Jaakko Kiander puuttuu HS:n vieraskynässä (”Suurten ikäluokkien kato ei mullistakaan työelämää”, 19.8.2013) tärkeään asiaan eli meitä suomalaisia kohtaavaan, väitettyyn työvoimapulaan. Näyttäisi siltä, että työvoimapulaa on vahvasti liioiteltu.
On esitetty arvioita, että työnantajat ovat tahallisesti liioitelleet uhkaa saadakseen eläkeikää nostettua ja varmistaakseen työvoiman saannin tulevaisuudessa. No, jääköön tämä omaan arvoonsa.
Haluan vielä korostaa että suurten ikäluokkien massiivinen poistuminen työmarkkinoilta aiheuttaa kyllä ongelmia, mutta e i m u l l i s t a työmarkkinoita.
Kiander erittelee aihetta aivan oikein tilastomatemaattisin keinoin. Meillä on aivan liian paljon summittaisia heittoja, joilla eri tahot lobbaavat omia tavoitteitaan. Kun joku auktoriteetiksi koettu sanoo jotain työvoimapulasta, alkavat muut toistaa puhetta kritiikittä.
Kianderin tilastoluvut tehoavat ainakin minuun: ”Vuosina 1958-1967 syntyneitä työelämässä on yli 600 000, ja heidän työllisyysasteensa on 84 (!) prosenttia”. Erittäin merkittävä asia on myös, että kaikkein suurimmat ikäluokat (1945-1949) ovat jo pääosin eläkkeellä.
Entä eläkkeellesiirtymisen myöhentäminen? Kiander sivuuttaa – ehkä viisaasti – koko kysymyksen, hän haluaa pysyä faktoissa. Eivät Kianderin luvut sinällään poista eläkkeellesiirtymisen myöhentämistarvetta, mutta eivät sitä myöskään tee akuutiksi. Jukka Pekkarisen työryhmällä on toivoakseni rakentavia ajatuksia, kun se julkaisee eläkeuudistusraporttinsa tänä syksynä.
Minusta koko Kianderin artikkelin pääsanoma kiteytyy lauseeseen ”vanhempien ikäluokkien poistuva työpanos on korvattavissa, jos nuorempien ikäluokkien työllisyysaste ylittää 70 prosenttia”. Toinen erittäin vaativa haaste on meitä tulevaisuudessa uhkaava ns. huoltosuhdeongelma. Työllisten määrän on oltava niin suuri, että pystytään ”elättämään” työvoiman ulkopuolella olevat. Ns. kestävyysvajeen kannalta Kianderin viesti on lohdullinen: ”Monissa raporteissa kaivattu 200 000 hengen lisäys työllisyyteen on saavutettavissa, jos työllisyys kasvaa 75 prosentin tuntumaan eli suurin piirtein samaan kuin muissa Pohjoismaissa”. Siinä ne ovat, kaksi tärkeää prosenttilukua: 70 prosenttia ja 75 prosenttia. Prosentit eivät tietenkään tee työtä, vaan ihmiset, ja siksi on tärkeää kiinnittää huomiota työikäisten työkykyyn.
On kaksi suuntaa, toisen mukaan meidän on nostettava kaavamaisesti eläkeikää ja toisen mukaan työhyvinvointia on parannettava. Eläkeikää tullaan nostamaan, se on selvää, koska väki elää kauemmin ja pysyy kauemmin terveenä. Mutta paljon oleellisempaa on pyrkiä pitämään työssä olijat terveenä töissä. Tässä olen enemmän työntekijäjärjestöjen kuin työnantajajärjestöjen kannalla.
Työllisyysasteen nostaminen 70 prosentin tasolle ei tunnu mitenkään ylivoimaiselta haasteelta. Työllisyyden nostaminen 75 prosenttiin on selvä haaste. Se, että meihin verrattavat maat ovat siihen päässeet, on kannustavaa.
Eläkeiän nosto on vienyt tavattomasti huomiota muilta asiaan vaikuttavilta seikoilta. Sitä paitsi eläkkeellesiirtymisikä on noussut – tosin hitaasti – jo nykyisillä rakenteilla. Työhyvinvoinnin (työturvallisuus, ilmapiiri, ammattitaito, hyvä johto) parantamisen lisäksi tarvitaan huomion kiinnittämistä epäterveisiin elämäntapoihin. Mutta miten kannustetaan terveisiin elämäntapoihin muuten kuin sanallisesti?
Fyysinen kunnon ylläpito on mielestäni kaikkien tärkeimpiä työssä menestymiseen liittyviä asioita. Onhan meillä liikuntaseteleitä, mutta tarkoitan vapaa-ajalla tapahtuvia liikunta-aktiviteetteja. Mutta miten kannustaa työiässä olevia liikunnan harrastukseen niin, että muutos nykyiseen on merkittävä?
Myös opiskeluaika on ongelmallinen. Periaatteessa on oikein, että opiskeluaikoja lyhennetään, mutta joidenkin osalta niitä pitää pystyä myös pidentämään esim. ns. kymppiluokan avulla. Joustavat ratkaisut ovat tässäkin avainasemassa.
Itse panostaisin ikäsyrjinnän lopettamiseen. Miltei perverssiä on vaatia ihmisiä pysymään työssä pidempään, jos työantajat eivät halua palkata ikäihmisiä. Kun asiaa kysyttiin työnantajilta, niin vain reilut 10 prosenttia työnantajista halusi palkata yli 60-vuotiata. Olen varma, että tietyin kannustimin ainakin 15 % ihmisistä haluaisi työskennellä lähelle 70 vuoden ikää. Ikävälillä 60-70 vuotta meillä on vahva reservi, kun työmotivaatiosta pidetään huolta. Juuri ilmestyneen saksalaisen tutkimuksen mukaan 50-60 vuotiaat ovat parhaita työntekijöitä, koska eivät tee niin paljon virheitä kuin nuoremmat. Miten saataisiin kokemukselle sille kuuluva arvo?
Pahinta olisi, jos Suomen talous ajautuisi aiempaa selvästi alemmalle kasvu-uralle tai peräti alkaisi näivettyä. Silloin työtä riittäisi epämiellyttävällä tavalla kaikille, jos silloinkaan. Kun yhteiskunnan ongelmat lisääntyvät ei vähiäkään työikäisiä pystytä työllistämään, koska myös epätoivottavat käyttäytymispiirteet lisääntyisivät.
Tilanteet voivat muuttua moneen kertaa seuraavien kymmenien vuosien aikana. Kiander huomauttaa kuivasti, että ”….nyt on käsillä 40 vuoden aikana jo kolmas kerta, kun pelätty työvoimapula muuttuu suureksi työttömyydeksi”. Entä jos taloudessa käynnistyisi kaikkien ennusteiden vastaisesti pitkä korkeasuhdanne? Uskon, että työvoima sopeutuisi siihenkin eläkkeellesiirtymisten myöhennysten ja ulkomaisen työvoiman avulla.
Kaikkein tärkeintä olisi menestyvä kansantalous. Se hoitaisi likipitäen kaikki keskeiset haasteet, mitä meillä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti