Yhdysvaltain kansantaloustieteen seuran puheenjohtaja ja taloustieteen Nobelin voittaja (1995) Robert Lucas totesi vuonna 2003, että ”lamantorjunnan muodostama keskeinen ongelma on käytännöllisesti katsoen lopullisesti ratkaistu”. Kaikki huomio piti kiinnittää teknologiseen kehitykseen.
Sama mies julisti vuonna 1980 eräässä seminaarissa kuuluisalla tavalla, että jos yksikin seminaarin osanottajista esittelisi keynesiläisiä lähestymistapoja talouteen, voisivat seminaarilaiset aloittaa ”kuiskuttelun ja tirskumisen”.
Olkoot nämä kaksi esimerkkiä valaisemassa ajattelua, jota vastaan eteläkorealainen Ha-Joon Chang on taistellut menestyksekkäällä taloustieteilijän urallaan. Kysymys on taistelusta vaihtoehdottomuutta vastaan. Chang on kirjoittanut lukuisia menestyskirjoja markkinataloudesta. Hän on markkinatalouden kannattaja, joka kuitenkin alistaa kapitalismin eräänlaiseen syväanalyysiin. Hän ei tyydy hokemaan vanhoja kliseitä markkinoista, vaan kohdistaa kritiikin varsinkin moniin markkinatalouden itsestään selvyyksinä pidettyihin avainkohtiin.
Tervetulleena suomennoksena ilmestyi Changin vuonna 2010 julkaisema kirja ”23 Things They Don’t Tell You about Capitalism” (23 tosiasiaa kapitalismista). Luin aikanaan kirjan ja se sai minulta hyvin myönteiset arviot.
Viimeksi häneltä on ilmestynyt suomeksi teos ”Taloustiede. Käyttäjän opas” (Into, 2014), jonka on jälleen suomentanut Marja Ollila. Hyvää työtä. Akateemisessa kirjakaupassa panin merkille, että kirja myy edelleen, nyt pokkarina.
Kirjan pari ensimmäistä lukua ovat lämmittelyä ja niissä pohditaan sellaisia perusasioita kuin mitä kapitalismi on, taloushistorian kirjoittamisen historiaa ja taloustieteen avainkäsitteitä. Taloustieteeseen tarkemmin perehtynyt voi hypätä noiden lukujen yli.
Chang pohtii tärkeänä pitämääni seikkaa, nimittäin taloushistorian aliarvostettua asemaa. Niinpä keskityn tässä vain kirjan taloushistoriaosuuteen. Mielestäni sekä Suomen lama 1990-luvun alussa että vuonna 2008 alkanut finanssikriisi olisi voitu taltuttaa paremmin historiatuntemuksen avulla, mutta kun kaikki vannoivat uuden ja ihmeellisen uusliberalistisen maailman nimiin. Pidän tässä mielessä Pentti Vartian ja Jaakko Kianderin kirjaa ”Suuri lama” (1998) alan klassikkona, joka on turhaan unohtunut. Kirjassa kuvataan muun muassa, kuinka 1980-luvun lopun kasinovillityksessä unohdettiin 1920-luvun lopun ja 1930-luvun vaihteen opetukset. Ylikuumenemisen vaiheet muistuttivat hämmästyttävästi 60 vuoden takaisia tapahtumia. Mutta ihmiset kadottivat yhteyden…..
Finanssikriisin jälkiselvittelyt olivat paremmin hanskassa varsinkin Yhdysvalloissa, jossa Ben Bernanke tutkimustyössään oli nimenomaan perehtynyt 30-luvun lamaan. Mutta faktaksi jää, että asuntokuplan ennakkoon arviointi oli vaatimattomalla tasolla.
Oma pohdiskeluni on saanut vahvistusta esimerkiksi seuraavan kaltaisesta Changin toisinajattelusta: ”Kun tiedämme, että kehittyneet kapitalistiset taloudet kasvoivat kaikkein nopeimmin 1950-1970-luvuilla vahvan sääntelyn ja korkean verotuksen aikakaudella, alamme pakostakin epäillä, vaatiiko talouskasvu välttämättä veronalennuksia tai sääntelyn karsimista”.
Chang käy läpi Länsi-Euroopan menestyksen salaisuuden vuosituhantisessa talouskilpailussa: tuotantotekniikoiden kehityksen, pankkien perustamisen ja osakeyhtiöt ja siirtomaiden merkityksen. Mielenkiintoinen on kysymys, kumpi on ollut Länsi-Euroopan historiallisen irtioton kannalta tärkeämpi tekijä siirtomaat vai em. talouden kehitystekijät. Chang päätyy perustellusti kannalle, että ilman siirtomaitakin lännen johtoasema olisi ollut selvä.
Talouden kasvu nopeutui äärimmäisen hitaasti. Kasvu oli luokkaa nollapilkkujotain vuosisatoja. Vasta 1870-luvulla työläisten elintaso alkoi kohentua ja palkasta jäi muuhunkin kuin ravintoon, asumiseen ja vaatteisiin. Hyvinvointivaltion ensimmäinen itu oli teollisuuden tapaturmavakuutus Saksassa vuonna 1871.
Chang kumoaa väitteen, että kapitalismin läpimurto perustui vapaaseen kauppaan. Valtio oli alusta lähtien kehityksen vahvistajana: tullit, oman tuotannon suojaaminen muilla tavoin ja teolliset kehittämisohjelmat olivat käytössä 1820-luvulta lähtien. Vasta kun Englanti oli saavuttanut ylivoimaisen aseman se luopui kaupan esteistä.
Vapauden tyyssija Yhdysvallat on tosiasiassa esimerkki oman talouden suojelusta (teollisuustullit olivat maailman korkeimmat). Maineikkaan valtiovarainministerin Alexander Hamiltonin rooli oli keskeinen määritettäessä modernin teollisen yhteiskunnan periaatteita. Teollisuuden suojelu oli lähtökohta ja tukea piti jatkaa niin kauan, kunnes oma teollisuus oli jaloillaan ja alkoi itsenäisesti menestyä. Yhdysvaltain pohjoisvaltioiden menestys johtui juuri oman teollisuuden suojelusta. Tulimuurien takan oli helpompaa kehittyä.
Kun siis länsivallat nyt painostavat kehittyviä maita vapaakauppaan, niiden pitäisi muistaa oma menettelynsä teollisuuden varhaisvaiheessa: omaa suojeltiin. Itse asiassa suurvallat estivät jo 1800-luvulla siirtomaita saamasta tasa-arvoisia sopimuksia. Päinvastoin siirtomaat pakotettiin erittäin epäedulliseen kanssakäymiseen.
Vaikka kapitalismi kehittyi nopeasti 1870-1913, ei keskimääräinen kasvu ollut kuin 1,3 % vuositasolla. Joka tapauksessa ajanjaksolla kehitettiin ennenkuulumattoman tehokas massatuotantojärjestelmä. Osakeyhtiömuoto saavutti talouden moottorina sen kukoistuksen, mihin nykyisinkin olemme tottuneet. Tärkeä osakeyhtiöuudistus oli velkojien pakottaminen antamaan anteeksi osa veloista. Jo Marx kehui osakeyhtiötä ”kapitalistisen tuotannon korkeimman kehityksen tulokseksi”.
Vuodet 1870-1913 sisälsivät myös työväenluokan merkittävän olosuhteiden paranemisen sosiaaliturvauudistuksineen. Chang kumoaa väitteet, että ajanjakso olisi ollut erityisesti laissez faire -pohjainen, tai että aika olisi ollut erityisen markkinavetoinen. Pikemminkin painotukset löytyvät protektionismista ja valtiojohtoisuudesta, joita täydensi imperialismin kaikkialle tunkeutunut hyökyaalto.
Useasti ensimmäiseksi globalisaation kaudeksi nimetty ajanjakso päättyi ensimmäiseen maailmansotaan - monien suureksi pettymykseksi.
Kapitalismi ja imperialismi saivat haastajan Venäjän (Neuvostoliiton ) talousjärjestelmästä. Maailmansotien välisenä aikana Neuvostoliiton talouskasvu oli hämmästyttävät 5 prosenttia vuositasolla 1928-1938 välisenä aikana, kun muualla maailmassa kasvu jäi 1-2 prosenttiin. Neuvostoliitossa tosin maksettiin ”pakkokasvusta” hirvittävä hinta.
Samaan aikaan lännessä tapahtui pörssiromahdus, jota seurasi suuri lama. Chang omaksuu selkeän kysyntälamaselitysmallin 30-luvun talouskatastrofille. Kysynnän laskukierteen saivat aikaan keskeisten hallitusten halu pitää kiinni budjettitasapainosta. Yksityinen kulutus supistui, velat jäivät maksamatta ja pankit vähensivät lainanantoa. Kansantalouden kysyntä ajautui kokonaisuudessaan laskukierteeseen. Tällaisessa tilanteessa valtio on ainoa talouden toimija, joka pystyisi ylläpitämään kulutusta. Se ei onnistunut, koska valtiot vartioivat budjettitasapainoa. Tämä taas johti menojen leikkaamiseen. Keskuspankki oli sidoksissa kiinteään valuutan arvoon kultakannan kautta.
Suuri lama oli laissez fairen suuri tappio ja samalla elvytyksen merkittävä voitto. Erityisesti Yhdysvallat ja Ruotsi kunnostautuivat elvytystoimissa. Yhdysvalloissa pankkisektorin kurikampanja johti mm. Glass-Steagall -lakiin (sisältäen mm. investointipankkien ja talletuspankkien erottamisen toistaan ja talletustakuujärjestelmän). Molemmissa maissa toteutettiin merkittäviä sosiaaliturvauudistuksia. Kultakannasta luovuttiin 1930-luvun alkuvuosina läntisessä maailmassa.
Vuosina 1945-1973 talouskasvuluvut olivat ennenkuulumattomia. Työttömyys jäi hyvin alhaiselle tasolle. Valtiot lisäsivät julkisia menoja laskusuhdanteessa. Keynesiläinen talouspolitiikka koki läpimurron (tosin esim. Suomessa hyvin mietona). Vallitsi yleinen vakaus ilman pankkikriisejä. Itse ulottaisin ajanjakson aina 1980-luvun vaihteeseen saakka, jonka jälkeen tapahtui iso muutos.
Ymmärrän kyllä Changin ajatuksen nähdä murroskohta vuoden 1973 öljykriisin kohdalla. Maailmanpankki ja IMF perustettiin kansainvälisen rahoitusjärjestelmän tueksi. Valuutat sidottiin kultaan jälleen kerran (1944).
Vuonna 1973 käynnistyi stagflaatio eli inflaatio ja taantuma toteutuivat yhtaikaa, minkä ei pitänyt olla mahdollista. Stagflaation laukaisi öljykriisin vuonna 1973. Kultakausi tuli jälleen kerran tiensä päähän.
Kahdeksankymmentäluvun vaihteen talouspolitiikan muutos johdetaan yleensä Ronald Reaganiin ja Margaret Thatcheriin. Uusi politiikka aiheutti dramaattisia muutoksia maailmantaloudessa. Siirryttiin tarjonnan taloustieteen mukaiseen politiikkaan, jossa rikkaille annettiin verohelpotuksia, jotta talous saisi kasvuruiskeen – näin uskottiin. Siirryttiin saalistustalouden tai ryöväritalouden aikaan.
Samaan aikaan globalisaatio löi läpi, Eurooppa yhdentyi, sosialismi romahti ja kaikkialla tapahtui taloudellisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia. Rahoitusmarkkinoiden vapautus loi aivan uuden tilanteen, joka hyvin monissa maissa johti kriisiin 1990-luvun lopulta lähtien.
Rahamarkkinat riehaantuivat, kun Yhdysvalloissa kumottiin Glass-Steagall -laki. Lupauksia herättäneitä IT-alan yrityksiä perustettiin tuhkatiheään. Ne saivat jättirahoituksia sijoittajilta. IT-kupla puhkesi 2000-luvun alussa kautta maailman. Tämä vaihe jäi itse asiassa lyhytaikaiseksi. Mutta uusi uhka vaani jo taustalla: kiinteistöjen hinnat nousivat vuosina 2003-2006 räjähdysmäisesti Yhdysvalloista alkaen. Kaiken tämä seurauksena puhkesi finanssikriisi 2007-2008, jonka jälkeistä vaihetta edelleen elämme.
Vaikka Chang ”juoksee” läpi keskeisten läntisten maiden (ja osin myös kehittyvien maiden) taloushistorian, pystyy hän myös vetämään yhteen merkittäviä talouden suuntaviivoja pitkällä tähtäyksellä. Siksi Changin teos on eräänlainen talouden käsikirja, josta itse kukin voi hakea aihealueittain tietoja viimevuosikymmenten talouden kehityksestä. Yli 400-sivuinen kirja sisältää valtavasti tämän arvioni ulkopuolelle jäävää tietoa taloudesta.
Kansantalouden popularisoijana Chang on ensiluokkainen. Siksikin kirjaa voi suositella kaikille taloudesta kiinnostuneille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti