”Yleispuolueiden aika Euroopassa on ohi”, toteaa tutkija Antti Ronkainen Demari-lehden artikkelissa 2.10.2019. Hyvin moni yhtyy tähän mielipiteeseen, eivät kuitenkin kaikki. Jotenkin kannanotto on liian kaavamainen. Itse näkisin niin, että suomalaiset vanhat yleispuolueet kokoomus, demarit, rkp ja keskustapuolue ovat hyvin pitäneet puolensa ja muodostavat puolueblokin, jonka kannatus yhteensä on noin 50 prosenttia suomalaisten äänistä. Ei siis mikään vähäinen osuus. Vastaavasti perussuomalaisten oikeistokonservatiivinen poliittisen kentän ”tulokas” muodostaa noin 20 prosentin suuruisen ”blokin” (täydennettynä ehkä kristillisillä). Vasemmalle muodostuu vasemmistoliiton ja vihreiden muodostama noin 20 prosentin kokonaisuus. Jos edellä esittämäni ajatus pitää paikkansa, sanoisin, että sanonta ”yleispuolueiden aika on ohi” on ainakin Suomen osalta liioittelua. Muualla Euroopassa puoluekentän pirstoutuminen ja uudelleen muotoutuminen on ollut dramaattisempaa.
Toki yleispuolueiden asema on nyt ahtaampi kuin aiemmin. Erityisesti tämän haasteen on kohdannut Suomen keskusta, jolla Suomessa on ollut poikkeuksellinen vetovoima. Nyt poliittisen kentän reuna-alueet ahdistavat keskustaa vasemmalta ja oikealta vieden siltä ääniä. Tulevaa kehitystä on kuitenkin vaikeaa ennustaa, varmaa on vain muutos.
Yleispuolueiden kannatuksen laajuus voidaan laskea suuremmaksikin kuin yllä on kuvattu, sillä vihreät Suomessa ovat aika päiviä sitten vakiinnuttaneet asemansa ”yleispuolueena”. Kysymys ei siis ole ääriradikaalista vihreydestä kuin pieneltä osin. Tästä todisteena vihreät sopii samaan hallitukseen konservatiivisen Suomen keskustan kanssa.
Tästä päästään seuraavaan teemaan, jossa puuttuisin symmetriseen asetelmaan, jonka jotkut näkevät puoluekentässä. Tarkoitan tällä sitä, että todetaan, että poliittista järjestelmää horjutetaan sekä oikealta että vasemmalta. Haluaisin huomauttaa, että ainoastaan puoluekentän oikeistokonservatiiviseen laitaan, on muodostunut uusi iso puolue – perussuomalaiset - tällä vuosikymmenellä. Vasemmalla ei ole tapahtunut huomattavaa radikalisoitumista, eikä mitään muutakaan merkittävää muutosta. Äärivasemmisto (anarkistit) on kooltaan erittäin pieni, eikä se juurikaan koske vasemmistoliittoa, joka voidaan lukea ”yleispuolueeksi” siinä kuin vihreätkin.
Tästä huolimatta on luotu eräänlainen ”tasapuolisuuskultti”, jonka mukaan demokratian ongelmia synnytetään sekä vasemmalla että oikealla reunalla tasavertaisin perustein. Vertaisin kuitenkin perussuomalaisten oikean reunan äärinationalismia vasemman reunan melko merkityksettömiin anarkisteihin. On ilmeistä, että muut kokevat perussuomalaiset demokratian häirikkönä. Puolueen kansallismielisyys ja muukalaisvihamieliset piirteet lisäävät antipatioita puoluetta kohtaan.
Onko perussuomaisten kannatus tilapäistä luonteeltaan vai pysyvää. Jussi Halla-aho on odotetusti sanonut tähän, että kolmien eduskuntavaalien alla puolueen kannatus on noussut 20 prosenttiin. Kannatus on siis vaalimenetyksen osalta pysyvää. Ongelmia kannatuksen kanssa on ollut vaalien välillä.
Jotain kummeksuttavaa, aiemmasta poikkeavaa on kuitenkin poliittisessa kentässä tapahtunut.
Tunnen samalla tavalla kuin Sixten Korkman: usko tietoon ja järkeen on horjunut poliittisessa päätöksenteossa . Esille on noussut uusi ”kulttuuri”, joka nostaa Donald Trumpin, Boris Johnsonin ja Miklos Orbanin kaltaisia hahmoja poliittiselle estradille. Vulgaari, katupoikamainen poliitikon profiili on jostakin syystä ihailun kohteena. Ehkä on jotain perää siinä, että vanhat poliitikot eivät ole saaneet ihmisten kaipaamia muutoksia aikaan globalisaation puristuksessa ja siksi tartutaan vastavoimaan, nationalismiin herkästi. Samalla polarisaatio syvenee, kun vanhojen puolueiden liberaalidemokratialla on niilläkin vankka kannatus.
Vanhoilla yleispuolueilla on uudessa tilanteessa tuoreiden linjausten etsimisen paikka. Vanhat reseptit eivät enää kelpaa: maltillisen vasemmiston kehittämä kolmas tie liutti työväenpuolueet kohti liberaalia markkinataloutta höllentäen otetta vanhasta työväenluokkaisesta ajattelusta. Monet ovat pitäneet linjaa virheenä. Kokoomus taas menestyi aikansa työväenpuoluesloganillaan, vaikka sen politiikka oli kaikkea muuta kuin työväenhenkistä. Nyt silläkin on edessään oman profiilin hahmottamisen paikka.
:::::::::::::::::::::
Edellä mainitussa Demari-lehden artikkelissa vasemmiston haasteena nähdään luokkapolitiikan muuttuminen identiteettipolitiikaksi, joka on individualistisempaa kuin solidaarisuuteen perustuva vanha yhteisöllinen maltillisen vasemmiston linja. Samantyyppinen ongelma on toki muillakin yleispuolueilla.
Antti Ronkainen johtaa identiteettipolitiikan juuret Margaret Thatcherin toteamukseen ”yhteiskuntaa ei ole”. Rankasti pelkistäen yksilöiden maailma on astunut yhteisöllisyyden tilalle.
:::::::::::::::::
Suuressa kuvassa em. Demari-lehden artikkelissa nähdään puoluekentässä muutosta vasempaan ja konservatiiviseen suuntaan pitkään jatkuneen markkinaliberaalin vaiheen jälkeen. Muutos on mielenkiintoinen, sillä ideologisessa nelikentässä vasemmistokonservatismi -lohko on jäänyt takavuosina hyvin vähälle kannatukselle. Useimmat ovat halunneet olla ”edistyksellisiä, liberaaleja ja markkinauskovaisia”.
Yksi keskeisimmistä muutosajureista on ollut eliitinvastaisuus. Se ei liity vasemmistoon eikä oikeistoon erikseen vaan on kaikki poliittiset ryhmät kattava. Thomas Piketty näkee eliitin muodostuvan osaltaan keskiluokkaisesta vasemmistosivistyneistöstä. Työväenpuolueista on Pikettyn mukaan tullut koulutetun eliitin puolueita! Mielenkiitoinen näkemys, joskaan ei kiistaton. Vastavoimaksi eliitille on noussut populistinen eliitinvastaisuus. Kansallismieliset ja maahanmuuttajavastaiset liikkeet ovat menestyneet kaikkialla läntisessä maailmassa. Myös kauppapolitiikka on otettu nationalismin työkaluksi.
Läpivirtaavana piirteenä on vastakkaisasettelun voimistuminen. Vasta aika näyttää, milloin vielä voimissaan oleva nationalistinen trendi alkaa saada riittäviä yhteisöllisyyttä korostavia vastavoimia. Joitakin merkkejä tästä on nähtävissä eri Euroopan maissa.
::::::::::::::::::::::
Tutkimuspäällikkö Ari-Matti Näätäsen Kalevi Sorsa -säätiölle tekemässä selvityksessä luodataan globalisaation vaikutusta hyvinvointivaltioon, jonka takana kaikki eduskuntapuolueet Suomessa periaatteessa ovat. Selvityksen keskeinen sisältö koskee omaehtoisen finanssipolitiikan väitettyä liikkumavaran kapenemista Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa globaalin markkinatalouden puristuksessa. Yllättävää kyllä näyttää siltä, että näin ei tapahdu – ei ainakaan tämän selvityksen mukaan. Lisäksi selvityksen tulos näyttäisi osoittavan, että tuloerot eivät markkinatalouden laajenemisen seurauksena kasva – eivät ainakaan kehittyneissä maissa (päinvastoin kuin esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa). Tulos tuntuu ainakin ensikatsomalta sotivan esimerkiksi Thomas Pikettyn näkemyksiä vastaan. Jätän oman kantani avoimeksi. Sixten Korkman kommentoi tuloksia siten, että markkinatalous sekä lisää resursseja hyvin toimiessaan että aiheuttaa pelkoja tuloerojen kasvamisen suuntaan. Voi olla, että hyvinvointivaltion ylläpidon resurssit kuihtuvat tulevaisuudessa, jolloin tuloerot uhkaavat kasvaa.
Ratkaisukeinona on – niin vaikealta haasteelta kuin se tuntuukin – poliittisen kentän globaali tai vahva alueellinen yhteistyö. Puoluekenttä joutuu sovittamaan linjansa edellä kuvattuun monenkeskiseen ja monimutkaiseen ympäristöön. Ei ihme, että mielipiteet pirstoutuvat puolueiden välillä ja puolueiden sisällä.
EU pyrkii tiukentamaan oikeusvaltioperiaatteiden noudattamisen seurantaa, mikä on tietenkin oikein. Kysymys on paitsi ennaltaehkäisevään työhön ryhtymisestä niin myös Unkarin ja Puolan konkreettisiin oikeusvaltioperiaatteiden rikkomiseen puuttumisesta. Kysymys on laajasta ongelmasta, sillä oikeusvaltioperiaatteita on kyseenalaistettu tai ainakin niiden noudattamista on horjuttu monissa muissakin EU-maissa. Puoluekentän pirstoutuminen ja ääriryhmien vallan kasvu ovat tehneet välttämättömäksi puuttua meneillään olevaan kehitykseen. Kysymys on ei enempää eikä vähempää kuin demokratian puolustustaistelusta autoritaarista vallankäyttöä vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti