Suomen sotilaallisen puolustuksen pohdintojen yksi kulmakivistä on kamppailu siitä puolustetaanko maata yksin vai liittoutumalla kumppaneiden kanssa vihollista vastaan.
Tässä käsittelen asiaa kahden lähteen pohjalta. Toinen on Pekka Visurin ja Eino Murtorinteen teos ”Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939-1940” ja toinen Juhani Suomen Kanavalehteen 6/2019 kirjoittama artikkeli ”Mäntyniemi on puhunut”.
Yleisesti voisi sanoa, että Suomen valtio on rakentanut puolustuksensa vahvan asevelvollisuusarmeijan varaan viimeisen sadan vuoden aikana. Samalla kuitenkin on luodattu yhteistyömahdollisuuksia erityisesti länsivaltojen (tai Suomesta länteen sijaitsevien valtioiden) kanssa.
Dramaattisesti läntinen apu nousi itsenäisyyden säilyttämisen yhdeksi tukipilariksi neuvoteltaessa länsivaltojen interventiohankkeesta keväällä 1940 talvisodan kriittisinä hetkinä. Aihetta on käsitelty runsaasti kirjallisuudessa ja melkoinen konsensus vallitsee siitä, että länsivaltojen hanke oli epäluotettavalla ja suorastaan valheellisella pohjalla. Mutta juuri noina hädän päivinä helmi-maaliskuussa 1940 tätä mahdollisuutta ei voitu mitenkään sivuuttaa. Suomi ei kuitenkaan missään yhteydessä pyytänyt virallisesti apua. Apu leijui taustalla – spekulatiivisella pohjalla - monta viikkoa, toisten uskoessa siihen enemmän, toisten vähemmän.
Pääosissa lännen avustushankkeessa olivat Ranskan ja Englannin hallitukset ja näiden maiden lehdistö sekä yleinen mielipide. Samalla koko prosessi oli eräänlainen kokemusperäinen oppitunti avusta, joka ei koskaan toteutunut. Vaikka ei puhuttaisi historian antamasta opetuksesta voitaneen puhua reaalimaailman ja haaveiden tylystä kohtaamisesta.
Tosiasia lienee, että molemmat mahtivaltiot – Ranska ja Englanti - pelästyivät, mihin interventiohanke olisi voinut johtaa. Koko sotaretkisuunnitelma muistuttaa seikkailua, jolla olisi voinut olla katastrofaaliset seuraukset, kun Saksa ja Neuvostoliito olivat kiinnostuneet pohjoisen alueista yhtälailla kuin länsivallat.
Arvioidessaan USA:n strategiaa päätyvät Visuri ja Murtorinne johtopäätökseen, että Roosevelt oli varhain päättänyt lyödä Saksan yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa. Siksi USA ei sitonut aluksi käsiään Eurooppaan. USA omaksui sovittelevan roolin talvisodan osapuoliin ja mm. jatkoi koko ajan strategisten tavaroiden viemistä Neuvostoliittoon.
Yleisestikin länsivallat lähenivät Neuvostoliittoa talvisodan jälkeisinä kuukausina osoittaen niiden strategiset päämäärät: ne olivat samat kuin Yhdysvalloilla. Näin teoreettinenkin mahdollisuus lännen joutumisesta sotaan Neuvostoliiton kanssa poistui. Suomi oli liian pieni joutuakseen ison draaman näyttämöksi. Konkreettisesti lännen ja Neuvostoliiton sopu näkyi Petsamossa, jonka nikkelistä ei haluttu kiistakapulaa. Yhtenä osoituksena tästä Petsamo säilyi talvisodan rauhassa Suomen hallussa mahdollistaen status quon alueella.
Stalinin järjestämä talvisodan kritiikkitilaisuus pidettiin 14-17. 4. 1940. Tapahtuman muistiinpanoista laaditusta kirjasta - jonka luin tuoreeltaan – avautuu hämmästyttävän avoin näkymä Neuvostoliiton sodan käynnin haasteisiin. Stalin puolusti sodan oikeutusta väkevästi ja näki länsivaltojen keskinäisen ristiriidan estäneen niiden puuttumisen talvisodan tapahtumiin. Talvisodan rauhaa Stalin piti hyväksyttävänä, koska sillä saavutettiin korkojen kanssa ne tavoitteet, jotka syksyllä 1939 asetettiin.
Ranskan ja Englannin ambivalentin suhtautumisen todisteena molemmat suurvallat olivat pettyneitä talvisodan rauhaan, ne kun eivät päässeet ”auttamaan” Suomea haluamallaan tavalla. Selitykset olivat sen mukaiset. Churchill pyyhkäisi Suomen intervention argumenteista nopeasti pois ja kertoi todellisen tarkoituksen olleen Jällivaaran malmialueiden haltuunoton: ”Tähän saakka (so. talvisodan rauhaan saakka) meillä on ollut tällaisen liikkeen varalta `peitteenä´ Suomen avustaminen, mutta me olemme nyt menettäneet tämä oikeutuksen”, totesi Churchill talvisodan päättymisen aikoihin. Suomea Churchill piti menetettynä tapauksena.
Talvisodasta erillään sekä Englanti että Saksa ryhtyivät suunnittelemaan interventiota Norjaan. Samaan aikaan valmistui myös Saksan suunnitelma Ranskan valtaamiseksi. Tapahtumien logiikka eteni niin, että Saksan suorittama Norjan valtaus ehti ennen hyökkäystä Ranskaan, mutta silti Englanti ennätti saada jalansijan Norjasta. Saksan systemaattisemmin edenneet sotatoimen olivat kuitenkin liikaa briteille ja Saksan armeija pystyi helposti nujertamaan englantilaiset joukot.
:::::::::::::::::::::
Aina kun puhutaan sotilaallisesta ja/tai poliittisesta ”avusta” – kuten edellä talvisodan aikaisesta - on syytä pitää mielessä asiaan liittyvät spekulaatiot, intrigit ja kansakuntien toisistaan poikkeavat edut. Yksin ”myötätunnon osoittaminen” on usein varsin petollinen lähtökohta avustamiselle. Se kun ei maksa juuri mitään.
Oma apu paras apu, näinhän sitä sanotaan, eikä talvisodasta niin puhuttaessa voida olla pahasti metsässä. Historian jatkumossa suurvaltojen itsekkäät intressit sanelevat tulevaisuudessakin potentiaalisen avun tarpeen eivätkä Suomi-neidon siniset silmät. Epäilemättä tehokkain keino puolustautua – ja torjua itsekkäin perustein annettu ”apu” - on luoda luottamusta herättävät suhteet naapureihin.
:::::::::::::::::::::
On totuttu siihen, että ulkopolitiikan harmaa eminenssi Juhani Suomi on jatkuvassa oppositiossa valtakunnan nykyisiin ulkopoliittisiin päättäjiin. Alussa mainitussa Kanava-lehden artikkelissa hän haastaa presidentti Niinistön ulkopolitiikan keskeiseltä osin. Mikä miehiä erottaa? Oma tulkintani on, että Niinistön ajattelun runko muodostuu seuraavista elementeistä: luottamus itsenäiseen puolustukseen – hyvät naapurisuhteet – länteen nojautuminen. Vastaavasti Juhani Suomi muodostaa kokonaisuuden seuraavista osista: luottamus itsenäiseen puolustukseen – hyvät naapurisuhteet – puolueettomuus.
Niinistö pysyy Juhani Suomenkin mielestä ulkopolitiikan pitkällä linjalla, jonka kiveen hakattuina merkkimiehinä seisovat Kustaa Mauri Armfelt, Robert Henrik Rehbinder, J.V. Snellman, Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen. Linjaa Juhani Suomi sanoo ”suomalaiseksi realismiksi”. Sen piirteitä ovat ”pyrkimys oppia tuntemaan Venäjä”, valmius ymmärtää myös Venäjän näkökulma ja halu hoitaa Venäjä-suhteita kahdenvälisesti.
Avun saannin ja antamisen filosofiasta Juhani Suomi ja Niinistö ovat yhteisillä linjoilla. Puheessaan Suomen edustustopäälliköille 20.8.2019 Niinistö lainasi J.V.Snellmania seuraavasti:
”`Vain nuoruuden kuvitelmissa kansakunnat vaikuttavat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta´, kansallisfilosofimme kirjoitti. Ja jatkoi: `Todellisuudessa jokainen kansakunta tavoittelee omia etujaan ja niin sen pitääkin tehdä.´”
Ja edelleen:
”Mutta kiihtyvän suurvaltakilpailun ja rapistuvan kansainvälisen järjestyksen keskellä Snellmanin valtioviisaudessa on toisaalta aivan uutta ajankohtaisuutta. `Kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä´, hän tunnetusti korosti”.
Edellä mainittu kohta ”Luottamus itsenäiseen puolustukseen” käy siis molemmille. Mutta Suomi moittii presidenttiä epäjohdonmukaisuudesta, koska itsenäinen puolustus ja länsikumppanuus ovat ristiriidassa keskenään. Juhani Suomen ihanteen eli ”puolueettomuuden” käsitteen presidentti on pudottanut pois sanavarastostaan jo kauan sitten. Niinistö kallistuu kiistämättä selvästi länteen politiikassaan. Mutta annetaan presidentin jatkaa: edellä mainitussa puheessaan suomalaisille edustustopäälliköille hän totesi huomiota herättävästi mm. seuraavaa:
”Sanottakoon nyt selvästi: kannatan voimakkaasti EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista, silläkin uhalla, että se vähentäisi tasavallan presidentin valtaoikeuksia. Yhteisen eurooppalaisen äänen, yhteisten eurooppalaisten tekojen eteen meidän on syytä ponnistella niin puheenjohtajana kuin rivijäsenenä”.
Vähän myöhemmin samassa puheessa hän totesi seuraavaa:
”Emme kuitenkaan voi tässä hetkessä rakentaa omaa turvallisuuttamme sellaisen varaan, mitä ei vielä ole. Siksi läntinen yhteistyömme perustuu EU-jäsenyyden ohella laajaan kirjoon erilaisia toisiaan täydentäviä yhteyksiä, Nato-kumppanuudesta monenkeskisiin ja kahdenvälisiin järjestelyihin sekä Yhdysvaltain että eurooppalaisten maiden kanssa. Presidentti käytti Kultaranta-keskusteluissa tästä rakennelmasta nimeä ”kudelma”.
Juhani Suomen mielestä syntyy ristiriita: toisaalta Niinistö on ”tradition” mukaisella ulkopoliittisella linjalla, toisaalta hän tukeutuu selkeästi länteen.
Juhani Suomi näkee yhteyden presidentin nykypäivän ulkopoliittisen linjan ja talvisodan länsisuuntautuneen strategian välillä. Ja viime mainittuhan paljasti länsivaltojen kataluuden. Lännen antamista petetyistä lupauksista on muitakin esimerkkejä. Suomi ottaa esille Puolan toisen kapinan (1863), jossa lännessä luvattiin tukea Venäjää vastaan, mutta lupaukset petettiin. Puola jäi yksin Venäjää vastaan ilman omaa armeijaa……
::::::::::::::::
Ero presidentin ja Juhani Suomen välillä syntyy lähinnä siitä, että Niinistö ei näe ristiriitaa omiin voimiin luottamisen ja ulkoisen (läntisen) kumppanuuden/avun välillä, kun taas Suomi näkee kohtaanto-ongelman juuri tässä.
Juhani Suomi päättää kirjoituksensa Kanavalehdessä historian sankarinsa Urho Kekkosen lausumaan: ”Lännelle kenties olisi houkuttelevaa esitellä meidät `vapauden marttyyreina´, mutta me kiitämme kunniasta. Talvisodan ajalta meillä on tätä marttyyriutta parin sukupolven ajaksi; ja hautaristejäkin riittämiin. Ynnä täyttymättömiä lupauksia avusta”.
Jos joutuisin tuomariksi – en siis lääkäriksi – hakisin ehkä oman linjani näiden kahden suunnan välistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti