”Historian tehtävänä on etsiä jatkuvuuksia”

Olen kirjoittanut näissä blogikirjoituksissa historian merkityksestä useasti sekä henkilökohtaisella että yleisellä tasolla. Tämän kirjoituksen pontimena on professori Sirkka Ahosen 80-vuotishaastattelu Helsingin Sanomissa 2.9.2019. Hän tuo esille historiasta (ja historiantutkimuksesta) monia omankin kiinnostukseni kohteena olevia asioita. Annan luvan itselleni poimia haastattelusta muutamia kiinnostavimpia kohtia ja kommentoin niitä.

Haastattelun ytimessä on sen otsake ”Historian ryöstöviljelyä vastaan”. Tällä Ahonen viittaa siihen, että historiasta on tullut nationalististen pyrkimysten tarkoitushakuinen väline. Eihän tässä sinänsä ole mitään uutta, ainahan historiaa on käytetty hyväksi omien tarkoitusperien ajamiseksi. Mutta jotain ekstraa on kuitenkin tapahtunut, jotta tuo ryöstöviljely tuntuu näinä aikoina tavallistakin ajankohtaisemmalta.

Erityisesti tarkoitushakuisen historiakäsityksen leviäminen liberaalidemokraattisten valtioiden kielenkäyttöön herättää hämmennystä. Ikään kuin vanhat kymmeniä vuosia jatkuneet periaatteet objektiivisuuteen pyrkivästä historianäkemyksestä olisi heitetty roskakoriin. On totuttu siihen, että historian ryöstöviljelyä harrastetaan autoritaarisesti hallituissa maissa, mutta ei kehittyneissä demokratioissa. Tietenkin on niitäkin, jotka katsovat, että nimenomaan liberaali näkemys itse on aiheuttanut - väitetyssä - omahyväisessä kaikkitietävyydessään vastareaktion. Kymmeniä vuosia vallinnut historiakäsitys on kytketty – oikein tai väärin - elitismiin, johon on sitten suhtauduttu torjuvasti.

Erityisesti HS:n haastattelusta jäi käteen seuraava katkelma: ”Valmiiksi kertomuksiksi historiaa ei pidä yrittää paketoida, pitää vain herättää halu katsoa taaksepäin ja täyttää tarve etsiä identiteettiä ja jatkuvuuksia”. Jatkuvuudella itse tarkoitan siltaa historian tapahtumista nykyajan kautta tulevaisuuteen. Siihen perustuu koko blogin otsake ”Historia jatkuu”, jonka olen joskus asettanut vastalauseeksi niille väitteille, joiden mukaan historian loppu on koittanut (vrt. Fukuyama, Hegel).

:::::::::::::::::::

Ehdotonta totuutta historiasta ei löydy. Historia siis koostuu tulkinnoista, mutta sen verran sanoisin, että lähelle objektiivista totuutta – kunakin ajankohtana erikseen arvioiden – on mahdollista päästä.

Ahonen kiinnittää huomiota niihin huolestuttaviin ilmiöihin, jotka ovat voimistuneet idän ja lännen vastakkainasettelun seurauksena. Itse asiassa tämä on hieman yksinkertaistetusti ilmaistu, sillä ristiriitoja on ristiin rastiin idän ja lännen, pohjoisen ja etelän välillä. Joka tapauksessa edellä mainitusta on ollut seurauksena korostetun nationalistinen ja militarisoitu globaali ympäristö, jossa osatekijänä ovat vielä kansainväliselle kaupalle asetetut esteet.

Hämmentävää tässä on, että liberaalit demokratiat ovat lähteneet ”muodikkaasti” mukaan tähän ristiriitojen sävyttämään kansainväliseen peliin. Voisiko sanoa, että hyvät tavat ovat unohtuneet. Aiemmin varsin yksimielisesti harjoitettu kansainvälinen yhteistyö, jota on pidetty hedelmällisenä asiana kaikille, on - väitetysti - vinouttanut kansainvälisen järjestelmän rakenteita, joihin oli ehditty tottua. Ja nyt ehjän korjaaminen on sekoittanut pasmat perusteellisella tavalla. Mistä muusta voisi olla kysymys, kun esimerkiksi USA ja Britannia ovat päätyneet kannalle, jossa niiden mielestä kansainvälinen yhteistyö ei hyödytä niitä, vaan peräti aiheuttaa niille tappiota. Ne väittävät maksavansa liikaa ja joka tapauksessa muille kuuluvia kustannuksia.

Toki erityisesti Kiinan itsekäs omien etujen ajaminen on aiheesta herättänyt ärtymystä. Kiinan ja Yhdysvaltain kauppa on USA:lle alijäämäistä, mutta toisaalta Kiina on ostanut Yhdysvaltain velkapapereita ja rahoittanut alijäämää. Amerikkalainen kuluttaja on ainakin lyhyellä aikavälillä saanut hyödyn.

Ahonen puhuu historiapolitiikasta, jossa sinänsä ei ole mitään omituista, mutta populismin vahva mukanaolo tässä kaikessa on johtanut keskinäiseen syyttelyyn ja ristiriitoihin. Globaalilla maailmanjärjestyksen muutoksilla on tässä oma osuutensa.

Historian ryöstöviljelyn ytimessä on yltiönationalistinen ajattelu, joka on voittanut alaa kansainvälissä suhteissa. Historiaa käytetään omien etujen ajamiseen ja toisten vahingoksi. Kylmän sodan aikainen kauhun tasapaino on pienen suvantovaiheen jälkeen muuttunut lukuisten omaa etua ajavien osapuolien keskinäiseksi uudeksi kylmäksi sodaksi.

Ahosen resepti tilanteen parantamiseksi näyttää olevan samanlainen kuin omani: tosiasiat pitäisi tunnustaa ja ottaa lähtökohdaksi historian faktat. Liian monet menneisyydessä tapahtuneet asiat on leimattu epäonnistuneiksi, mitä ne eivät olleet. Tämä muodostaa nationalismin kasvualustan.

Suomen Ahonen näkee virkistävästi vahvan omakuvan kansakuntana, joka erottuu monista maista siinä, että siltä puutuu ”uhriajatteluun kallistuva käsitys”, joka ruokkii ahdasta kansallismielisyyttä.