sunnuntai 18. elokuuta 2013

Yksilökeskeisten arvojen puolesta?

Jyrki Katainen viittaa viime keväänä tehtyyn RISC-monitortutkimukseen (Lähteeni: HS 15.8.2013: ”Katainen: Auktoriteetit murenevat”) arvioidessaan suomalaisten arvojen ja asenteiden muuttumista kokoomuksen ministeriryhmän kesäkokouksessa. Vertailukohteena hän on käyttänyt vuoden 2010 vastaavaa tutkimusta. Huomiotani herätti, että aikaväli, johon perustuen vedetään pitkälle meneviä johtopäätöksiä, on kovin lyhyt. Mielestäni varsinkin arvot ovat pysyvämmän laatuisia, vaikka myönnänkin, että joitakin muutoksia on tapahtunut.

Kataisen tulkinta on, että yksilökeskeisyys Suomessa kasvaa ja auktoriteetit murenevat. Ajatus ei ole kovin uutta luova, sillä yksilökeskeisyys on kasvanut, jos verrataan sotien aikaan tai 1950-lukuun. Vaikka 1960- lukua pidetään joillakin tahoilla kollektiivisen ajattelun kukkasena, oli se nimenomaan yksilöllisen ajattelun läpimurtovuosikymmen. Ja sen jälkeen on aaltomaisesti, mutta kuitenkin trendinomaisesti edetty edelleen kohti yksilökeskeisyyttä. Ei siis ihan viime vuosien keksintö.

Katainen tuntuu leikkaavan tutkimuksesta pintakerroksen ja vetää siitä johtopäätöksiä, joita ainakin minä pidän spekulatiivisina. Hän toteaa, että Suomelle tarjoutuu mahdollisuus, kun luovuus yksilötasolla puhkeaa kukkaan. Hän toteaa optimistisesti, että ”omissa ajatuksissani yksilöllisyys vahvistaa aitoa demokratiaa” ja että ”näkemyksellisyys voittaa auktoriteetin” Varoituksen sanana hän toteaa, että yksilökeskeisyyden kasvaessa samanmieliset hakeutuvat toistensa seuraan.

Tässä ajattelussa on jotain kummallista: lähtökohta näyttäisi olevan, että olemme eläneet jotain poikkeuksellisen auktoriteettiuskoista aikaa, josta nyt olemme vapautumassa. Itse olen ajatellut niin, että pohjoismainen demokraattinen, tasa-arvoon pyrkivä yhteiskunta nimenomaan mahdollistaa yksilökeskeisyyden. Mihin Katainen vertaa nykytilannetta? Minä esitän paradoksin: nimenomaan hiukan kaavamainen pohjoismainen malli mahdollistaa suuren ihmisjoukon luovuuden esilletulon! Toisaalta, mikä nykymallin ”jäykkyydessä” estää eliitin luovuuden?

HS-jutun kommentissa Anu Kantola kiinnittää aivan oikein huomiota Kataisen puheen vähäiseen konkretiaan. Mitä tarkoittaa ihmiskeskeinen, innovatiivinen, auktoriteeteista vapaa, uutta luova, yksilöllinen ajattelu käytännössä? Entä mikä on estänyt taannoin ja mikä estää nykyisellään ajattelemasta luovasti?

Minulle tulee tunne, että talouden ahdingon keskellä pitää luoda kuva, jossa ongelmat johtuvat salaperäisestä auktoriteettiuskosta, jonka mukaan emme pysty vapauttamaan itseämme esivallan päällemme langettamista ajattelun orjuuden kahleista. Miltei raamatullista! Miltei marxilaista!

Kataisen ajattelun ”ymmärtäjät” käsittävät kahleet hyvinvointiyhteiskunnan kettingeiksi, joista pitää vapautua.

Asetunko siis vanhoilliseksi kehityksen esteeksi, joka ei oikein ymmärrä mitä maailmalla tapahtuu? Enpä usko. En vain luota arvioon, että nyt on tapahtumassa paradigman muutos auktoriteettiuskosta joustavaan yksilökeskeisyyteen. Koko asetelma on teoreettinen.

On totta, että puoluerakenteen murros (jos se osoittautuu pysyväksi!), näyttäisi enteilevän jotain muutosta ja Katainen aikoo pitää Kokoomuksen voittajatahona, niin kuin puoluejohtajan pitääkin ajatella. Tällä logiikalla hän päätyy ajatukseen, että Kokoomuksen tulee pyrkiä irti konsensus-Suomesta, sitä ei nimittäin RISC-tutkimuksesta vedettyjen johtopäätösten mukaan olisi vanhassa mielessä olemassa. Pyrimmekö tietoisesti kohti amerikkalaistyyppistä yhteiskunnallista ja poliittista polarisaatiota?

Mutta kuinka pysyvä puoluerakenteen muutos Suomessa oikein on? Ja mikä se muutos on? Ainoa merkittävä muutos tällä hetkellä on perussuomalaisten läpimurto, muutoin puoluekenttä on ennallaan. Jos siis perussuomalaisten menestys on pysyvää laatua voidaan puhua jonkinlaisesta murroksesta. Lopullinen vastaus saadaan vasta, kun muutama vaalikausi on koettu. Tietenkin vanhojen puolueiden nopeat kannatusmuutokset oireilevat myös muutostrendeistä. Olemmeko ehkä siirtyneet eurooppalaiseen käytäntöön vähän jälkijunassa?

Katainen viittaa Suomen tilannetta Aasian tiikeritalouksiin. Vertailu onnahtelee. Minusta näyttää siltä, että Aasian menestys perustuu monoliittisiin hallinnon rakenteisiin, varsin keskusvaltaisiin yhteiskuntatavoitteisiin, eikä niinkään yksilökeskeiseen luovuuteen. Edelleen Aasian nousu tuntuu perustuvan muiden nopeaan matkimiseen ja soveltamisketteryyteen, ei niinkään uutta luovaan innovatiiviseen ajatteluun. Aasia pärjää auktoriteeteilla.

Kataisen varoitus siitä, että yksilökeskeisyys voi olla samaan seuraan hakeutuvien ihmisten malli, on varteen otettava havainto, jota hän ei itse kuitenkaan lähde erittelemään. Samanhenkisten ykseys on ikään kuin sivuhuomio. Minä nostaisin sen keskiöön. En usko, että yhteiskunnallista edistystä pienessä Suomessa saadaan yksilökeskeisyyttä tietoisesti lisäämällä ja korostamalla. Edellä esittämääni viitaten pohjoismainen malli on jo sinällään yksilökeskeinen. Suomalaisen mallin voima on ollut siinä, että kaikki pidetään mukana. En oikein usko, että väärin käsitetty yksilökeskeisyys on tässä avainasia.

Mikä on teoreettisen, säätelystä vapaan ja toisaalta säädellyn hyvinvointiyhteiskunnan välinen ero? Se voi olla todellinen tai jopa vain mielikuvissa. Onko nykyinen malli luovuuden mahdollistaja vai tukahduttaja? On selvää, että EU tuo tähän pohdintaan tärkeitä ainesosia. EU-byrokratia on edennyt liian pitkälle. Kasvimaan kurkun käyryyden määrittely ei ole ihan relevanteimpia asioita. Samaa tietenkin voidaan sanoa hyvinvointiyhteiskuntaa uhkaavasta ylisääntelystä tai valtion kunnille tuputtamista loputtomista tehtävälistoista.

Varsin paljon on pohdittu nykyisen hallituksen päätöksentekokyvyn puutetta. Jos rinnalle otetaan yksilökeskeisen ajattelutavan väitetty voimistuminen, tullaan mielenkiintoisiin johtopäätöksiin. Onko ongelmana siis monipuoluehallitus vai eri suuntaan vetävien tahojen (sekä hallitus että oppositio) sooloilu? Veikkaan, että tulevakin hallitus joutuu saman syndrooman kohteeksi. Se voi olla kapeapohjaisempi, mutta joutunee saman tyyppisten ristiriitojen kohteeksi kuin nykyinen hallitus, jos talouden anemia jatkuu. Pääministerien vaihtuminen ja epäsuosioon joutuminen viime vuosina ovat selviä osoituksia siitä, kuinka kuluttavaa ja vaikeaa asioiden hallinta on.

Minusta on näyttänyt, että tämän yksilöllisyyden varjolla nimenomaan epätoivottavat – kollektiivissävyiset - piirteet (kuten muukalaisviha) ovat yhteiskunnassa lisääntyneet. Miten kääntää yksilöllinen luovuus kansakuntaa hyödyttäväksi aktiivisuudeksi?

Jälleen tulevat mieleen kovat asiat: kilpailukyky, työn tuottavuus, innovointikyky, uudet tuotteet… Nykyinen työelämän palkkausrakenne on luotu dynaamista, kasvavaa elintasoa ajatellen. Kasvun nikottelu ei kuulu joukkoon. Tässä tarvitaan sekä yksilöllisen punnertamisen että crowdsourcingin parhaat piirteet käyttöön.

Olen oman ajatteluni vanki: kun trendi on päällä, älä mene trendin mukana. Kun yksilökeskeinen ajattelu painaa päälle, ryhdy kapinaan positiivisen, kollektiivisen aktiviteetin puolesta. Voisiko ”pidetään kaikki mukana” -sloganin muuttaa ”pidän ainakin itseni mukana” -iskulauseen sijasta vaikkapa muotoon ”pidän itseni mukana, mutta pidän huolta, että muutkin pysyvät mukana”?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti