Tuoreessa kolumnissaan ”Phony Fear Factor” (New York Times, 8.8.2013) Paul Krugman viittaa puolalaiseen taloustieteilijään Michal Kaleckiin, joka julkaisi 70 vuotta sitten teoksen ”Political Aspects of Full Employment”. Kalecki oli keynesiläinen taloustieteilijä, joka pohtii työllisyyskysymyksiä valtion työllistämisroolin ja tämän politiikan vastustajien välisenä kysymyksenä. Siis hyvin ajankohtainen teema tänä päivänä meillä Suomessakin.
Kaleckin yksi pääväitteistä on, että teollisuuden johtajat (”captains of industry”) vastustavat valtion uutta työtä luovaa (so. julkista kulutusta lisäävää) politiikkaa, koska se heikentää heidän poliittista vaikutusvaltaansa. Tästä seuraa, että valtiontalouden alijäämiin – joihin valtio on pakotettu lisätäkseen elvytyksen kautta työllisyyttä - suhtaudutaan erittäin kielteisesti. Niitä pidetään talouden tulevaisuuden näkymien kannalta tuhoisina.
Kalecki käyttää luottamusta (confidence) avainkäsitteenä. Kalecki toteaa, että teollisuuden mielestä hallituksen pitää edistää yksityistä kulutusta. Kaikkia pyrkimyksiä korottaa veroja ja säädellä taloutta pidetään tuomittavana työpaikkojen tappamispolitiikkana. Viime mainitut siis heikentävät luottamusta ja sitä kautta investointeja. Kaleckin mukaan ”luottamusta” (tai pikemminkin luottamuksen puutetta) käytetään pelottelukeinona, jotta teollisuus saisi ajettua omia etujaan.
Finanssikriisin jälkiseuraamuksissa on Krugmanin mielestä käynyt juuri näin. Budjettivaje on ollut republikaanien ja elinkeinoelämän vaikuttajien mielestä selvästi suurempi huolenaihe kuin massatyöttömyys. Tästä seuraa luonnostaan, että ”austerity”-politiikka (leikkauspolitiikka) on konservatiivien suosiossa. Valtion lisävelanottoa pelätään kuin ruttoa.
Kaleckin-Krugmanin linja on jyrkässä ristiriidassa niukkuus-linjan kannattajien kanssa. Sanalla sanoen kahden mielipidesuunnan välillä vallitsee valtataistelu, joka ilmenee Yhdysvalloissa poliittisen ilmapiirin tavattoman jyrkkänä polarisoitumisena.
Luottamuksen puute - sanovat konservatiivit - johtaa (ja on johtanut) ”talouspolitiikan epävarmuuteen”. Krugmanin mielestä konservatiivien masinoimalla ”luottamuksella” ei ole mitään tekemistä talouden toipumisen hitauden kanssa. Syynä talouden verkkaiseen elpymiseen on vajepanikoijien leikkausvimma. Hallitus voi siis vähentää konservatiivien markkinoiman ”luottamuksen” merkitystä onnistumalla työllistämispolitiikassaan, joka edellyttää elvyttäviä toimia. Konservatiivit pelkäävät hallituksen työllistämispolitiikan onnistumista(!), jolloin he eivät voi käyttää luottamuskorttia! Niinpä pyritään estämään kaikin tavoin niitä valtion toimia, joilla työllisyyttä parannetaan. Terve.
Entä meillä Suomessa? Poliittinen tilanne ei ole toki niin kärjistynyt kuin Yhdysvalloissa, mutta sama taistelupari on havaittavissa: elvyttäjät vastaan alijäämien vastustajat. Suomen valtion velka on selvästi alle 50 prosenttia ja julkinen velka kokonaisuudessaankin noin 55 prosentin luokkaa. Toki huolenaiheena on velkaantumisvauhti.
Tätä kirjoitettaessa on esillä 200 miljoonan euron panostus ”täsmäelvytykseen”. Tämä on laiha kompromissi taistelevien ryhmien välillä. Tarvittaisiin monipuolinen ja laaja arsenaali elvyttäviä toimia.
Meillä taistelu käydään niiden välillä, jotka olettavat nousun alkavan ja helpottavan tilannetta ja toisaalta niiden välillä jotka ajattelevat talouden olevan lineaarisesti alamaissa. Mielestäni nykyisentasoinen velka ei ole hälyttävä, vaikka meidän vajepanikoijamme niin väittävätkin.
Teollisuuden johto vaatii ”rakennemuutoksia”. Käsite on hämmentävä. Kukaan ei oikein uskalla eritellä, mitä se konkreettisesti on. Eläkkeelle siirtymisen myöhentäminen on ainoa selkeä keino, joka esitetään. Muut keinot näyttävät olevan kertasysäyksiä suosivia. Mielenkiintoinen on Jaakko Kianderin tuore toteamus, että vaikka eläkkeellesiirtymisikä onkin yksi talouden rakenteen kipukynnyksiä, niin sillä ei ole sellainen hoppu kuin nyt annetaan ymmärtää.
Todellinen syy talouden alamaihin on kyllä Suomen teollisuuden ja tuotannon rakenteissa, mutta niistä selvitään voittajatuotteita tuottamalla, ei eläkejärjestelmää rukkaamalla. Tekesin pääjohtajan Pekka Soinin kannanotot Kauppalehdessä 7.8.2013 olivat osuvia: hän epäilee, että päättäjiin on iskenyt uskonpuute. Edelleen hän toteaa, että ”Yritysten kilpailukyky on ainoa keino, jolla hyvinvointivaltiota ylläpidetään. Eikä kilpailukyky säily ilman innovaatiotoimintaa. Sen rahoituksesta ei tule tinkiä piiruakaan.”
Onko Suomessa kysymys Kaleckin ”luottamussyndroomasta?” Vähättelemättä Suomen ja Yhdysvaltain talouden erottavia tekijöitä sanoisin, että kyllä on. EK painostaa hallitusta luottamuksen menetyksellä, jos leikkauksiin ei ryhdytä. Kukaan ei voi kuitenkaan todellisuudessa vahvistaa, että leikkauslinja johtaisi nykyistä parempaan tulokseen. Päinvastoin luottamusvajeella uhkailu heikentää Suomen tilannetta ja on omiaan luomaan paniikkitunnelmaa. Ja paniikki on tarttuva tauti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti