollinen. Nykyään ei ole suljettuja markkinoita, kuten viime vuosisadalla, väestön ikärakenne ei ole enää suosiollinen ja julkisessa kysynnässä ei voida kokea enää samanlaista nousua kuin viime vuosisadalla.

Thomas Pikettyn mukaan nykyinen kehityssuunta johtaa verojen jatkuvaan aleen varsinkin pienissä valtioissa, jotka eivät suurten globaalissa puristuksessa voi enää valita. Pikettyn mukaan lääke voisi olla ylikansallinen järjestelmä, joka rajoittaisi verokilpailua.

Piketty tekee tulevaisuutta koskien niin radikaaleja ehdotuksia, etteivät ne voi toteutua: hän ehdottaa omaisuusveron kiristämistä, jolla rahoitettaisiin nuorille aikuisille tuleva ”peruspääoma” (120 000 euroa). Kriitikoille vastauksena hän toteaa, että esitykset on tehty keskustelun herättämiseksi.

On vaara, että ehdotukset tyssäävät eikä keskustelua synny, koska ne on viritetty niin radikaalille tasolle. Toisaalta ehdotuksissa on haettava dramaattista muutosta, jotta jotain saataisiin aikaan. Kysymys on paljolti asennemuutoksista. Viimeksi niihin tarvittiin yhteiskunnallinen elvytys, josta käytettiin nimeä toinen maailmansota.

::::::::::::::::::::

Kaappasiko eliitti työväenliikkeen? Kysymyksessä on osin sanomisen ilosta lausutusta supliikista, mutta voidaan pohtia, mikä vaikutus työväenliikkeen keskiluokkaistumisella ja yleensä vaurastumisella on ollut demokratialle. Vaurastunut työväenluokka on saanut paljon valtaa yhteiskunnassa ja muokannut siitä mieleisensä. Samalla se on unohtanut lähtökohdat, joista se on ponnistellut vaurauteen. Jos tämä kansanosa luokitellaan eliitiksi niin irtautumisellaan työväenluokasta se on hajottanut kannattajakuntansa osin populistiseen oikeistoon, osan pysyessä vasemmistolaisessa työväenliikkeessä tai sen seuraajissa.

Protestiliikkeisiin kallellaan olevat duunarit ovat vierastaneet muutosta, elitisoitumista ja siirtyneet äänestämään populistista oikeistoa. Mikä on tämän siirtymisen vaikutus demokratiaan? Ainakin puoluekenttä on pirstoutunut, mutta samalla ihmisten äänestyskäyttäytyminen on muodostunut vaikeasti arvioitavaksi: sumussa etsitään suuntaa.