Viime vuosina taistelu keynesiläisten elvyttäjien ja leikkauslinjaa ajavien taloustieteilijöiden välillä on kärjistynyt. Juuri nyt näyttää siltä, että pienemmän kurin linja on vahvoilla. Jopa Olli Rehnkin on myöntänyt, että liika taloudellinen tiukkuus on pahasta kriisimaille.
Keskustelu leimahti valloilleen kuuluisan ”excel virheen” seurauksena. Tällä viittaan Carmen Reinhardtin ja Kenneth Rogoffin tunnettuun ”lakiin”, jossa he matemaattisin perustein olivat todenneet, että kun bruttokansantuotteen velkaosuus nousee 90 prosenttiin, alkaa velkaantuminen toteuttaa itseään ja talouden oikaisutoimet vaikeutuvat ratkaisevasti. Päätelmä perustuu vuosikymmenien tilastoaineistoon. Sittemmin eräät muut taloustieteilijät ovat todenneet laskemiin sisältyvän karkean virheen, joka pudottaa pohjan pois johtopäätökseltä. Talous voi siis kasvaa, vaikka velkaantuminen ylittäisi 100 prosentin rajan.
Johtuvatko tiukat budjettivaatimukset loppujen lopuksi eräänlaisesta moraliteetistä, jossa pidetään taloudenhoitoa eettisesti kestämättömänä, jos ei olla säästäviä? Tullaan jälleen käsitteeseen austerity, joka voitaisiin kääntää kahdella tavalla: joko sillä tarkoitetaan näännyksiin säästämistä tai sitten kunnianarvoista uhrautumista, jossa niukkuus on hyve. Paul Krugman näkee tuoreissa kolumneissaan ”The 1 Percent`s Solution”, 26.4.2013 ja ”The story of Our Time” 29.4.2013 niukkuuslinjan edustavan moraliteetti-näytelmää (morality play), jossa sankarit ovat säästäjiä ja niukkuuden tarjoajia (niukkuushyveen kannattajia) ja konnat velkojen lisääjiä. Krugman on kantansa ilmoittanut monta kertaa: hän asettuu ”konnien” puolelle. Nämä konnat pyrkivät taistelemaan kasvun puolesta ja työttömyyden kasvua vastaan lisälainanoton avulla, vaikka velkaantuminen onkin paha ongelma. Krugmanin kannattamat elvyttäjät näkevät työttömyyden lisääntymisen johtuvan julkisen kuluttamisen vähäisyydestä eikä aiemmin tapahtuneesta – ja velkaantumiseen johtaneesta - liiasta kuluttamisesta.
Ketä ovat ”kurjistajat” (omasta mielestään säästämistä hyveenä pitävät tahot)? Krugmanin mukaan he ovat yhteiskunnan hyväosaisia. He pitävät velkaantumista yhteiskunnan kaikkein pahimpana ongelmana. Juuri he haluavat niukkuutta julkisiin menoihin. Nämä samat ihmiset haluavat terveydenhoitomenot leikkausten kohteeksi.
Mikä johtopäätös tästä on vedettävä? Pienituloiset ovat tämän kriisin kärsijöitä, kun taas varakkaammat eivät usein joudu tinkimään eduistaan (esimerkiksi pörssikurssit ovat elpyneet hämmästyttävästi Yhdysvalloissa). Mutta eliitti pelkää, että velkaantuminen johtaa myöhemmin ja saavutetuista eduista tinkimiseen. Maksamisen aika koituu heille vahingoksi esimerkiksi kohoavina veroina. Eliitillä on eniten menetettävää, mutta eivät he sittenkään joudu pulaan, kuten nyt ovat joutuneet monet vähäisillä tuloilla sinnittelevät.
Krugman on tapansa mukaan kärjekäs, mutta näen hänen ajattelussaan paljon perusteltua argumentointia. Tietenkin hän on nyt iloinen, koska hänen pitkään saarnaamansa asiat näyttävät käyvän toteen. Kilpailuhenkisesti hän ei säästä arvostelijoitaan, joita on pitkä liuta.
Olen itse päätynyt kannalle, että kotitalouksien (yksilöiden) velkaantuminen on kritiikkini kohteena (esim. liian suuret asuntovelat), mutta kansakuntien talouksia ei voida verrata kotitalouksiin, vaikka tämä virhe monesti tehdäänkin. Niinpä Yhdysvaltain velkaantuminen ei ole hälyttävää (100 prosentin bkt-osuus on ylittynyt) puhumattakaan Suomesta, jossa on juuri ylitetty 50 prosentin raja.
Ylivelkaantuneet Etelä-Euroopan maat eivät ole myöskään katastrofivaarassa, vaikka toipuminen niitä kohdanneesta lamasta kestää pitkään. Kaikkein huolestuttavimpia ovat pitkittyvästä työttömyydestä aiheutuvat sosiaaliset seuraamukset. Niiden rinnalla velkaantuminen ei sittenkään ole pahin peikko.
Avainkäsite Krugmanin ymmärtämiseen on siis työttömyys. Vuonna 2007 Yhdysvalloissa oli 1,2 miljoonaa pitkäaikaistyötöntä, nyt 4,5 miljoonaa. Tämä työttömyysvuori sulaa hyvin hitaasti suotuisissakin kasvun olosuhteissa. Muistettaneen Suomen laman jälkeisen työttömyyden hidas väheneminen: vuonna 1994: 17 prosenttia, vuonna 1997: 13 prosenttia, vuonna 2000: 10 prosenttia ja vuonna 2006: 8 prosenttia. Ja kuitenkin bruttokansantuote kasvoi meillä vuodesta 1994 vuoteen 2008 keskimäärin 4 prosentin vauhtia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti