Suomen tie talvisotaan suuressa eurooppalaisessa kuvassa

Pekka Visuri ja Eino Murtorinne ovat yhdessä kirjoittaneet teoksen ”Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939-1940” (Docendo, 2019). Alaotsakkeessa tarkennetaan: ”Kiista Suomen asemasta Saksan ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä”. Kirjassa luodataan sodan ja sodan aatonaikaista historiaa hiukan uudesta näkökulmasta. Teoksen esipuheessa annetaan ymmärtää, että noiden aikojen historiankirjoitus on kiteytymässä ”mytologiaksi”. Sillä luultavasti tarkoitetaan ”muuttumattomaksi” vakiintunutta tapaa arvioida talvisodan historiaa, jota nyt uudessa kirjassa avataan uusien lähteiden pohjalta.

Käsittelen tässä arviossa kirjan niitä osiota, joissa pohditaan Suomen joutumista talvisotaan, en niinkään itse sodan aikaa.

Ehkä itseäni eniten kiinnostava lähestymistapa teoksessa on näkemys, jossa Suomi sijoitetaan isompaan eurooppalaiseen kehykseen. Meillä on taipumus nähdä suppeasti talvisota Suomen ja Neuvostoliiton rajalta käsin. Kirjassa avautuu mainiosti näkymä sodan syy- ja seuraussuhteisiin, samaan aihepiiriin, johon ensimmäisenä kiinnitti huomiota Max Jakobson klassikossaan ”Diplomaattien talvisota”.

Historiankirjoitus on aina aikansa tuote. Ylen Areenassa tätä kirjoitettaessa nähtävillä oleva Matti Tapion ”Sodan ja rauhan miehet” on esimerkki tästä lähestymistavasta, mutta positiivisessa mielessä. Tuo aika (1970-luku) loi leimansa 10-osaiseen näyteltyyn dokumenttisarjaan, joka esitettiin ensimmäisen kerran 1978-79. Se ei ole menettänyt yhtään vetovoimastaan. Nyt tarkasteltavana olevan kirjan tekijät toivovat, että sarja olisi nähtävillä ”vielä pitkään”. Tässä on mielestäni oikeanlaatuista suhtautumista historian arviointiin.

On Visurin ja Murtorinteen vuoro valaista nykypäivän näkökulmasta noita dramaattisia aikoja.

Oliko Adolf Hitler alun perinkin luomassa systemaattisesti Suur-Saksalle elintilaa vai toimiko hän jonkin epämääräisen Suur-Saksa-kehikon sisällä improvisoiden? Tulkitsen niin, että tekijöiden mielestä kysymys oli jälkimmäisestä vaihtoehdosta. Hitlerille avautui aina uusia ryöväämisten ”alkuja” entisten synnyttäminä.

Kirjasta käy hyvin ilmi, kuinka liikehdintä kansainvälisessä politikassa 1930-luvun loppua kohden kiihtyi: toisaalta oli kysymys kansallisuuksien ja rajojen yhteensovittamisesta, toisaalta taas miehitystahdon tarttumisesta kilpaileviin osapuoliin. Haluttiin varmistaa asemia siltä varalta, että kehitys johtaa sotaan. Kysymys ei ollut vain Saksasta ja Venäjästä, vaan myös Puolasta, Tsekkoslovakiasta ja muista valtioista. Ikään kuin valtioiden raja-alueet ja laajemminkin olisivat olleet vapaata riistaa, mutta ilman sotaa. Tässä rytäkässä tuhoutuivat itsenäisinä valtioina Itävalta ja Tsekkoslovakia.

Mielenkiintoista on, miten monet suurvallatkin liikehtivät jo ennen sotaa oletettujen ”voittajien” kylkeen (ml. Ranska ja Englanti) varmistaakseen strategiset asemansa. Kysymys oli shakista korkeilla panoksilla. Paitsi suhteiden järjestelemisestä aivan sodan alla, oli kysymys pidemmällä aikavälillä myös strategisista kombinaatioista (Rapallo, 1922, Locarno, 1925).

::::::::::::::::::::::

Suomessa ns. Jartsev-vaihe 1938 oli osa strategisten palikoiden asettelua sodan uhan ollessa jo näköpiirissä. Erityisesti ”Sodan ja rauhan miehet” painotti ajan henkeen kuuluen Jartsev-episodin roolia. Visurin & co:n Jartsev-vaihe merkitsi enemmänkin sodan uhkaan varautumista ja Suomen tilanteen kansainväliseen tilanteeseen sovittamista kuin konkreettista sopimiseen pyrkimistä.

Saksalaisia harmitti 1930-luvun lopun Suomessa vallinnut kansanrintamasuuntaus sen sijaan, että oikeistoidelogia olisi saksalaisten toiveiden mukaisesti päässyt valtaan. Saksalaisten kriittinen näkemys kulminoitui suhteeseen länsimieliseen ulkoministeri Rudolf Holstiin, joka paineessa sai väistyä.

Sodan syttymisen aattona monimutkaisten liittoutumiskytkentöjen keskellä Neuvostoliitto kilpailutti länsivaltoja ja Saksaa keskenään lopputuloksella, että valinta - empivän lännen sijasta - kohdistui Saksaan.

Miten Suomi oli valmistautunut talvisotaan? Monien aikalaistodistajien mukaan huonosti varsinkin aseistuksen osalta. Huonolla valmistautumisella on nimikin: ”malli Cajander”. Monet kirjoittajat ovat viime aikoina asettaneet kyseenalaiseksi, että varustautumisen taso olisi ollut epäkelpo, niin Visuri & Murtorinnekin. He pitävät syytöksiä liioiteltuina ja epäreiluina. Malli Cajander on myytti, jota ei pitäisi korostaa liikaa.

Ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa Saksa ja Neuvostoliitto tunnetusti sopivat etupiireistä, jonka seurauksena hyökkäys Puolaan käynnisti sodan. Visuri kysyy saiko Neuvostoliitto sopimuksen ns. salaisessa lisäpöytäkirjassa vapaat kädet Suomen suhteen. Visuri ei näe sopimusta aivan suoraviivaisesti miehityslupana. Hänen perustelunsa tuntuvat reikäisiltä: kyllä Stalin sai luvan, mutta aliarvioi vastustajan perusteellisesti.

Suomen ja Neuvostoliiton neuvottelut, jotka edelsivät talvisotaa tunnetaan yksityiskohtia myöten. Niistä saatiin hyvä dokumentteihin perustuva ”näytelty” kuva ”Sodan ja rauhan miehissä”. On yksi asia, jota olen ihmetellyt, mutta jolle on vaikea saada kannatusta, ja se on Stalinin käsittämätön kärsivällisyys Suomea kohtaan, Suomea, jonka piti suostua aluevuokrauksiin, alueluovutuksiin ja/tai aluevaihtoihin. Sopimukseen ei päästy. Olisi kuvitellut, että Mainilan laukaukset olisi voitu ampua paljon toteutunutta aikaisemmin, jos Stalinin tarkoitus olisi ollut suoraviivaisesti miehittää koko Suomen alue. Tekosyitä olisi voitu keksiä helposti lisääkin.

Kirjoittajaparivaljakosta sodan syttymisen syitä käsittelee Pekka Visuri, joten viittaan jatkossa teokseen liittyen nimenomaan häneen. Mikä on Visurin kanta talvisotaa edeltävistä neuvotteluista? Hän asettaa vakiintuneen näkemyksen kyseenalaiseksi eli sen, että Stalin olisi pitänyt neuvotteluja vai pakollisena kuviona saadakseen verukkeen Suomen miehitykselle. Huomaan löytäväni tukea Visurilta monille ajatuksilleni.

Neuvostoliiton vaatimukset koskivat karkeasti ottaen Hankoniemeä (aluksi) ja sen edustalla olevia saaria, Suomenlahden pohjukassa olevia saaria sekä rajamuutosta Karjalan kannaksella. Neuvottelujen kuluessa kombinaatiot vaihtelivat.

Hyppään neuvottelujen keskelle, tarkemmin sanottuna keskustelujen kolmannen tapaamisen aattoon. Sitä ennen oli käyty kaksi neuvottelukierrosta, jotka eivät johtaneet tulokseen. Neuvottelijat olivat junassa matkalla kolmanteen tapaamiseen, kun tuli tieto Molotovin pitämästä puheesta, jossa Neuvostoliito julkisti vaatimuksensa. Syntyi uusi tilanne, joka vaati valtiojohdon kiireellisiä neuvotteluja, sillä Molotovin asettamat ehdot näyttivät lieventyneen. Pitikö neuvottelijoiden siis palata vielä Helsinkiin? Kiireellisesti käydyn neuvonpidon jälkeen neuvottelijat saivat ohjeen jatkaa matkaansa ”harkintansa mukaan” ilman lisäohjeita. Varsinkin Väinö Tanner ihmetteli, miksi hallitus siirsi vastuun neuvottelijoille. Jälkeenpäin Tanner totesi matkan jatkamisen olleen virhe: olisi pitänyt kääntyä takaisin lisäohjeiden saamiseksi. Olisiko ohjeistus muuttunut, jää arvoitukseksi, mutta tuolla hetkellä tehdyt päätökset osoittautuivat kohtalokkaiksi syttyvän sodan kannalta.

Kesken kolmansia neuvotteluja Helsingistä pyydetyt uudet ohjeet eivät johtaneet mihinkään. Ainakin Paasikivi ja Tanner turhautuivat Helsingin peräänantamattomuuteen. Samaan aikaan Saksasta, Hermann Göringiltä, tuli Helsingin johdolle kehotus luopua Hangosta (tosiasiassa Stalin oli valmis vaihtamaan senkin pikkusaariin Hangon edustalla). Viesti saavutti sekä Mannerheimin että Kallion. Mikään ei kääntänyt Helsingin hallituksen päätä, ei, vaikka Mannerheim realistina oli valmis tinkimään siviilien ehdottomuudesta.

Oikeastaan ratkaiseva sanailu tuli Stalinin suusta kolmannen neuvottelun loppupuolella: ”Ei tästä tule mitään”. Balttien kanssa Stalin ei edes mennyt neuvotteluihin. Siihen nähden Stalinin mukanaolo Suomi-neuvotteluissa (kolmen kierroksen seitsemästä neuvottelusta hän oli kuudessa paikalla) herättää huomiota. Suomi ei ollut samalla viivalla Baltian maiden kanssa (vaan arvostuksessa paremmin sijoittuneena), sen maantieteellinen asema ei ollut niin kriittinen kuin Baltian maiden.

Jotain Stalinin itsepintaisesta halusta saada sopimus aikaiseksi kertoo hänen lähettämänsä kutsu saapua Kremliin vielä kolmannen neuvottelun jälkeen keskiyöllä (Stalin teki normaalisti pääosan työpäivästä yöllä). Turhaan, neuvotteluvaltuudet oli käytetty suomalaisten puolelta.

Paasikivi oli muistelmissaan sitä mieltä, että Neuvostoliitto kävi neuvotteluja tosissaan. Ulkomaiset historioitsijat (Stephen Kotkin, Michael Jonas) ovat samaa mieltä. Varsinkin Jonas antaa moitteita Suomelle taipumattomuudesta ja kompromissihalun puutteesta. Erkko on tässä kohden ollut monen tahon arvostelun kohteena. Hän oli monissa asioissa faktisesti väärässä (Paasikivi: ”Erkon sota”). Erkko uskoi mm. länsivaltojen apuun, ja että Neuvostoliitto vain uhkaili.

Erkon takana hallituksessa olivat kiivaasti Uuno Hannula ja Juho Niukkanen. Jonas pitää suhtautumista lähes typeryytenä. Periksiantamattomasta linjasta poikkesivat Mannerheim, Paasikivi ja osin Tanner, jotka olisivat voineet antaa periksi yksityiskohdissa. Jonas ja Kotkin edustavat näkökulmaa, jossa Suomea tilannetta verrataan muiden suurvaltojen vaatimiin rajasiirtoihin tuohon aikaan. Ne olivat tuiki tavallisia 1930-luvun lopulla.

Visuri ei jatka analyysia neuvottelutuloksesta talvisodan välttämisen mahdollisuuteen saakka tietäen protestien olevan ankaraa.

Stalin piti kiinni Suomenlahden sulkemisen vaatimuksesta (Paldiski-Hankoniemi/edustan saaret). Jo tuohon aikaan monet asiantuntijat pitivät ajatusta vanhanaikaisena sodankäyntitapojen muutoksen takia. Se oli kuitenkin realiteetti vuonna 1939, ja sen takana oli varmaankin Neuvostoliiton armeijan johto. Sijaiskärsijänä oli Suomi.

Visuri korostaa Neuvostoliiton ehtojen lievenemistä (rajansiirto kannaksella lieveni, avunantosopimuksesta luovuttiin heti kättelyssä, Hankoa korvaava tukikohta hyväksyttiin, Ahvenanmaan kysymystä ei otettu edes esille) neuvotteluprosessin kuluessa. Kaiken kaikkiaan Suomi joutui tilanteeseen, jossa sen periksiantamatonta asennetta tukivat moraaliset ja lailliset periaatteet ja sitä vastaan olivat tuolle ajalle niin tyypilliset strategiset edut. Moraali ja laillisuus saivat väistyä.

Monet seikat syksyn neuvotteluprosessin aikana puoltavat Suomen virallisen kannan oikeutusta (ettei neuvotteluissa anneta periksi). Vaihtoehtojen esittäjillä vastassa olivat äänestäjät (eduskuntavaalit olivat tulossa), ns. yleisen mielipiteen paineet, itsenäisen kansakunnan moraaliset ja lailliset perusteet, väestönsiirtoihin joutuminen, jos vaatimuksiin olisi suostuttu, sotilaallisesti heikommin puolustettavat rajat ja monet muut seikat.

Edellä olevassa ei tietoisesti oteta kantaa, mitä tapahtui talvisodan jälkeen ja myöhemmin jatkosodan aikana tai muutenkaan geopoliittisesti.

Parhaiten informoituja syksyn 1939 tilanteesta - oman aktiivisuutensa takia - olivat Paasikivi ja Mannerheim. Molemmat olivat kyynisen rehellisiä ja inhorealistisia. Kummankaan mielipiteitä ei otettu riittävän vakavasti: heitä, vanhoja miehiä, pidettiin arkoina ja säikkyinä.

Mitä roolia näyttelivät läntisten tahojen avuntarjoukset sodan vielä kestäessä? Visuri toteaa, että lännen kannoista kuvastui vaihtelevuus, kirjavuus ja epäluotettavuus. Niissä oli mukana paljon huhuja ja itsekkäitä strategisten ja taktisten etujen tavoittelua. Suomi oli suurvaltojen pelissä liiaksi tahaton välikappale saadakseen hyötyä ”avusta”.

Lopulta on muistettava, että marraskuussa 1940 Molotovin vieraillessa Berliinissä ja vaatiessa vapaita käsiä Suomen suhteen, tilanne oli muuttunut. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen oli molempien osapuolien tyytymättömyyden kohteena, vaikka muuta vakuutettiin. Luottamus horjui molempien taholta. Neuvostoliitto halusi tuolloin koko Suomen puskuriksi länttä (ja miksei Saksaakin) vastaan, mutta joutui tyytymään siihen, että Suomi jäi osaksi Neuvostoliiton ”turvallisuusvyöhykettä”. Epäilemättä Stalin olisi halunnut tässä vaiheessa miehittää Suomen, mutta ei saanut siihen Saksan suostumusta. Hitler tunnetuista syistä torjui ”sodan Itämeren alueella”. Molotov palasi Moskovaan tyhjin toimin.

Neuvostoliitto joutui turvautumaan kesän ja syksyn 1940 aikana muihin poliittisiin painostuskeinoihin (Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS) perustaminen, Ahvenanmaan demilitarisointi, kauttakulku rautateitse Hangon tukikohtaan, Neuvostoliiton halu lisätä vaikutusvaltaansa koskien Petsamon nikkeliä), jotka sinällään olivat ahdistavia ja Suomen liikkumatilaa kaventavia. Saksa pidättäytyi ambivalentisti puolueettomuuteen näissä kysymyksissä, mutta halusi samalla varmistaa kauttakulun Norjaan Suomen kautta. Myös Petsamon nikkeli oli yhä elintärkeämpi Saksan kannalta. Geopoliittinen kamppailu muuntui sitä mukaa kuin Barbarossa-suunnitelma eteni kartoilla.

::::::::::::::::::::

Visurin ja Murtorinteen kirja on hyvää ajantasaistettua kertausta/historiaa 1930-luvun lopun ja 1940-luvun vaihteen dramaattisista tapahtumista viimeisimpien lähteiden valossa. Erityisesti arvostan teoksessa annettua kokonaiskuvaa ilman tunteiden ohjailua, vaikka Suomi olikin tapahtumien pyörteissä mukana.

Ansiokkaasti Visurin ja Murtorinteen kirjassa ovat liitteinä (1) Stalinin ohjeet Molotoville Berliinin neuvotteluja (12.-13.11.1940) varten sekä (2) itse neuvotteluja koskeva muistio (Hitler-Molotov) Suomea koskevilta osilta. Huomioitavaa on, että neuvotteluissa käsiteltiin puolta maapalloa koskevia asioita. Suomi oli vain yhtenä – tosin erittäin tärkeänä – osana neuvotteluja.