Seppo Kääriäinen on kirjoittanut Suomen keskustan lähihistorian kertauskirjan, jossa hän samalla pyrkii pureutumaan puolueen vaalitappioiden anatomiaan sekä tulevaisuuden näkymiin. Kirjan nimi on ”Aidan toiselta puolen” (Teos, 2019). Kirjan nimi viittaa siihen, että politiikan Grand Old Man on siirtynyt katselemaan tapahtumia taakse jääneen aktiivipoliitikon uran tuolta puolen. Uskon, että moni on pyytänyt Kääriäistä kirjoittamaan analyysin siitä, mitä politiikassa oikein on tapahtunut viimeisen reilun neljän vuoden aikana. Kääriäinen lienee parhaita erittelijöitä Suomen keskustan tilan arvioijaksi. Keskityn tässä kirjoituksessa historian laajemman kertauksen sijasta viime vuosina noudatetun politiikan arviointiin.
Olen monta kertaa ajatellut viime vaalikauden eduskunnan istuntoja TV:stä seurattuani, että ”mitähän se Kääriäinen nykymenosta ajattelee?”. Kääriäinen oli julkisuuteen päin hiljaa, mutta hiljaisuuden takana oli paljon sanomatta jäänyttä kritiikkiä.
Kääriäinen pohtii yhteistyökuvioita erityisesti kokoomuksen ja sdp:n kanssa. Miten ne ovat sujuneet? Erittelyn seurauksena hahmottuu kuva keskustasta, joka tuntee epämukavuutta kumpaisenkin seurassa tasapuolisesti. Toki molempien kanssa on myös runsaasti yhteistä, joka on mahdollistanut erivärisiin hallituksiin osallistumisen keskeltä käsin. Kipukohtia ovat olleet ay-liikkeeseen suhtautuminen, kaupungistumisen megatrendi, turvallisuuspoliittiset linjaukset oikeistoon päin, porvaripuolen hegemoniataistelu, yrittäjyyspolitiikka vasemmistoon päin, maa- metsätalouslinjaukset vai muutamia keskeisimpiä mainiten.
Mielenkiintoisinta kysymyksenasettelua teoksessa edustaa kirjan pääteema eli vaalitappioiden erittely ja syiden pohdiskelu. Kääriäinen kiteyttää ”keskustalaisuuden kaipuun” keskeiseksi noudatetun politiikan puutteeksi varsinkin ikikeskustalaisten joukossa. On siis oltu viime aikoina eksyksissä päälinjalta. Kaivataan vahvaa ”aluepolitiikkaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta”, jotka ovat Kääriäisen määritelmän mukaan keskustalaisuuden ”ruisleipäasioita”. Viime hallituskauden leikkaukset purivat joko suoraan tai välillisesti näihin politiikan agendoihin aiheuttaen isoa närää keskustan kannattajissa. Erityinen paheksunnan aihe oli hallituksen tekemät koulutusleikkaukset, joita vaalilupausten mukaan nimenomaan EI pitänyt tehdä.
Toki hallitus panosti myös sosiaaliturvan kehittämiseen, mutta saldo jäi negatiiviseksi ja varsinkin pienimpien etuuksien leikkaukset korvensivat keskustan kannattajia. Keskustaa lähellä oleva aluepolitiikka ei ollut hallituspolitiikan keskiössä, päin vastoin. Heikkenevät kannatusluvut juorusivat ”alueiden kostosta”.
Kääriäinen lainaa taitavasti vanhoja kansanmiehiä, jotka tulivat kertomaan hänelle, mikä heitä erityisesti jurppii. Uskottavasti hän kertoo, miten nämä moitteet osuivat hänen sisimpäänsä.
Merkille pantavaa on, että Sipilän oikeistoliberalismin kanssa samaan aikaan yhteiskunnallinen vasemmistovire voitti alaa tehden hallituksen politiikan kaksin verroin hankalaksi hyväksyä. Kokoomuksen kannattajat eivät kärsineet, koska äänestäjistä noin 20 prosenttia oli kokoomuksen ja leikkausten linjoilla.
Muuttuneiden olosuhteiden takana täytyy olla myös syvällisempiä muutoksia. Maapalloistuminen seurauksineen – mm. kaupungistuminen – olisivat joka tapauksessa aiheuttaneet maaseudun menetyksiä. Nyt ne tapahtuivat päätöspohjaisten – kansallisten - heikennysten lisäksi! Ei ihme, että Sipilän hallituksen kannatusluvut romahtivat pitkin hallituksen tuskaista taivalta.
::::::::::::::::::
Kääriäinen ottaa edellä mainitun kehityskulun rinnalle Paavo Väyrysen reagoinnit poliittisen turbulenssin eri vaiheisiin. Väyrysen toimintaa voisi kutsua säntäilyksi hänen hakiessaan epätoivoisesti jotain kiinteää pohjaa poliittiselle uralleen. Väyrysen tempaukset veivät ojasta allikkoon. Hänestä muodostui painolasti keskustella riippumatta siitä, mihin hän toiminnallaan tähtäsi, ja missä poliittisessa ympäristössä hän toimi. Hän yritti äkkikäännöksillä pelastaa oman kohti umpikujaa ajautuneen tilanteensa. Sitä hämmästyttävämpää oli Väyrysen menestyminen vuoden 2018 presidentinvaaleissa. Hän voitti Suomen keskustan ehdokkaan Matti Vanhasen nolostuttavan selkeästi. Viimeinen vaihe Väyrysen poliittisessa taipaleessa oli vähäiset äänimäärät vuoden 2019 kaksissa vaaleissa. Hänen poliittinen uransa tuntuu hiipuneen lopullisesti.
:::::::::::::::::::
Erittäin mielenkiintoinen osa Kääriäisen ”Aidan toiselta puolen” -kirjaa ovat Sipilää koskevat teoksen luvut. Kääriäinen vertaa 2000-luvun vaalituloksia keskenään ja toteaa Suomen keskustan lähes lineaarisesti edenneen alamäen. Varsinainen rysähdys tapahtui vuosien 2018-19 vaaleissa.
Kääriäinen edustaa kantaa, jonka mukaan puolueen kujanjuoksu ja syöksy olisi voitu välttää. Hän aivan oikein tunnistaa pääministeriyteen väistämättä liittyvät ulkoa päin asetetut karikot (joille ei tahdo mahtaa mitään) , mutta silti myöntää, että tappiot olivat – sekä Sipilän että puolueen osalta – itseaiheutettuja. Syyksi tapahtuneeseen Kääriäinen näkee puolueen perusrakenteen rapautumisen sekä sisäisen keskustelun näivettymisen.
Kääriäinen on oikeilla jäljillä huomioidessaan ”luovan jännitteen” puuttumisen eduskuntaryhmän ja puolueen johdon välillä, mutta jättää ehkä tärkeimmän sanomatta: puolueen johto ei hyödyntänyt luovaa jännitettä puolueen hyväksi johtuen Sipilän autoritaarisesta otteesta. Kääriäinen vierittää syyt pitkälti puolueen - ei puheenjohtajan – syyksi. Sipilään hän suhtautuu enimmäkseen myötätuntoisesti.
Sipilä tuli politiikan markkinoille liike-elämästä tutulla ”tulos tai ulos” -sloganilla. Monet ihastuivat tuolloin uuteen lähestymistapaan: siinäpä mies, joka kantaa vastuun. Odotukset Sipilän suhteen olivat suuret ja pettymykset vastaavasti valtavat, kun odotukset eivät täyttyneet. Vaalikauden puoleen väliin (2017) mennessä hallituksen eväät näyttivät syödyiltä, vaikka sitä ei silloin vielä tajuttu. Odotettiin loppunousua, koska Sipilän katsottiin ”olevan oikeassa” talouspoliittisissa toimissaan. Osa takapakeista on luettavissa yleisen politiikan vastaisen asenteen piikkiin, mutta osalla takaiskuista on reaalipohja , joka käytännössä ilmeni erityisesti pienitulosiin kohdistuvina leikkauksina. Kuitenkin juuri pienituloisia kohtaan tunnettu myötätunto on tärkeä asia keskustan kentälle. Sitä Sipilä ei sisäistänyt.
Kääriäinen laskee negatiivisen kierteen alkaneen jo vuoden 2016 sähköpostijupakasta. Sipilän lanseeraama sähköpostiryöppy Ylen toimittajalle oli käsittääkseni osoitus Sipilän herkkähipiäisyydestä ja äkkinäisestä luonteenlaadusta. Kansalaiset – muutkin kuin keskustalaiset - panivat merkille suhteettoman ärtyneisyyden melko pienestä asiasta.
On sanottu, että Sipilä johti puoluetta kuin yritystä. Se on mielestäni vain osatotuus, hän johti sitä oman käsitykseni mukana melko itsevaltaisesti, joskin hyvät käytöstavat – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – peittivät pahimmat omavaltaisuudet. Sipilällä oli varmaankin neuvonantajia, kuten Esko Aho (johon Kääriäinen suhtautuu hyvin positiivisesti), mutta neuvoivatko he oikein? Lisäksi Sipilän rasitteena oli hänen oma valintansa ministeriksi, Anne Berner, joka yritti räjäyttää pankin uudistuksillaan, mutta huonolla menetyksellä.
Käsittääkseni Sipilän markkinaliberaali linja oli loitontamassa puolueväkeä ja varsinkin sen konservatiivista osaa keskustan tunnetuista linjauksista. Osa konservatiivisista protestoijista ajautui perussuomalaisten kannattajiksi. Toisaalta osa maltillisista liberaaleista ajautui vihreiden kannattajiksi.
Vähän etäämpää katsottuna Sipilä unohti – vaikka vastaväitteitä voidaankin asettaa – Santeri Alkion perinteen, jota Kääriäinen ei muuten juurikaan mainitse kirjassaan. Kääriäinen kertoo toki kirjassaan, että hän kehotti Sipilää perehtymään Santeri Alkioon, mutta epäilenpä, että tutustuminen on jäänyt hyvin pintapuoliseksi.
Leikkauspolitiikkaa kannattaneiden mukaan kansakunta vielä katuu Sipilän kaltoin kohtelua. Enpä tiedä. Sipilältä puuttui - monien kiistattomasti hyvien ominaisuuksien lisäksi – keskustan historian tuntemus ja ratkaisevilta osin tavallisten suomalaisten aito tuntemus.
Sipilä totesi joskus, ettei hän ole poliitikko yrittäessään loitontaa itsensä poliitikoista luodun (virheellisen) kuvan painolastista. Kääriäinen asettuessaan Sipilän puolelle ”puoluetta vastaan” näkee asian niin, että puolue on uudistamisen tarpeessa. Se varmaan pitääkin paikkansa, mutta Sipilän politiikka – sillä politiikkaa se oli – jolla hän unohti keskustan keskivertokannattajan, osoittautui ”epäpoliittisuudessaan” virhelinjaukseksi.
Kääriäisen kirja on hyvä lisä keskustan viime aikojen kujanjuoksun syvien syiden erittelyyn, vaikka ei tarjoakaan mitään hätkähdyttävää selitystä tapahtuneelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti