Hetken mielijohteesta tulin lukeneeksi uudelleen Timo Vihavaisen ”Kansakunta rähmällään” -teoksen, joka ilmestyi vuonna 1991 ja joka käsitteli suomettumisen aikaa. Onko välinen aika muokannut käsitystäni kirjasta? On syytä palauttaa mieliin kirjan vastaanotto aikanaan. Minulle ja monille muille jäi mielikuva, että kirja pyrki olemaan - ja oli - inhorealistinen tilitys suomettumisen ajasta. Vihavaisen sanankäyttö tuntuu edelleen uuden lukukerran myötä terävältä ja analyyttiseltä.
Kanava-lehden kolumneja lukiessani on tullut mieleen, että Vihavainen on ideologisesti aika oikealla, ei kuitenkaan räikeästi. Vihavaisen analyyttinen ajattelu vaatii lukijalta taustatietoja ja tarkkaa paneutumista teksteihin.
Perustan kirjoitukseni joihinkin lainauksiin Vihavaisen kirjasta. Suomettumisesta hän toteaa seuraavaa: ”Suomettuminen oli ollut reaktiota edellisen aikakauden poliittiseen kulttuuriin (T.V. tarkoittanee 1920- ja 1930-lukua), jossa Venäjä-vastakohtaisuus nousi suhteettomaksi ja saattoi innokkaampien ajattelussa pyhittää kaikki keinot. Kun sotien jälkeen tehtiin pesäeroa tuohon näkemykseen, ei kyettykään realistiseen oman tilan ja naapurin arviointiin, vaan syöksyttiin toiseen suuntaan niin pitkälle kuin tietä riitti”. Tässä Vihavainen aivan oikein viittaa Suomen ja Venäjän suhteiden aaltoiluun, johon olen itse kiinnittänyt huomiota useissa tämän blogin kirjoituksissa. Sanoisin, että emme ole pystyneet luontevaan suhtautumistapaan itäistä naapuriamme kohtaan, joka kieltämättä käyttäytyy haasteellisesti.
Mutta onko kysymys vain Neuvostoliitosta tai Venäjästä? Eivätkö samanlaiset ylilyönnit ole olleet ominaisia myös muihin keskeisin tahoihin nähden?
Vihavainen sivaltaa ”lännettymistä” seuraavasti: ”Puolueet ja kansa näyttävät olevan valmiit, ilman kritiikin häivää, kiirehtimään maan liittämistä Euroopan yhteisöön ja tyrkyttävät itsemääräämisoikeutemme luovuttamista, ennenkuin ehdoista edes on mitään tietoa” ja jatkaa toisessa yhteydessä, että ”on hypätty suoraan toiseen äärimmäisyyyteen …. tyhmänylpeyteen, vaikkapa `eurooppalaisuuden´ kritiikittömään ihannointiin ja venäläisten vähättelyyn ja ivaamiseen...” Näin siis Vihavainen vuonna 1991. Tästä olisi helppo vetää EU-vastaisia johtopäätöksiä. En kuitenkaan haluaisi käyttää Vihavaista tässä lyömäaseena. Hän viittaa pikemminkin jälleen yhteen reaktioon, joka kehiteltiin vastavetona Neuvostoliitto-suhteiden ylilyöntiin. Nyt liehakoitiin länttä.
Kun EU:sta on saatu vähemmän miellyttäviä kokemuksia, joutuvat monet pohtimaan, mihin nyt kallistutaan. Globaali sekavuus velloo samaan aikaan ympärillämme sekoittaen monien pasmat perusteellisesti. Vihavainen oivaltavasti poimii historiamme henkilögalleriasta esiin Paasikiven ja toteaa, että ”eikö ole totta, että tarkastellessamme suomettumisen vuosia näin jälkeenpäin on helpompi arvostaa Paasikiven moralismia kuin Kekkosen nokkeluutta?”. Paasikivi varmaan alkulämmittelyksi toteaisi nykyhetken tilanteesta, että elämme ”hirmuisia” aikoja. Mutta sitten hän erittelisi asemamme historianfilosofiselta pohjalta. Mistä siis löytyisi uusi paasikiviläinen reaalipoliittinen moraliteetti?
Impivaaralaista vetäytymistä kansallismieliseen umpioon en mitenkään voi nähdä vaihtoehtona. Idän nöyristelystä ja lännen imartelusta ei siis kannata vetäytyä sisäänpäinlämpiävyyteen.
Historian uudelleen kirjoittaminen on yksi tapa käydä läpi kansallisia traumoja. Tähän avautuu näköala vasta vuosien kuluttua, kun yhteenvedonomaisesti voidaan nähdä, miten historiankirjoitus on muuttunut. Objektiivisuuden tavoittelu pitäisi kuitenkin olla punaisena lankana. En ymmärrä kekkoslaista, opportunistista historian uudelleenkirjoittelua siitä ajasta käsin, jota kulloinkin eletään.
Kun katsotaan ajattelutapojen heilahtelua viime vuosikymmeninä, kiinnittää huomion älymystön kritiikittömään suhtautumistapaan. Älymystö on siis varsin heppoisin perustein - sopulimaisesti - valinnut kulloinkin voimassa olevan poliittisen/taloudellisen/ideologisen suuntauksen. Juuri nyt tuntuu siltä, että monet johtavat poliitikot (ja älymystön edustajat) presidentin johdolla ihmettelevät, miksi kansalaiset eivät ymmärrä Nato-kortin varteenotettavuutta.
Meillä on edessämme ainakin kaksi suurta haastetta. Ensimmäisen esitti Neuvostoliiton sotilasasiamies Andrushkevitsh tammikuussa vuonna 1972 Suomen armeijan esikuntapäällikölle Paavo Junttilalle ja kysymys kuului, miten Neuvostoliiton luoteisraja voidaan turvata. Kysymys on edelleen ajankohtainen. Ja paradoksaalisesti toinen suuri – edellisen kanssa täysin eri paria oleva - kysymys kuuluu, miten Suomi selviää tilanteessa, jossa maailman taloudellinen painopiste on siirtymässä lännestä itään ja etelään.
Kun presidentti Niinistö on nyt asettanut kysymyksen, missä valtapoliittisissa kammareissa me olemme ja mistä me puutumme, on hän koivistolais-niinistöläisen epäselvä. Hän arvostelee YK:ta ja EU:ta, joissa me olemme mukana ja jotka presidentin mukaan eivät oikein pysty mihinkään tärkeisiin ratkaisuihin. Käsitän, että hän haluaisi meidän olevan siellä, missä tehdään ”oikeita”, vaikuttavia päätöksiä, siis Natossa.
On suositeltavaa, että olemme mukana siellä, missä asioista päätetään. Mutta pitääkö meidän olla mukana maailmaa osiin jakavissa yhteisöissä sillä varjolla, että olemme mukana ”rauhankumppanuuksissa”, tai niinkuin joku voisi sanoa, pitääkö meidän ajautua toisensa poissulkeviin ratkaisuihin? Tästä ei ole kaukana Neuvostoliiton vanha slogan, jonka Suomi omi itselleen ja jonka mukaan Suomi on puolueellinen maa yhdessä asiassa, nimittäin ”rauhan puolesta sotaa vastaan”.
Miten suloista on olla hyvän puolella pahaa vastaan!
Vihavainen toteaa, että emme voi ”saavuttaa täydellisyyttä kansakuntana” tarkoittaen, että fukujamalaista historian loppua ei ole näkyvissä. Miksi siis yleensäkin pitäisi kallistua johonkin suuntaan? Natosta sanotaan, että se halutaan pitää optiona. Eikö voitaisi ajatella pysyvää optiota so. toistaiseksi jatkuvan, riittävän laajan liikumavaran pitämistä/hankkimista politiikassa, taloudessa, missä tahansa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti