Liberaalin demokratian kuolinkellot soivat? (Osa 1)

A-studio Talkissa oli 14.2.2019 erittäin mielenkiintoinen keskustelu teemasta ”Onko länsimaisen demokratian aika ohi?” Vieraina olivat professori Martti Koskenniemi, dosentti Katalin Miklossy, päätoimittaja Kaius Niemi ja tutkija Johanna Vuorelma. Asiantuntevan keskustelun juontajana toimi Olli Seuri. Käyn läpi keskustelua seuraavassa ja kommentoin koko ajan omilla näkemyksilläni.

Seuri kysyi alkajaisiksi onko länsimainen demokratia sellaisena kuin olemme sen oppineet tuntemaan kohta menneisyyttä. Vastauksia etsittiin seuraavan 40 minuutin ajan hengästyttävällä tahdilla.

Liberaali demokratia -käsite on tietenkin ensin määriteltävä. Juontaja Seuri päätyi seuraaviin argumentteihin: voimassa tulisivat olla vallan kolmijako-oppi, yksilön vapaudet, lehdistön vapaus ja vähemmistöoikeuksien suojaaminen. En ryhdy saivartelemaan tällä enempää. Olkoon karkea määritelmä siis tuo edellä esitetty.

Autoritaarista populismia on ohjelmassa esitetyn tulkinnan mukaan ympäri maailmaa: neljä maailman suurinta demokratiaa USA, Brasilia, Intia ja Indonesia ovat tavalla tai toisella populistien hallitsemia. Niissä ja monissa muissa maissa on pyritty löytämään (osittain tai kokonaan) ”ratkaisuja” liberaalin demokratian ongelmiin ja haasteisiin. Näitä ovat muun muassa elintason laahaaminen, maahanmuuton ahdistava vaikutus (monietnisyys) ja epäluottamus vanhan liberaalin demokratian poliitikkoihin ja politiikkaan.

Liberaaleista demokratioista kovimpien haasteiden edessä ovat kaksipuoluejärjestelmän maat, koska niissä pirstoutuneen mielipideilmaston sovittaminen kankeaan poliittiseen sapluunaan on erittäin suuri haaste. Pahimmillaan suuri osa ihmisistä ei löydä lainkaan puoluerakenteesta vastinetta ajatuksilleen. Eikä tästä ole kauaa, kun kaksipuoluejärjestelmää monissa monipuoluedemokratioissa ihailtiin selkeytensä vuoksi!

Keskustelijoista Katalin Miklossy ainoana edusti kantaa, jossa hän arvioi liberaalin demokratian olevan pikku hiljaa taakse jäänyttä elämää. Tämän ajattelun mukaan vallitseva konservatiivinen ajattelu pyyhkäisee – tietenkin mutkia oikaisten - liberaalin demokratian sivuun. Miklossy näkee suurimpana ongelmana bipolaarisen jakautumisen (liberalismi/autoritarismi), joka on uhka ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

Koskenniemi, Vuorelma ja Niemi näkivät odotetusti demokratian monipuolisemmin, maakohtaisena erilaisine vivahteineen. Vuorelma eritteli asian niin, että liberaali demokratia ei ole itseisarvo, vaan se itse on poliittisen kamppailun kohde. Liberaaleissa demokratiassa perusoikeudet, yksilönvapaus ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat sellaiset, että kansalaisista periaatteessa pidetään huolta. Kaius Niemen mukaan pohjoismainen malli on lähinnä liberaalin demokratian ihannetta ja nyt asetettu populistinen haaste on stressitesti pohjoismaiselle mallille.

Liberaalin demokratian kyseenalaistaminen on minulle monella tapaa vaikea haaste, koska olen hengittänyt sen tuulahduksia kymmenien vuosien ajan. Meistä liberaalin demokratian kannattajista tuntuu oudoksuttavalta, että oikeusvaltio- ja sananvapausperiaatteista räikeäsi tinkineet autoritaariset valtiot ovat tulleet ”ryöstöretkelle” liberaalin demokratian puolelle tarjoten kansalaisilleen (kuten Unkarissa) sosiaaliturvaetuja ja muita kansalaisia helliviä ”hyödykkeitä”, jotka olemme lukeneet mustasukkaisesti liberaalin demokratian omaisuudeksi.

Mutta ei mitään uutta auringon alla: Stalinin Neuvostoliitossa (viisipäiväinen työviikko jo 1930-luvulla) ja natsi-Saksassa (verohelpotukset työläisille, lapsilisät perheille, synnytyspalkkiot naisille, eläkkeiden korotukset, maanviljelijöiden tuet, lomien kaksinkertaistaminen….) oli voimassa lukuisa määrä sellaisia periaatteita, jotka olemme länsimaisissa demokratioissa ”keksineet” sanokaamme 1950-luvulta eteenpäin.

Yritän sanoa, että minun määritelmäni mukaan aidosti liberaali demokratia on kokonaisuus, johon kuuluvat oikeusvaltioperiaatteet, sananvapaus ja kansalaisyhteiskunta kaikkine vapauksineen. Korkeatasoinen sosiaaliturvajärjestelmä tulonsiirtoineen (= kaikista pidetään huolta) täydentää järjestelmää. Autoritaarisesti tai diktatorisesti hallitut valtiot eivät sen enempää historiassa kuin nytkään täytä asettamiani vaatimuksia.

Autoritaaristen valtioiden muodostama uhka liberaaleille demokratioille perustuu siihen, että luodaan Unkarin, Kiinan tai Venäjän malli muiden seurattavaksi. Merkillistä tässä onkin, että kun internetin piti toimia sananvapauden mahdollistajana, niin tilanne on kääntynyt osin päinvastaiseksi: autoritaariset valtiot ottavat oppia toisiltaan netin välityksellä ja sanoma leviää. Venäjä ja Kiina ovat kehittäneet omat netit.

Aivan oikein A-studion keskustelussa tuotiin esille, että liberaalia demokratiaa on monta sorttia. Amerikkalainen liberaali demokratia poikkeaa skandinaavisesta mallista huomattavalla tavalla. Puhuisinkin itse oikeistoliberaalista demokratiasta ja vasemmistoliberaalista demokratiasta, joskin myönnän, ettei mitään puhtaaksiviljeltyä versiota ole.

Eräänlaisena liberaalin demokratian ylemmyyden tunteen apostolina toimi aikanaan 1990-luvun alussa Francis Fukuyama, joka raivasi sille tilaa kaikilta muilta ideologioilta ja ajattelutavoilta antaen ymmärtää, että se on voittajajärjestelmä. Fukuyama on kylläkin korjaillut filosofiaansa – syystäkin – tältä osin.

Keskustelussa tuotiin esille, kuinka noina 90-luvun optimistisen odotuksen vuosina liberaali demokratia näyttäytyi mahdollisimman vähän ideologialta, se ikään kuin tuntui itsestään selvältä, ”luonnolliselta” järjestelmältä. Tästä ei ole pitkä matka siihen, että puolueet alkoivat yhä enemmän muistuttaa toisiaan. Pahimmillaan puolueet ovat liberaalissa demokratiassa vain vaalikampanjaorganisaatioita. Aidolle huono-osaisuudelle ja keskiluokan kurjistumiselle järjestelmä ei luonut parannuskeinoja. Uusille poliittisille voimille – jotka kyseenalaistivat totutun demokratiakuvion – alkoi olla sosiaalista tilausta. Aikalaisten oli vaikea havaita paradigman muutosta, kun muutos oli päällä.

Nyt kun tiedetään enemmän, kun tiedetään, ettei liberaali demokratia ole itsestäänselvyys, on aika herätä ja hakea yhteensitovia teemoja liberaalin demokratian eri piirteiden välillä. Mihin tulisi tarttua? On tunne, että tietty huolenpito lähimmäisistä, ympäristöstä - solidaarisuusajatus yleisemmällä tasolla ovat tavoiteltavia tiloja. Tolkuton yksilökeskeisyys, väärin oivallettu luottamus ihmisen kaikkivoipaisuuteen ja sääntelyn purun itsetarkoitus ovat olleet voimassa olleen ajatusmaailman lahoja rakennuspuita. Liberaalin demokratian on löydettävä itsensä uudelleen.

(jatkuu)