Libera-säätiö on vuonna 2011 perustettu ”itsenäinen ja puoluepoliittisesti sitoutumaton ajatuspaja”, jonka tavoiteasetanta on hyvin markkinataloushenkinen. Libera ei ole varsinaisesti lobbausyhteisö, joka vaikuttaisi käytännön politiikkaan. Vertaisin sitä suuriin esikuviin, amerikkalaisiin Cato-instituuttiin ja Heritage Foundationiin. Kaikkien kolmen thinktankin tavoitteena on korostaa markkinoiden vapautta ja markkinaehtoisuutta yhteiskunnassa.
Suomessa ei ole ollut aivan vastaavia yhteisöjä aiemmin (toki sukulaisuutta löytyy esim. EVAan ja Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiöön), joten Liberan toimintaa kannattaa jatkossa seurata ja arvioida sen suuntautumista tulevaisuudessa.
Libera on julkaissut juuri kirjasen (nettikirjasen) ”Umpikujassa? Aika on ajamassa ammattiyhdistysliikkeen ohitse”. Tekijät ovat Gustaf von Hertzen, Jalo Paananen ja Seppo Riski, kaikki vanhoja työnantajatahon jyriä. Liberan taustalla ovat mm. tunnetut oikeistoairueet Björn Wahlroos ja Anne Brunila. Mielestäni kirjanen ei yritäkään olla neutraali arvio ammattiyhdistysliikkeestä, vaan sen tarkoitus on kehittää argumentteja ay-liikettä vastaan työnantajan etuja puolustaen. Julkaisu on pamfletti ja yleisen ajattelun mukaan pamflettiluonne vapauttaa turhasta mielipidearkuudesta ja neutraalista analyysistä.
Heti ensimmäisillä sivuilla kirjasen luonne paljastuu: työttömyys on ay-liikkeen syytä ja sen kustannukset on ”työnnetty veromaksajien maksettavaksi”. Edelleen todetaan, että ”yhteiskunta elää vahvan ay-liikkeen armoilla”. Ylilyönnit jatkuvat mm. seuraavalla lauseella: ”julkisten palvelujen markkinapohjainen ulkoistaminen tervehdyttäisi työmarkkinat ja rakentaisi kestävän pohjan ansiotason nousulle”. Kuka tämän pystyy todistamaan? Itse arvioisin käyvän niin, että toisten ammattiryhmien palkat nousisivat ja toisten laskisivat. Tuloerot siis kasvaisivat – mielestäni väistämättä - kunnan sisällä. Mitä pahaa tässä on? Tullaan perustavaa laatua olevaan kysymykseen: markkinaehtoisuus voisi ratkoa joitakin ongelmia, mutta loisi uusia. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu pitkälti siihen, että heikoillakin palkoilla pystyy tulemaan toimeen. Mielestäni tämä vaatimus tulee säilyttää myös tulevaisuudessa.
Tekijät luovat kauhukuvaa ammattiyhdistysliikkeen aiheuttamasta stagflaatiosta. Milloin Suomessa on viimeksi ollut stagflaatio? Ensimmäinen öljykriisi aiheutti tällaisen tilanteen, mutta se kyllä menee öljykriisin piikkiin! Suomessa on ollut kyllä inflaatiokausia, mutta samalla taloudellinen kasvukin on ollut korkealla tasolla. On vaikea mitätöidä skandinaavisen yhteiskuntamallin menestystekijöitä, jotka perustuvat työn tuottavuuden korkeaan tasoon, työn kohtuulliseen palkkatasoon, jonka avulla luodaan tarvittava kulutuskysyntä ja riittävään verotuksen tasoon.
On vaikea ottaa vakavasti kirjan tekijöiden vähintäänkin liioiteltuja väitteitä, koska kaikkien kansainvälisten tutkimusten mukaan skandinaavinen (ja suomalainen) malli näyttää tuottavan toistuvasti mainioita ”listasijoituksia” kansainvälisissä vertailuissa.
Skandinaavisen mallin ytimessä on väestön kattava peruskoulutus ja hyvät jatko-opintomahdollisuudet. Tämän kivijalan heikkeneminen on ollut viimeaikojen aiheellinen huolenaihe. Jos sivistystehtävässä epäonnistutaan voidaan joutua mieron teille. Olisikin ollut toivottavaa, että tekijät olisivat keskittyneet koulutuksellisen pohjan arviointiin ja tulevaisuuteen kohdistuvien kehitysehdotusten laatimiseen.
Kirjoittajat lyövät kiilaa Suomen ja muiden Skandinavian maiden väliin. On selvää, että ammattiyhdistysten valta Suomessa on suurempi kuin muissa pohjoismaissa, mutta erilaiset ovat lähtökohdatkin. Yhteisvastuukulttuuri on ollut suurempi muualla pohjolassa. Siksi työmarkkinataistelut ovat korostuneet Suomessa. Mihin unohtui kirjoittajien itsekritiikki, kun ei huomata malkaa omassa silmässä? Tässä olisi tarvittu perusteellinen työnantaja-analyysi.
Työmarkkinoiden tahtojen taistelu keskittyy työvoiman tarjonnan ja kysynnän problematiikkaan. Kirjan tekijät haluaisivat tarjonnan markkinat työmarkkinoille. Alhaisilla, säätelemättömillä palkoilla työnantajat pääsisivät valikoimaan työvoimansa. Ay-liike korostaa taas kysyntätekijöitä: kohtuullisella tai hyvällä palkalla luodaan kysyntää (koska ostovoima säilyy korkealla tasolla) ja sitä kautta talouskasvua. Polarisoiva asetelma lienee ikuinen enkä usko, että sitä pystytään muuttamaan yksipuolisesti toisen eduksi. Uudet tuote- tai palveluinnovaatiot ja työn tehostaminen (työn tuottavuuden kasvu) luovat olosuhteet, joilla kakkua voidaan kasvattaa ja siten välttää kärjekkääksi yltyvä tulonjakotaistelu.
Ammattiyhdistyksen nurja puoli tulee esille lähinnä pienten avainryhmien lakkoherkkyydessä. Satamien ahtaajat voivat todellakin kiristää itselleen etuja, joita muilla ei ole. Totta, mutta tätäkään ei kannata yleisluonteisesti huitaista koskemaan koko ay-liikettä niin kuin kirjasen tekijöillä näyttää olevan tarkoitus.
Kirjoittajien pelkotilojen takana on kuviteltu tai todellinen työvoimapula. Työvoimapulaa ei haluta kohdata nykyisellä ay-voimatekijällä, niinpä ay-liikettä pitää ehtiä heikentämään ja asialla on kiire. On kuitenkin täysin ennenaikaista ennakoida työvoimapulaa. Liian moni muuttuja vaikuttaa asioihin, jotta lopputulemaa pystyttäisiin luotettavasti arvioimaan.
Kirjoittajien luoma paha henki on, paitsi ay-liike, niin erityisesti poliitikot. Itse asiassa kirjoittajat haluavat nähdä politiikan ”politikointina”. Taustalla lymyää Björn Wahlroosin hahmo (Liberan rahoittajia), joka haluaisi vähentää demokratian määrää ja järjestää yhteiskunnallisen päätöksenteon yritysmäisesti. Sillä päästäisiin eroon politikoinnista. Terve.
Kirjasessa kerrataan historiaa ja nähdään menneessä kehityksessä myös positiivisia piirteitä. Näin siis jälkikäteen arvioituna. Mutta kyllä työnantajat ankarasti vastustivat aikanaan sosiaalisia uudistuksia ja hyvinvointiyhteiskunnan muodostumista. Tämä näyttää kirjoittajilta unohtuneen ja nyt he ratsastavat samoilla uhkakuvilla - nykymaailmaan siirrettynä – kuin, mitä tekivät aikanaan silloiset työnantajat.
Monet työnantajien periksiantamiset ammattiyhdistykselle johtuivat tekijöiden mukaan kommunismin pelosta. Kekkoslaista termiä käyttääkseni kommunistit piti integroida yhteiskuntaan. Tässä ajattelussa on jotain mätää. Kommunistit halutaan (ja haluttiin) nähdä erillisilmiönä, joka ”piti hoitaa”. Kuitenkin uskon vahvasti, että kommunistien enemmistö – joitakin 1970-luvun vuosia lukuunottamatta – edusti patrioottista aleniuslaista tai kivistöläistä linjaa. Näin ammattiyhdistyksen jyrkkyydessä/joustavuudessa oli vain aste-eroja.
Toisen maailmansodan jälkeen korostui palkkojen ja devalvaatioiden kilpajuoksu. Liian kalliiksi käynyttä työtä kompensoitiin valuutan arvoa alentamalla. Kieltämättä kymmenen vuoden välein tehtyjä devalvaatioita ei tule ikävä. Silti reaalinen kasvu Suomessa kokonaisuudessaan oli hyvällä eurooppalaisella tasolla. Tekijöiden lausahdus, että ”nopeasti kehittyvissä maissa ay-liikkeen asema on useimmiten jäänyt vaatimattomaksi” on käsittämätön. Siis, että Suomen bkt-kehitys on ollut jotenkin hidasta! Ei kai sentään. Ihan tuoreena kokemuksena voidaan ottaa esille kansantuotteen kasvu vuosina 1994-2008: keskimäärin lähes 4 prosenttia vuodessa. Kovempaa kasvua esittivät Euroopassa vain ”pankkivaltio” Luxemburg ja EU:n lemmikki Irlanti (ja miten siinä kävi!). Sivumennen sanottuna ay-liikkeen järjestäytymisaste on poikkeuksellisen korkea Skandinavian lisäksi juuri Irlannissa ja Luxemburgissa. Kirjoittajat eivät pukahda tästä mitään.
Kirjoittajat ajavat saksalaistyyppisiä kaksia työmarkkinoita. Olen hämmästellyt erittäin alhaisia palkkoja, joita Saksassa työmarkkinamuutosten jälkeen maksetaan. On selvää, että pienipalkkaiset ovat sosiaalisten tulonsiirtojen varassa. Suomessa on vielä erityisongelmana kalliit asuntojen hinnat, jotka lisäävät yhteiskunnan tukia pienituloisille.
Kirjoittajat pelkäävät julkisen sektorin palkkojen nousua: ”…palkkakehitys suojatulla sektorilla uhkaa karata käsistä”. On vaikea ymmärtää, miten 2000-2500 euron kuukausipalkoilla (toimistotehtävät) palkat muodostuisivat uhkaksi kansantaloudelle.
On jännittävää havaita, kuinka Hertzenin ja kumppanien on vaikea kiittää ammattiyhdistystä oikein mistään. ”Kiitokset” pitää lukea rivien välistä. He toteavat, että vanhassa työväenyhdistystoiminnassa ”raittiuskysymys oli vahvasti esillä”, mutta on sittemmin hiipunut. Siinä kaikki. Edelleen todetaan, että ay-liike voidaan ”hyvällä tahdolla” nähdä yhteiskuntaa vakauttavana tekijänä. Mutta siinä kaikki.
Mitä pidemmälle pamfletti etenee sitä vakuuttuneempia tekijät ovat ammattiyhdistysten kirouksista. Kuvitelluissa vaihtoehdoissa kaikki vaikuttaa paremmalta. Kuitenkin ammattiyhdistysten heikkous monissa maissa ei ole taannut poikkeuksellista taloudellista kasvua.
Kirjasessa verrataan Etelä-Korean ja Suomen palkkoja keskenään ja perustellaan Etelä-Korean nopeampaa etenemistä ammattiyhdistysten heikkoudella. Eiköhän Etelä-Korean menestys perustu aivan muihin asioihin kuten korkeaan motivaatioon , palkkojen alhaiseen lähtötasoon ja vaikuttavan tavoiteasetannan sisäistäneisiin opiskelijoihin. Kysymys eiole ammattiyhdistyksistä, vaan osittain ristiriitaista kulttuurisista tekijöistä (osin aiemman sotilashallinnon perinnöstä ja osin tiikerimäisestä loikasta innovaatiotoiminnassa). Melkeinpä mikä tahansa valtio häviää Korealle kehityksen nopeudessa. Entä haluaisivatko kirjoittajat meille eteläkorealaisen yhtenäiskulttuuriin ja vahvat valtio-omisteiset jättifirmat? Kirjoittajien ihailema ammattiyhdistystyhjiö Japani taas on vajonnut deflaatiokierteeseen.
Kirjasen avulla olisi voitu tehdä palvelus työmarkkinamekanismeista käytävälle keskustelulle. Tämä olisi vaatinut edes alkeellisen tasoista objektiivisuutta. Tekijät eivät kuitenkaan ole halunneet tasapainoista asioiden käsittelyä, jonka takia on ajauduttu yksipuoliseen propagandaan, joka ei palvele sen enempää työntekijöiden kuin työnantajienkaan yhteisiä intressejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti