Jälleen on tehty yksi puolueiden kannatusmittaus eduskuntavaaleja varten. Tällä kertaa asialla on ollut Yle (haastattelut tehtiin 14.1.-5.2.2019). Näitä tulee jatkuvasti, koska tutkimusten tekijät ovat omaksuneet kuukausittaisten seurantojen menetelmän. Ruotsissa tämä kannatusmittausten tihentyminen on johtanut keskiarvojen laskemiseen tehdyistä mittauksista.
Onko viime aikaisissa kannatusmittauksissa havaittavissa joitakin muutoksia pidemmän aikavälin tuloksiin? Helpoiten arvioitavissa on ollut kokoomuksen kannatus. Joskus on tullut mieleen, että sen kannatus on betoniin valettu, se ei nouse eikä laske noin 20 prosentista. Ehkäpä se on todiste siitä, että hallituksen noudattama politiikka on ollut painopisteiltään kokoomuslaista ja vieläpä johdonmukaisesti sitä.
Liiallinen tyytyväisyys voi kuitenkin kostautua. Sipilän hallitus on jakanut niukkuutta, joka on vastannut kokoomuksen politiikan tavoitteita. Linjan tukipilarina on ollut keskustalainen pääministeri, joka omien puolelta kuuluvasta kritiikistä huolimatta on vetänyt oikeistoliberaalia linjaa. Vasta aivan viime metreillä ennen vaaleja keskustan politiikka on muokkautunut ”vaaleja varten”. On luvattu huomattavan hövelisti erilaisia taloudellisia etuja, joihin ilmeisesti puheenjohtajakin on suostunut. On ollut pakko, sillä keskustan kannatus on juuttunut pitkäkestoisesti alle puolueen pitkän aikavälin kannatuksen.
Yksityisten vanhuspalvelujen saama negatiivinen julkinen huomio on saanut seisovat vedet liikkeelle. Kokoomus on Ylen viimeisessä kyselyssä saanut pahasti takkiinsa. Oikeiston betonipuolustus on murtunut ainakin hetkellisesti. Kokoomus jäi yksin puolustamaan oikeistoliberaalia linjausta, jonka mukaan vanhusten palvelut on mitoitettava räätälöiden tarpeeseen. Tällä kerta tehtiin virhearvio, sillä lääke, jota tarjottiin on mahdotonta toteuttaa: eihän vanhuksen nopeasti vaihtelevaa kuntoa voida koko ajan seurata muuttuvalla mitoituksella. Se vaihtelee reaalisesti joko viikoittain tai jopa päivittäin. Tällaisen järjestelmän ylläpito vaatisi melkoisia reservejä koko ajan tapahtuvien muutosten varmistamiseksi. Tarvitaan pitävä mitoitus ja riittävä henkilöstön koulutus sekä tietenkin rahaa…..
Kaiken kaikkiaan hoivakotien mitoitusongelma on haastava tehtävä, jota uhkaa pula rahasta.
Vaalien alla kilpailu kiristyy, mikä oli odotettavissakin. Puolueiden väliset kannatuserot ainakin joiltakin osin supistuvat. Kun demarit ovat joutuneet antamaan periksi selvästi yli 20 prosentin kannatusluvuista ollaan palaamassa tilanteeseen, josta olen aiemminkin kirjoittanut: saatetaan joutua asetelmaan, jossa mikään puolue ei saa yli 20 prosentin kannatusta. Tasaväkinen puolueviidakko asettaa haasteita hallituksenmuodostamistehtävälle. On vaikeaa uskoa, että syntyisi puhdasta porvari- tai vasemmistohallitusta, mutta näen pitkästä aikaa tilanteen niin, että kova leikkauslinja on väistymässä ja tilaa elvyttävämmälle politiikalle syntyy. Tämän politiikan vastustajia on tosin runsaasti. Valtiovarainministeriöstä on lähetetty tavanomainen viesti, että taloudellinen liikkumisvara on pieni. Pitää siis jakaa ”olemassa olevaa” rahaa, koska talouden kasvuluvut ovat heikkenemässä. Näyttää siltä, että näistä eduskuntavaaleista tulee vanhuspainotteiset vaalit unohtamatta toki sotea ja koulutusta.
Sääntelynpurkuvillitys, jolla on toteutettu oikeistoliberaalia politiikkaa on tullut ainakin joiltakin osin tiensä päähän. On tajuttu, että omavalvonta ei riitä. Tarvitaan kontrollia, johon kaikki osapuolet voivat luottaa. Ideologinen käänne kollektiivisemman vastuun suuntaan voi olla vaalien selkein tulos, mutta vannomatta paras.
Yltiöoptimistiset odotukset koti- ja omaishoidon määristä hyvän hoidon takeena ovat osoittautuneet kyseenalaisiksi, vaikka hyvän vaihtoehdon tiettyyn rajaan saakka tarjoaakin.
::::::::::::::::::
Yksi kiehtova näkökulma on, mikä on alle 35-vuotiden äänestyskäyttäytyminen nyt ja tulevaisuudessa. He hallitsevat meitä tulevaisuudessa. Puhutaan X, Y ja Z-sukupolvista. Olen tätä pohtinut parissa kirjoituksessa tarkemmin. Vuonna 2014 kirjoitin sukupolvijakaumasta seuraavasti:
”Ihmisillä on taipumusta dramatisoida sitä aikaa, jota kulloinkin eletään. Pyritään löytämään erityisiä merkityksiä elämiselle ja olemiselle juuri nyt. Onhan siinä jotain kohtalonomaista hohtoa, kun saa kuulua ”kadotettuun sukupolveen”. Pitääkö siis oman sukupolvikokemuksen olla jotenkin traumaattista? Tai pitääkö sen olla erityisen elämyksellistä? Yksi tapa on luokitella viimeiset 60 vuotta erillisiin sukupolviin X, Y ja Z. Jaolla halutaan kuvata esimerkiksi elämäntapojen ja teknologian muutoksia ja ihmisten sopeutumista niihin.
Wikipedian mukaan X-sukupolvella tarkoitetaan ikäpolvea, joka syntyi 1964-1979. Kovin on tiukkareunaista! Ymmärrän alkupisteen siten, että ns. suuret ikäluokat määritetään Yhdysvalloissa syntymäajan perusteella välille 1946-1964 (”Baby Boomers”). Suomessa suuret ikäluokat määritetään paljon suppeammalle aikavälille. Yleensä puhutaan vuosista 1945-1950.
Ilmeisesti kaikki länsimaat yritetään kuitenkin sulloa samaan amerikkalaisperäiseen sukupolvisapluunaan, muutoin menevät kirjaimet sekaisin.
Y-sukupolvella tarkoitetaan aikavälillä 1980-2000 (tai 1980-1995) syntyneitä ja onpa vielä 2000-lukulaisille annettu oma kirjaimensa Z, joiden tulevaisuutta pyritään ennustamaan tai arvailemaan.
Tällaiset jaottelut ovat tietenkin mielivaltaisia. Kyllä ne jotain kertovat, mutta on hyvin vaikea nähdä ”keskivertoa”, jonka perusteella sukupolvet kunkin kirjaimen sisällä muodostuvat.
Ajatellaanpa Kirsi Pihan ja Liisa Poussan Wikipediaan lainattua Y-sukupolven määrittelyä: ”He arvostavat työpaikan yhteisöllisyyttä ja työnantajansa arvoja. Y-sukupolvi valitseekin työnantajansa usein tämän arvojen ja maineen perusteella.” Usein ja usein! Suurimmalla osalla valinta perustunee siihen, mistä työtä yleensä saa. Kuvaako kirjaimiin perustuva jaottelu vain niiden näkökulmaa, joilla on varaa valita?”
:::::::::::::::::
Näkemys, jolla liiallisella tarkkuudella ja rajaamisella pyritään hahmottamaan sukupolvijakoa sai siis minulta kyytiä. Havaitsin Hesarista artikkelin ”Väärin ymmärretty sukupolvi” (7.2.2019), jossa haastatellaan sosiologi Mikko Piispaa, joka tuntuu olevan samalla tavalla skeptinen suhteessa pitkälle vietyihin ikäpolvisegmentteihin. Piispa kuuluu 35-vuotiaana itse Y-sukupolveen. Mitä hän sanoo? Muun muassa näin: ”Ei reppureissaamista eksoottisissa maissa voinut kutsua y-sukupolven sukupolvikokemukseksi. Reissaamista harrastivat pääasiassa keskiluokkaiset kaupunkinuoret”. Sama joukko ”on muutonkin määritellyt kuvaa y-sukupolvesta levottomana, vähän itsekkäänä ja elämyshakuisena”, toteaa Piispa.
::::::::::::::::::
Varsinainen haaste on arvioida Y-sukupolven äänestyskäyttäytymistä. Siksi on mielenkiintoista arvioida tuntevatko Y-sukupolveen kuuluvat myötätuntoa vanhuksia kohtaan nyt, kun asiasta puhutaan. Voisiko tulevissa vaaleissa olla kysymys - yksilökeskeisyyden sijasta - kollektiivisen vastuun uudelleenarvioinnista? Voisiko sanoa – osin Piispan puheenvuoroon viitaten, että nyt on Y-sukupolven aika aikuistua, ja ottaa vastuuta valtakunnan asioista?
Itse olisin luottavainen, että leima, joka on lyöty Y-sukupolveen on väärä. Se on yhtä väärä kuin ajatus koko sukupolvesta loputtomien mahdollisuuksien taivaanrannan edessä. Eiköhän kysymys ole siitä, että globaali talous ja sen paikalliset ja alueelliset sovellukset ovat määränneet suuren osan sukupolvikokemuksesta pätkätöineen ja nopeine muutoksineen - silloin, kun puhutaan massiivisesti koko sukupolvesta.
Yhdyn Piispan näkemykseen, että 80-luvulla syntyneet ovat saaneet aikaan pehmeitä arvovallankumouksia työelämässä ja tasa-arvossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti