Jussi Jalonen pohtii kirjoituksessaan ” USA:n uusoikeistolaisuus kiehtoo myös Suomessa” (Kanava-lehden numero 3/2013), mitä mahdollisuuksia äärioikeistolla on edetä maassamme. Käytän tässä Jalosen kirjoitusta pontimena omille mielipiteilleni tästä kiinnostavasta aiheesta.
Jos edellä esitettyyn kysymykseeni vastaisi lyhyesti, niin voi kai sanoa, että oikeistoradikalismin mahdollisuudet eivät ole kaksiset. Meillä on erittäin vahva hyvinvointiyhteiskunnan muodostama puskuri oikeistolaisia ajatuksia vastaan. Likipitäen kaikki varteenotettavat poliittiset tahot kannattavat skandinaavista hyvinvoinnin mallia. Mutta tilannehan voi vähitellen muuttua, koska poliittinen kenttä on uudelleen muotoutuvassa tilassa. Meneillään olevan taloustaantuman merkitystä - sen pitkään jatkuessa - ei voida myöskään aliarvioida.
Perinteisesti oikeisto on ollut kansallismielistä. En epäile, etteikö nykykokoomuksen johto olisi kansallismielistä, mutta ehkä puolueen terävin kärki liputtaa kansainvälistymisen puolesta enemmän kuin kenttäväki, joka varmaankin on tuntenut osin jäävänsä paitsioon. Kokoomus pyrkii olemaan moderni eurooppalainen porvaripuolue.
Kokoomus ei ole enää perinteinen konservatiivinen puolue eikä liioin painotetusti oikeistolainen puolue 1950- ja 1960-lukujen malliin. Se on jopa mainostanut itseään työväen puolueena. Joka tapauksessa se pyrkii olemaan yleispuolue.
Tätä aukkoa oikealla ovat viime aikoina täyttäneet perussuomalaiset. He eivät kuitenkaan ole työntymässä perinteisen kansallismielisyyden alueelle, vaan perussuomalaisten nationalismi on jotenkin vulgääriä. Ei siinä ole mitään ylevää ajatusta, vaan pinnan alta hiukan raaputtamalla löytyy aika karkealla tavalla käsitetty oma etu ja muukalaisvastaisuus. Jalosen päätelmä, että arvokonservatiiviset piirteet tekevät heistä kokoomuksen kilpailijan – edellä oleva varaus huomioiden - on oikea. Tähän perussuomalaiset pyrkivät kytkemään työväen luokan etujen ajamisen ”ilman sosialismia”. Miten nämä sointuvat yhteen, nähdään vasta, jos tai kun puolue on hallituksessa.
Koska emopuolueiden on vaikea edetä kovinkaan pitkälle oikealle, ovat niiden nuorisojärjestöt pyrkineet radikalisoitumaan. Jalonen näkee esimerkkiä otettavan niin omintakeisesta libertaari Ron Paulista kuin teekutsuliikkeestä. Yhtymäkohtia ei ehkä kuitenkaan ole paljon. Lähinnä valtion liian suurena pidetty rooli vastaa sekä Suomen että Yhdysvaltain oikeiston ajatuksia. Sitten tiet eroavat. Esimerkiksi Ron Paulin ajattelussa näen saman tyyppistä filosofiaa kuin kansakunnan perustajaisien Aleksander Hamiltonin ja Thomas Jeffersonin keskinäisessä kamppailussa. Paul kannattaa jeffersonilaista paikallis- tai osavaltion vahvaa asemaa valtion vastavoimana.
Meille ei ole myöskään levinnyt toistaiseksi – joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta – amerikkalaista äärioikeistolaista vihapuhetta, joka mediassa saa karmaisevia muotoja. Yhteiskunnallisen vihan käsitettä olen käsitellyt joissakin blogikirjoituksissa (”Mccarhyismi ja tämän päivän vihapuheet”, ”Ainoa laatuaan – vihapuheiden jäljillä”) perusteellisemmin.
(Ääri)oikeistolaisuus tulee ehkä paljaimmillaan esille talouspolitiikassa, jossa vastustetaan veronkorotuksia, ja suhtaudutaan äärimmäisen kriittisesti EU-maiden avustamiseen ja kehitysapuun. Näillä on tietysti kaikupohjaa keskivertoäänestäjien mielipiteissä. Tähän liittyy kuvitelma, että eräiden menoerien poistaminen budjetista muuttaisi Suomea rajusti. Tähän populismiin on helppo mennä mukaan, mutta talouspoliittista kantavuutta sillä ei ole.
Ideologinen painotus vasemmalla on pienentynyt (kuka puhuu vielä sosialismista?), mutta niin on tapahtunut oikeallakin. Vasemmalta on kadonnut tai heikentynyt laajamittainen solidaarisuusaate. Vihreät ovat ottaneet osittain tätä roolia, mutta eivät kuitenkaan kovin selvästi. Kaiken kaikkiaan sitoutuminen moniin yleviin/arvokkaisiin päämääriin on ohentunut. Tilalle on tullut pragmatismi. Konkreettinen päätöksenteko kiinnostaa, jos sekään. Tällainen ajattelu on ollut omiaan lisäämään ihmisten poliittista liikkuvuutta. Puoluepolitiikan sekatavarakaupasta pyritään valitsemaan mieluisimmat vaihtoehdot vaalien alla. Oma hyvinvointi on keskiössä, korkeintaan ajatellaan, että kaveria ei jätetä. Eri poliittisten ryhmien kannatusluvut saattavat heittelehtiä jatkossa tuntuvasti. Tässä on äärioikeiston sauma iskeä.
Oikeistoradikalismi on meillä hyvin miesvoittoista. Mielenkiintoista on todeta, että perussuomalaiset ovat miesten puolue, sosiaalidemokraatit taas naisten puolue, jos hiukan pelkistetään. Työväen konservatismia on helppoa (?) laajentaa oikealle erilaisten tarkoitusperien välikappaleeksi.
Säilyttävä, varovainen konservatismi on hävinnyt marginaaliin tai sitten se on kuuluvuudeltaan niin hiljainen, että sitä ei äänekkäämpien joukosta erota. Tätä sanoisinko ”ilaskivimäistä” konservatismia tarvittaisiin oikealla vastareaktiona aggressiivisemmille äänille.
Väestön tulojen polarisoituminen ei ehkä ole äärioikeistoasetelmassa kovin merkittävä niin kauan, kun hyvinvointivaltio on iskussa. Yhdysvalloissakaan en pysty erottamaan oikeisto-äärioikeistoakselilla tuloeroasetelmaa – ääriaineksia on sekä rikkaissa että köyhissä. Meillä ei myöskään äärikonservatiivinen uskonnollinen hurmoksellisuus ole levinnyt politiikan tai yhteiskuntaelämän piiriin amerikkalaiseen tapaan, jossa liikeneuvottelutkin käydään kirkossakäynnin liepeillä.
Voisiko Suomessa syntyä fasismiin perustuva liike? Äkkipäätä tuntuu kaukaa haetulta, vaikka 1930-luvulla tähän olikin pyrkimystä joillakin tahoilla. Jos fasismi halutaan määrittää pyrkimykseksi pyyhkäistä pois olemassa oleva ”rappeutunut” demokratia ja hyvinvointiyhteiskunta, niin tämä ei ole tapahtumassa Suomessa. Mutta jos asia käännetään toisin päin ja kysytään ”ketkä kuuluvat kansaan”, ollaan jo lähempänä totuutta. Meilläkin saattaa voimistua ajattelutapa, jossa suljetaan jotkut ihmiset oikean ”isänmaallisen” tavoitteiston ulkopuolelle.
Perinteisessä italialais-saksalaisessa fasismissa nuoruus oli kaiken eliksiirin alkuvoima. Vanheneva länsimainen väestö on varsin immuuni tällaiselle propagandalle.
Äärioikeiston sukulaisliikkeenä pidän myös paljon näissä blogikirjoituksissani käsittelemääni aynrandilais-wahlroosilaista demokratian vastaisuutta. Kun fasimi halusi käännyttää koko kansan (poislukien juutalaiset ja kommunistit)aatteen kannattajiksi, pyritään aynrandilaisuudessa irrottamaan eliitti demokratian ikeestä ja tyranniasta. Meillä Suomessa Ayn Randin opetuslapsia on Björn Wahlroosin markkinointitoimenpiteistä huolimatta hyvin vähän.
Äärioikeiston menestymismahdollisuudet Suomessa eivät ole siis suuren suuret. Jussi Jalosen tekstistä käy ilmi, että meillä on erilaisia pienryhmiä kohtalaisen runsaasti, mutta aktiivien lukumäärä lienee hyvin vähäinen. Talouden pitkäaikainen taantuma, sekava maailmantilanne ja kansainväliset ääriainekset saattavat luoda tulevaisuudessa äärioikeistoliikkeiden siemenet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti