Viime aikoina on tullut suosituksi verrata Suomen ja Ruotsin eläköitymisikiä ja eläkkeellesiirtymistä. Miltei poikkeuksetta Ruotsi katsotaan mallimaaksi, josta pitäisi ottaa oppia. Eläkkeellesiirtyminen tapahtuu myöhemmin kuin Suomessa. Johtopäätökset tuntuvat hätiköidyiltä. Seuraavassa tuon vain joitakin huomioita esille tapahtuneesta kehityksestä.
Kirjoitukseen poimitut faktat on lainattu uusimmasta T&Y-lehdestä (2/2013). Lehti on todella paneutunut tähän aihepiiriin! Ruotsin ja Suomen erilaisessa eläköitymisrytmissä on pari keskeistä seikkaa, jotka on syytä tuoda esille: Ruotsissa on julkisen sektorin palveluksessa 22 prosenttia työikäisestä väestöstä, kun Suomessa luku on 17 prosenttia. Tässä erossa on kysymys 200 000 työntekijästä! On uskottavaa, että tämä suosii pitkiä työuria. 2) Suomessa ja Ruotsissa on erilainen irtisanomisjärjestys. Ruotsissa työnantaja voi lopullisesti ”päästä eroon” työntekijästä vasta 67 vuotiaana. Siihen saakka työntekijällä on subjektiivinen oikeus pitää työpaikkansa. Aikaisempi lähtö eläkkeelle on siis työntekijästä itsestään kiinni (mahdollista se on 61 vuotiaasta eteenpäin). Suomessa taas olemme tottuneet saneerausuutisiin, joissa ensimmäisenä luovutaan ikääntyneistä, lähellä eläkeikää olevista työntekijöistä. Jaakko Kiander tuo aivan oikein esille, että Ruotsin armelias työsuhdeturva myös lisää omalta osaltaan työssä viihtymistä, koska jatkuva uhka irtisanomisesta puuttuu ikääntyneiden ryhmältä.
Ruotsissa osa-aikatyö on selvästi yleisempää kuin Suomessa (Ruotsissa 25 prosenttia työllisistä, Suomessa 14 prosenttia). Ruotsin osa-aikaisuuden yleisyys varmaan suosii osaltaan yli kuusikymppisenä työskentelyä.
Eläketurvakeskuksen kyselyssä (2012) jopa viidennes työnantajista piti eläköitymisen 63 vuoden alaikärajaa liian korkeana, 70 prosenttia sopivana ja vain 6 prosenttia liian matalana. Ainoastaan 13 prosenttia työnantajista ilmoitti voivansa työllistää 63 vuotiaita nykyistä enemmän. Työnantajajärjestöjen puheista saa aivan toisenlaisen käsityksen: työn tarjontaa eläkeikäisissä pitäisi olla nykyistä selvästi enemmän!
Jos kahdessa edellisessä kappaleessa esitetyistä seikoista tehdään yhteenveto, jää vaikutelma, että työn tarjontaa paljon ratkaisevampi asia on työn kysyntään liittyvät ongelmat. Jos siis eläkkeellesiirtymisen alaikärajaa nostetaan 63 vuodesta 65 vuoteen niin millä taataan, että työllisyysaste nousee?
Tuntuu siltä, että Suomessa tarvittaisiin eläkeikärajan noston lisäksi selkeä subjektiivinen oikeus työntekijöillä pysyä työssä sanokamme vaikkapa tuohon Ruotsin 67 ikävuoteen saakka. Yksityinen sektori ei – näin uskon – suostu mitenkään tähän, onhan nyt vallitsevana päinvastainen trendi: ikääntyneet ulos ensimmäisenä. Tullaan siis kysymykseen miten julkinen sektori voisi Ruotsin malliin listä työvoimaansa. Tämän taas on kaikkien tuottavuus- ym. tavoitteiden vastaista. Myös julkinen sektori haluaa ja on halunnut jo pitkän aikaa tehostaa työntekoa. Tähän malliin ei sovi 63-68-vuotiaiden pitäminen töissä. Ankarissa säästöpaineissa toimiva julkinen sektori ei voi taloudellisistakaan syistä johtuen pitää eläkeikää lähestyviä töissä nykyistä pidempään.
Edellä on kuvattu kovia faktoja, jotka kuvaavat ikäihmisten rekrytoinnin haasteita. T&Y-lehden artikkeleista ei saa käsitystä, että pehmeät keinot (aktivointitoimenpiteet työvoimapolitiikassa) olisivat juuri minkäänlainen ratkaisu ongelmaan sen enempää aktiivi-ikäisten kuin eläkeikäistenkään osalta.
Miten siis selvitä pälkähästä? Työn kysynnän on tultava kansantalouden parantuvan kilpailukyvyn kautta. On siis tehtävä kaikki, että paremmalla menestykselle luodaan edellytykset. Tässä on ainakin kaksi näkökohtaa, jotka tulee huomioida. Toisaalta hyvinvointiyhteiskunnan avulla luodaan kasvun edellykset. Hyvä koulutus ja päivähoito ovat kullan arvoisia asioita. Toisaalta verohelpotuksia tulisi systemaattisesti toteuttaa, että saataisiin kilpailukykyisempää tuotantoa ja erityisesti viennin lisäystä. Nämä kaksi asiaa ovat usein – ei kuitenkaan aina – ristiriidassa keskenään.
Kaiken nykyisen sekavuuden keskellä ei käy kade poliittisia päättäjiämme. Kysymys ei ole kuuden puolueen hallituksesta, eikä edes väitetystä huonosta päätöksentekokyvystä. Kysymys on siitä että finanssikriisi on tiivistänyt ajallisesti muutosvaatimuksia, jotka ovat olleet aktuelleja jo edellisten hallitusten aikana. Nyt muutospaineita on kasaantunut yli yhden hallituksen kantokyvyn. Tässä tilanteessa – hyvin isojen ongelmien keskellä - pitäisi sitten tehdä oikeita kysyntää (sekä kotimaista että vientikysyntää) vahvistavia toimia.
Itse en usko mihinkään silmäkääntötemppuihin. Eläkeikää lähestyvienkin työpanoksen kysyntää voidaan lisätä ensinnäkin asennemuutoksilla. Mutta sen lisäksi tarvitaan uusia (usein aiemmista johdettuja) tuotannon ja palvelun aloja. Minusta on ollut varsin innostavaa todeta, että vanhojen kivijalkojen, metallin ja paperin, lisäksi meillä on kukoistavaa kemianteollisuutta sekä lääketieteellisten instrumenttien ja peliteollisuuden tuotteiden valmistusta. Ei ole siis kysymys auringonlaskun maasta. Yksittäisten jippojen sijasta uskon kaikkien tahojen meneillään oleviin yhteisponnistuksiin.
Minulla on myös vakaa käsitys, että osa ihmisitä tulee pidentämään työuraansa omatoimisesti. Tätä trendiä tulisi vahvistaa. Omassa lähipiirissänikin on ihmisiä, jotka ovat pystyneet hyviin työansioihin pitkään eläkkeellesiirtymisen jälkeen. Tätä joukkoa pitää voida laajentaa. Mutta tässä tarvitaan nimenomaan asennemuutoksia sekä työnantajilta että työntekijöiltä.
Nämä edellä olevat ovat suhteellisen lyhyen aikavälin ennusteita ja arvioita. Keynesin mukaan pidemmällä aikavälillä olemme tosin kaikki kuolleet, mutta jos kuitenkin esitetään tavllisuudesta poikkeavia arvioita kaukaisemmasta tulevaisuudesta, niin miten olisi seuraavat kaksi?
Hannu Uusitalo viittaa edellä mainitussa T&Y-lehdessä 2/2013 (”Työeläkkeet ovat kestävällä pohjalla”) mm. amerikkalaisiin tutkimuksiin, joissa vakavasti otettavat väestötieteilijät ovat arvioineet, että elinikä kääntyy siellä laskuun! Tämä johtuisi mm. ylipainon ja diabeteksen kuolinriskiä lisäävistä vaikutuksista. Olisiko tämä mahdollista myös Suomessa, itänaapurissamme trendi on jo toteutunut? Useimmat sanovat tähän, ettei tällainen voi olla mahdollista. Itse en olisi niin varma, jos puhutaan pidemmästä aikavälistä. On selvää, että suuren osan väestöä elinikä tulee pitenemään, mutta jos tuloerot ja sosiaaliset erot tulevat kasvamaan voi osa väestöstä joutua alenevaan elinaikakierteeseen ja keskieliniän nousu voi ainakin pysähtyä.
On myös esitetty väitteitä, ettei ennustettua työvoimapulaa tulisi koskaan. Itse muistan kuinka 15 vuotta sitten esitetiin lähes varmana, että 2000-lun alussa meillä on työvoimapula. Arvio esitettiin tilanteessa, jossa kärvisteltiin suuressa työttömyydessä. Viimeisten parinkymmen vuoden historia on osoittanut, että pääsimme lähes täystyöllisyyteen vasta 15 vuoden (1994-2008) yhtäjaksoisen nousukauden myötä. Tämä kehitys katkesi finanssikriisiin. Viime aikoina on jouduttu muuttamaan myös väestöennusteita useaan otteeseen ja näin voi tapahtua jatkossakin. Ulkomaisen työvoiman tarjonnalla voi olla arvioitua suurempi merkitys. Minkälaiseen kehitystrendiin voimme siis luottaa?
Nämä kaksi esimerkkiä – olivatpa toivottavia tai eivät – kuvaavat tulevien haasteiden arvioinnin vaikeutta. Ehkä suuri osa eläköitymisen ongelmista on liioittelua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti