Kapitalismin pelisäännöt on mietittävä uusiksi

Marx ja Engels ylistivät ”Kommunistisessa manifestissa” kapitalismin (josta he käyttivät nimeä porvaristo) edistyksellisyyttä, sen musertavaa voimaa: se poisti teollisuuden kansallisen pohjan ja tuhosi ikivanhat teollisuuden alat. Tuotteiden jakeluverkosto laajeni kaikkiin maanosiin. Paikallisuus, omavaraisuus ja eristyneisyys heitettiin syrjään. Tilalle tuli ”kansakuntien kaiken kattava keskinäinen kanssakäyminen ja riippuvuus”. Marxille ja Engelsille ”keskinäisriippuvuus” oli todellisuutta jo 1800-luvun puolessa välissä.

Samaan aikaan tapahtui väestön, tuotantovälineiden ja omaisuuden keskittyminen. Miltei EU-liittovaltioprofetialta kuulostaa porvariston (siis kapitalismin) tavoitteleman poliittisen keskittymisen kuvaus: yksi kansakunta, yksi hallitus, yksi laki, yksi tulliraja…..

Mikään aikaisempi sukupolvi ei ollut nähnyt vastaavaa, ei lähellekään: porvaristo (siis kapitalismi) oli alistanut luokkaherruutensa välikappaleiksi luonnonvoimat, koneet, maatalouden, kemianteollisuuden, höyrylaivat, rautatiet, sähkölennättimet….. Dystooppinen tulevaisuudenkuva? Ei, vaan Marxin ja Engelsin näkymä kapitalismin ylivoimaisuuteen.

:::::::::::::::

Entä mitä sanoi kapitalismin tulkki Thomas Piketty pääomakertymistä? Jesper Roine on kirjoittanut lyhennelmän Thomas Pikettyn globaalista menestysteoksesta ”Capital in the 21st Century” (alkuperäinen ranskankielinen teos ilmestyi vuonna 2013). Seuraava on katkelma kirjoituksestani ”Entä jos paremman elämän tavoittelu koulutuksen avulla vaihtuu perimisen ihanuuteen?” (11.1.2015): Piketty ei kannata jyrkkää pääomatulojen verotuksen kiristämistä (vaikuttasi negatiivisesti talouden kasvuun), vaan kaipaisi globaalia progressiivista varallisuusveroa, josta tosin itsekin on sitä mieltä, että sitä on vaikea toteuttaa. Käsitän niin, että Piketty haluaisi vauhtia seisoviin pääomiin, jotka eivät hyödytä kansantaloutta. Onko seisovissa pääomissa myös hiipuvan talouskasvun syy?

Tuloerojen kasvusta on monenlaisia arvioita. Yksi on se, että 2000-luvulla tilanne oli otollinen yritysjohtajien suurille bonuksille ja muille palkkioille. Johtajat ottivat etuja, kun heille annettiin siihen tilaisuus finanssikriisin edellä (”they set their own pay!”). Mikä tässä on yhteiskunnan kehityksen kannalta kielteistä? Olen itsekin viitannut newyorkilaisia Kochin veljeksiä koskeneen blogikirjoituksen yhteydessä rikkaiden lobbausvoiman kasvuun, jolla pystytään lainsäätäjä painostamaan rikkaita hyödyttävään lainsäädäntöön.

Eräänä vaaranmerkkinä Piketty pitää tilannetta, jossa koulutus ja työ eivät enää toimisi kannustimena parempaan elämään, vaan perintöjen kautta vaurastuminen korvaisi ahkeruuden. Koulutus voi olla esimerkiksi liian kallista, jolloin koulutusväylä on vähemmän houkutteleva. On yhteiskunnan tehtävä maksuttomalla koulutuksella tukea tavallisten ihmisten itsensä kehittämiseen tähtääviä pyrintöjä.

:::::::::::::

Anu Kantola ja Hanna Kuusela valaisevat kirjassaan ”Huipputuloiset” (Vastapaino, 2019) haastattelujen pohjalta suurituloisten toimitusjohtajien sielunmaisemaa seuraavasti: ”Kun johtajat siirtävät katseen yhteiskunnan muihin ryhmiin, se osuu erityisesti tuloluokkien alimmilla portailla oleviin ryhmiin, työttömiin ja sosiaaliturvaa nauttiviin. Pientuloisimmille ryhmille johtajat tarjoavat innostamisen sijasta ennen kaikkea kovia lääkkeitä: ihmiset on saatava ottamaan itsestään vastuu leikkaamalla holhousvaltion etuuksia”.

Ja vielä:

”Yhteiskunnasta puhuessaan johtajat käyttävät moraalisesti latautuneita selityksiä, jotka oikeuttavat heidän asemansa tuloluokkien huipulla…….Yhteiskunta on ikään kuin tikkaat, joita pitkin jokaisella on mahdollisuus kiivetä niin ylös kuin mieli tekee……. Kun he (johtajat) suuntaavat tikkaiden yläpäästä katseensa tikkaiden juurella oleviin pienituloisiin ryhmiin, heistä näyttää, että jämähtämisessä alapäähän täytyy olla kyse aloitekyvyn puutteesta tai laiskuudesta”.

Ovatko nuo kaikki edellä esitetyt analyyseja maailmasta, joka on pian mennyttä?

Kysymykseen pohtii vastauksia Financial Timesin Martin Wolf tuoreessa kirjoituksessaan ”Why rigged capitalism is damaging liberal democracy?” Wolf viittaa 181 maailman suurimpiin kuuluvien yritysten toimitusjohtajien (Business Roundtablen jäsenet) hätähuutokirjoitukseen, jossa he tuomitsevat sitoutumisen yksipuolisesti osakkeenomistajien etuun. Wolf viittaa tuottavuuden kasvun hyytymiseen, rajusti kasvaneeseen epätasa-arvoon ja jättimäisiin talouden sokkeihin. Yritysjohtajien mielestä piti sitoutua työntekijöiden palkkoihin, koulutukseen, investointeihin ja ympäristönsuojeluun.

Ennenkuulumatonta?

Wolf viittaa Yhdysvaltojen kotitalouksien tulojen kolmen prosentin kasvuun 1948-1973 ja ainoastaan 0,4 prosentin kasvuun vuoden 1973 jälkeen (poikkeuksena internetvallankumous 1995-2005, jolloin kasvu oli kolme prosenttia), jonka seurauksena tätä nykyä lapsista 28 prosentilla on alempi koulutus kuin heidän vanhemmillaan.

Onko kapitalismi rakennettava uudelleen?

Helsingin Sanomat käsittelee aihetta Financial Timesiin tukeutuen Juha-Pekka Raesten artikkelissa ”Nyt etsitään korjauskeinoja kapitalismiin” (HS 20.9.2019). Kokoan seuraavassa yhteenvedonomaisesti pääkohdat tapahtuneista muutoksista kapitalismin edellytyksiin. Raesten asiantuntijoina ovat olleet emeritusprofessori Matti Pohjola ja yliopistotutkija Timo Miettinen sekä Martin Wolf em. lehtikirjoituksen kautta:

1) Kapitalismin kieroon kasvaminen uhkaa demokratiaa.

2) Kapitalismin pelisäännöt on mietittävä uusiksi.

3) Kilpailun väheneminen ja verojen kiertäminen ovat uhka.

4) Tuottavuuden kasvun heikkeneminen on pääsyitä ongelmiin.

5) Tuottavuuden kasvun tyrehtymisellä on yhteys finanssisektorin paisumiseen ja siellä maksettuihin palkkioihin. Miten suitsitaan pääomakapitalismia järkevällä tavalla?

6) Palkkasumman kasvu tyrehtyy tuottavuuden kasvun tyrehtymisen seurauksena.

7) Palkkojen nollasummapeli on tosiasia (toisten palkkojen noustessa toiset laskevat).

8) Pääomatulot kasvavat palkkatulojen kustannuksella: = eriarvoisuuden kasvun lähde: työllä ei enää vaurastu.

9) Teollisuuden nopea tuottavuuden kasvu ei ole siirtynyt ripeän alun (1995-2005) jälkeen digitalisoitumiseen tuottavuudenkasvumielessä (hyödyt ovat kasautuneet suurille yrityksille).

10) Teollisuuden tuotannon osuus on laskenut 15 prosenttiin kasvun siirtyessä digitaalisiin palveluihin: digitaalinen vallankumous on vähäarvoisempi kuin teollinen vallankumous. Esimerkiksi palvelinkeskukset työllistävät murto-osan verrattuna vanhan teollisuuden työpaikkoihin.

11) Tuotekehitys kallistuu: uusien keksintöjen tuottaminen vaatii valtavia panoksia.

12) Eriarvoistumissyytökset kohdistuvat yksipuolisesti globalisaatioon ja muuttoliikkeeseen aiheuttaen kritiikkikieroutuman.

13) Globalisaatio rajaa omaehtoista finanssipolitiikkaa.

14) Muutostarpeiden patoutuessa levottomuudet lisääntyvät.

15) Tapahtuneet negatiiviset muutokset (pääomien kasautuminen) vievät tilaa liberaalilta demokratialta.

16) Liberaalin demokratian haasteet heijastuvat politiikkaan.

17) Uusia yhtiömuotoja ei hallita (esim. alustatalous): jättiyhtiöiden valta kasvaa.

18) Rahaa tehdään vähemmän innovaatioilla ja enemmän markkinapaikan ”pääsymaksuilla”.

19) Poliittinen eliitti joutuu riippuvaiseksi taloudellisesta eliitistä.

20) Puoluekenttä pirstoutuu, edunvalvonta hajautuu, kansalaisten identiteetit rakentuvat useista fraktioista (nationalismi, feminismi jne.).

21) Poliittisen järjestelmän itsepuolustus rakoilee, tilalle ei ole tullut paikkaavaa järjestelmää.

22) Hyvinvointiyhteiskunnan ja kapitalismin side heikkenee ja katkeaa.

23) Liberalismi on menettänyt moraalisen ulottuvuuden (vapauden ja vastuun keskinäisriippuvuus ohenee).

24) (Vähäinenkin) kasvu on asetettu ympäristön varjelun edelle.

Kun tänä päivänä puhutaan kriisistä, puhutaan sekä talousjärjestelmän että demokratian kriisistä samaan aikaan. Niiden keskinäinen riippuvuus on vahva. Nyt molemmat vetävät toisiaan epätasapainoon. Tämän kaiken keskelle on tunkeutunut aiheellinen huoli ilmastonmuutoksesta. Ihmiset tunnistavat järjestelmän haurauden ja selkeiden ratkaisumallien puutteessa syyllistävät globalisaatiota, muuttoliikettä ja kansallisen riippumattomuuden menetystä ongelmista.

Aivan oikein Martin Wolf kysyy Financial Timesin artikkelissaan, miten Business Roundtablen 181 jäsentä vastaavat omaan huutoonsa. Oikeassa he ovat toteamuksessaan, että osakkeenomistajien etu ei ole ainoa merkitsevä asia. He juuri ovat niitä suuripalkkaisia, joiden tulisi ymmärtää lattiatason työntekijöitä.

Kuinka paljon johtajat oikeasti ovat kiinnostuneet vaikkapa verotuksesta yhteiskunnallisena etujen tasauskeinona? Entä kuinka paljon oikeasti he uhraavat ajatuksiaan demokratian toimivuudelle?