Liberaalin demokratian kuolinkellot soivat? (Osa 2)

A-studio Talkissa oli 14.2.2019 erittäin mielenkiintoinen keskustelu ”Onko länsimaisen demokratian aika ohi?” Vieraina olivat professori Martti Koskenniemi, dosentti Katalin Miklossy, päätoimittaja Kaius Niemi ja tutkija Johanna Vuorelma. Erittäin mielenkiintoisen keskustelun juontajana toimi Olli Seuri. Käyn läpi keskustelua seuraavassa ja kommentoin koko ajan omilla näkemyksilläni.

Tämä on osa kaksi liberaalia demokratiaa koskettelevasta kirjoituksesta.

Martti Koskenniemi arvioi 1990-luvun vauhtisokeuden vuosikymmeneksi: yritettiin demokratiarintamalla liian paljon liian nopeasti. Itä-Euroopan maat eivät olleet valmiita liberaalidemokratian vastaanottamiseen ainakaan pitkäjänteisesti. Oiva havainto A-Talkissa oli, että liberaali demokratia silloisessa oikeistoliberaalissa muodossa oli anglosaksista perua ja siten ideologisesti värittynyttä. Se oli voittajan indoktrinaatiota.

Nyt jälkikäteen muutos voidaan nähdä selkeämmin. Hyvinvointiyhteiskunnan ja vasemmistoliberaalin demokratian malli on jäänyt vaille nuorempien ikäluokkien tukea ja tyhjiön ovat täyttäneet populistiset ryhmät vasemmiston jäädessä korostetusti vanhempien ikäluokkien kannattamaksi. Perinteinen oikeisto on jotenkuten pystynyt pitämään puoliaan, joskin sitäkin repivät ristiriitaiset voimat.

Katalin Miklossyn väitteen mukaan puoluejärjestelmä on liberaalin demokratian sisällä jäänyt menneisyyden vangiksi. Se on muuttunut ”elämälle vieraaksi”, kuten Miklossy huomautti keskustelussa. Johanna Vuorelman mukaan liberaali demokratia näyttäytyy silläkin tapaa haasteelliselta ihmisten mielissä, että siitä luotu kuva – ihanne – ei vastaa todellisuutta. Käytännön sovellukset voivat tuntua tavallisesta kansalaisesta hyvinkin vierailta ja etäisiltä.

Kaikki kritiikki otetaan tietysti vastaan, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että edellä on kysymys jonkinasteisesta itseruoskinnasta.

::::::::::::::::::

Keskustelijoista Martti Koskenniemi antoi ymmärtää Tony Blairin, Bill Clintonin ja Gerhard Schröderin ”pilanneen” (vasemmisto)liberaalin demokratian 1990-luvulla. Kai hän tarkoitti, että kolmikko vesitti ideologian ottamalla käyttöön ”kolmannen tien ” kapitalismin ja sosialismin välistä voimakkaimmaksi yhteistä tahtoa ohjaavaksi tekijäksi, maksoi mitä maksoi. Pesuveden mukana meni enemmän tai vähemmän aatteellinen näkökulma.

Oma lukunsa on liberaalin demokratian käyttö vientituotteena. Viennin ristiretkeilijöinä eivät suinkaan toimineet pelkästään edellä mainitut poliitikot (Blair, Clinton, Schröder). Olen itse tuonut esille George Bush nuoremman liberaalin ideologian sumentaman ajattelutavan, jolla hän vuonna 2003 pyrki viemään demokratian ilosanomaa Irakin autoritaarisuuden läpitunkemaan hallintoon. Itse asiassa Bush oli toistaiseksi viimeinen, joka mistään tosiasioista piittaamatta yritti liberaalin demokratian pakkosyöttöä – ja aiheutti hirvittävät seuraamukset terrorismiaaltoineen.

Haastajan roolissa toiminut Katalin Miklossy korosti keskustelussa sitä, että lännen demokratioiden odotukset Itä-Euroopan valtioiden demokratisoitumisesta vuoden 1989 jälkeen olivat aivan liian optimistisia. Sitä paitsi muutos vaikkapa Puolassa tai Unkarissa oli kuviteltua pienempi, koska liberalismi niiden osalta alkoi lyödä läpi jo paljon ennen vuotta 1989. Tuon vuoden jälkeen seurasi sekava vaihe, jota lännen optimistiset odotukset liberaalin demokratian lopullisesta läpilyönnistä sekoittivat entisestään. Toimivaa ”läntistä” mallia ei syntynyt, vaikka sitä yritettiin: järjestelmä ei juurtunut itäeurooppalaisen perinteeseen. Itse asiassa monissa Itä-Euroopan maissa vallitsi jo 1930-luvulla autoritaarinen järjestelmä. Jatkumo noista vuosista sosialismivaiheen kautta nykypäivään osoittaa, että liberaalille demokratialle on jäänyt hyvin kapea aikaikkuna! Miklossy vertaa hallinnollisesti nyky-Unkaria joiltakin osin jopa autoritaariseen kommunismiin, vaikka Unkari onkin nykyisin ideologisesti antikommunistinen.

:::::::::::::::

A-Talkin keskustelussa pohdittiin muna-kana -ongelmaa: kumpi on ensin, populistiset manipulaattorit, jotka johtavat kansalaisia vai kansalaiset, jotka synnyttävät uusia (populistisia) johtajia, koska ovat kyllästyneet vanhoihin perinteisen poliittisen järjestelmän keulakuviin. Koskenniemen mielestä populistisia ryhmiä pitäisi lähestyä eri tavalla tarkoittaen ilmeisesti, että johtajiin pitää kohdistaa kovempi arvostelu. Populismin kannattajilla (massalla) on syynsä olla kriittisiä liberaalia demokratiaa ja eliittiä kohtaan elämäntilanteensa pohjalta.

Kaius Niemi tasapainotti populismista käytyä keskustelua todeten, että suuri enemmistö äänestäjistä on kuitenkin poliittisesti maltillisia. Heitä populistisesti suhtautuvien on vaikea ohjailla. Näköharha syntyy, koska suulaammat saavat enemmän palstatilaa. Maltilliset ratkaisevat vaaleissa massansa avulla. On kysyttävä, kuinka paljon populismissa on pintakuohua, johon ihmiset – suuri hiljainen enemmistö – eivät lähde mukaan. Omakin liberaalin demokratian kannalta optimistinen odotusarvoni perustuu siihen, että ainakaan Suomessa ei ole populismille tartuntapintaa enemmän kuin nyt on nähty. Tällöin populismille jää järjestelmän arvostelijana pieni, mutta ehkäpä jossain mielessä positiivinenkin rooli, kun liberaali demokratia joutuu miettimään puolustusstrategiaansa.

Entä niissä valtioissa, jotka ovat jo autoritaarisen vallankäytön piirissä? Unkari? Voidaanko Orbanin illiberaalissa mallissa vaihtaa johtajaa vaaleilla? Useimpien asiantuntijoiden mukaan ei voida. Mutta kukapa voisi sanoa satavarmasti, etteikö Orbanin hallintoon jossain vaiheessa voitaisi kyllästyä.

Miklossy näytti keskustelun lopulla torjuvan ajatuksen, että johdon suulla illiberaaliksi itsensä määrittelevän Unkarin pitäisi ottaa vastaan EU:n tarjoama/tyrkyttämä liberaali demokratia -vaihtoehto eli tehdä ikään kuin U-käännös valitsemallaan tiellä. Pikemminkin Miklossy liputti uuden tarkemmin määrittelemättömän järjestelmän puolesta, joka hänen mukaansa ilmeisesti syrjäyttäisi liberaalin demokratian.

Miklossyn ajatus on aivan liian yksioikoinen. Mielenosoitukset Budapestissa kertovat, että valtaisan ihmismäärän kaipuu toimivien kansalaisoikeuksien perään on vankkumaton. Voidaan myös kysyä, kuinka kauan EU hyväksyy itseään käytettävän hyväksi taloudellisesti. Moni ajattelee, että olisiko syytä antaa Unkarin olla, mutta vetää samalla rahat pois tukemasta järjestelmää, jota EU:n suuri enemmistö ei hyväksy.

::::::::::::::::::::::::

Olisi tunnistettava tilanne: liberaali demokratia on tietyn kehitystason saavuttaneiden valtioiden järjestelmä, jolla on edelleen erittäin vahva asema silloin, kun olosuhteet ovat sitä suosivia.

Liberaali demokratia pitää sisällään myös säälimättömän itsekritiikin. Niinpä on kysyttävä onko liberaali demokratia yliarvioinut ihmisten monimutkaisten asioiden omaksumiskyvyn. Onko liberaali eliitti kaapannut koko käsitteen ja maalannut siten itsensä ”eliittinurkkaan”, jota vastustetaan sekä populistipiireissä että laajemminkin?

Koskenniemi näytti olevan kannalla, jota itsekin olen markkinoinut: on lisättävä tiedonsaantia kansakunnan sisällä, on ”valistettava” kansalaisia erilaisista vaihtoehdoista, on tuettava ihmisiä ottamaan selvää asioista ja on kannustettava ihmisiä ottamaan kantaa asioihin argumentoiden.

Koskenniemi otti keskustelussa esille esimerkin, jonka olen omissa kirjoituksissanikin huomioinut: Yhdysvalloissa 58 prosenttia republikaanien kannattajista piti kyselyssä yliopistoja haitallisina. Tällainen ajattelu on suunnattoman vahingollista ikään kuin pelättäisiin, että yliopistot paljastavat jotain sellaista, joka on populistisesti ajattelevia konservatiiveja kompromettoivaa. Ironisesti voisi sanoa, että jo Vihtori Kosola ”tajusi” 30-luvulla, mikä esti hänen kaltaistaan kansanmiestä nousemasta valtaan: kansansivistystyö, kansakoulut! Siksi nämä tiedonjyvästen tarjoajat piti lakkauttaa.

Liberaalin demokratian vasemmistoulottuvuus jäi keskustelussa vähäiselle huomiolle. Tämän pani merkille myöskin Martti Koskenniemi, joka jäi kaipaamaan vasemmistonäkökulman palaamista liberaalin demokratian sisältöihin. Kaikki mukana pitävä solidaarisuusnäkökulma on haasteellinen, mutta mahdollinen käänne nyt nähtyyn tapahtumaketjuun, joka on johtanut populististen oikeistokonservatiivien läpimurtoon.