Yleisurheilun Kalevan kisat on jälleen kisailtu, tällä kertaa Vaasassa. Tulostaso oli yhtä aneeminen kuin Suomen yleisurheilun nykykuva yleensäkin. Näyttää siltä, että yleisurheilun suosio on heikentynyt dramaattisesti. Lajin pariin ei hakeudu enää lahjakkuuksia, vaan uudet lajit kiehtovat yhä enemmän. Selväähän se on, että loputtomasta uusien lajien virrasta saadaan paremmin menestystä, koska eksoottisten lajien suosio ainakaan aluksi ei ole maailmanlaajuinen. Tänään on lajeja, joista ei parikymmentä vuotta sitten tiedetty mitään.
Toisaalta monet vanhat lajit ovat vieneet tilaa yleisurheilulta. Näitä ovat esimerkiksi jääkiekko ja jalkapallo, joista viimeksi mainittu ei edes ole tuonut erityistä menestystä. Sen maailmanlaajuinen suosio kuitenkin heijastuu myös Suomeen.
Tarkastelun kohteeksi voitaisiin ottaa esimerkiksi kestävyysjuoksut. Kenian lahja Suomen yleisurheilulle, on Lewis Korir, mutta ei hänkään ole lähelläkään maailman huippua. Koririlla ei olisi mitään asiaa - jos saisi edustaa Suomea - maailmanmestaruuskilpailujen finaaliin 5000 metrillä. Hänen takaansa paljastuu Suomen kestävyysjuoksun karu totuus. Jarkko Järvenpää sijoittui 5000 metrin juoksussa Kalevan kisoissa Koririn jälkeen toiseksi ajalla 14.48,63 (hänen ennätyksensä on 14.06,47). Sija viisi otettiin kisassa ajalla 15 minuuttia tasan. Tuloksia ei voi selittää taktiikkajuoksun luonteella, vaan ainoastaan sillä, että taso on murheellisen heikko.
Nyt pitäisi välttää masokismi ja todeta, että kysymyshän on vain urheilusta. Tietysti niin, mutta penkkiurheilijalle on kuitenkin melkoinen koettelemus seurata yleisurheilun taaperrusta. Vuosi sitten todettiin, että koko suomalaisen kestävyysjuoksu-urheilun kärkikaarti lopetti suurin piirtein samaan aikaan. Tietysti tästä maksetaan nyt, mutta ongelmat ovat paljon syvemmällä.
Meillä on melko vahva dopingin vastainen kulttuuri tällä hetkellä. Tulokset ovat osin selitettävissä tästä lähtökohdasta. Paradoksaalisesti heikot tulokset kertovat siis siitä, että ainakin juoksijamme ovat puhtaita. Harvalle riittää kuitenkin toteamus, että Suomen huiput kilpailevat puhtain eväin. On selvää, että Suomen yleisurheilun kultaisina päivinä 1970-luvulla käytettiin meilläkin laajamittaisesti vippaskonsteja. Vertailu käy tuohon aikaan. Nykytuloksia on vaikea verrata 40 vuoden takaista taustaa vasten, se olisi epäreilua. Samaan aikaan muualla käytetään kiellettyjä aineita sumeilematta. Itä-Saksan systemaattisen dopingin käytön sijalle on tullut kehittyvien maiden laaja - mutta epäyhtenäinen - dopingin käyttö.
Kestävyysjuoksu on tänään yksinäisen miehen puuhaa. Kansallisia huippuja on sen verran harvassa, että kirittäjät puuttuvat: ei synny ryhmää, joka sisäisesti kannustaisi parempiin tuloksiin. Tässä ei kannata syyllistää Jarkko Järvenpäätä, mutta hän on jo 27 vuotias, joten ei voida puhua tulevaisuuden toivosta. Tulevat huiput (?) ovat näkymättömissä mahdollisesti juniori-ikäluokissa.
Paavo Nurmi korosti aikanaan innoittuneisuutta menestystensä pontimena, mutta kyllä hänelläkin oli rahan vainu ja ihan parhaasta päästä olikin. Tänä päivänä raha ei liiku suomalaisessa yleisurheilussa keihäänheittoa lukuun ottamatta. Ketkä muut kuin pari keihäänheittäjää pääsevät kuittaamaan joltisenkinlaisia palkkioita GP-kisoista? Nimenomaan GP-kisojen rahapalkkiot ovat houkutelleet lahjakkuuksia kaikkialta maailmasta yleisurheilun pariin. Suomalaisten on ollut vaikea pysyä mukana kovenevassa rahakisojen kilpailussa. Suhteellinen asemamme yleisurheilun rankingissa on pudonnut vuosikymmenien aikana romahdusmaisesti.
Huippu-urheilija on tuotekehityksen tulos. Heikko menestys heikentää myös tuotteen kehitystyötä. Urheilijalla ei tällöin ole ympärillään niitä välttämättömiä tahoja, jotka antavat mahdollisuuden nousta huipulle. Tässä olemme pahasti pudonneet kansainvälisestä kärjestä.
Pidän selvänä, että taloudellinen tuki on välttämätöntä, jotta voidaan odottaa menestystä. Suomen Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön tukijärjestelmäuudistus antaa tietysti toivoa paremmasta, mutta meitä epäilijöitä riittää. Toivotan kuitenkin parasta mahdollista menestystä tehtävälle työlle.
Olen ihastellen seurannut Suomen ruotsikielisen väestön innostuneisuutta urheiluun ja erityisesti yleisurheiluun. Aivan kuin asiat olisivat kääntyneet ylösalaisin. Menneinä vuosikymmeninä suomenkielisillä oli tarvetta nostaa kansakunnan itsetuntoa erinomaisella urheilumenetyksellä, nyt Suomen ruotsinkielinen vähemmistö menestyy suhteessa heidän kokonaismääräänsä erinomaisesti. Tämän täytyy liittyä jotenkin ruotsinkielisten identiteettiin.
Hätkähdyttävää on ollut havaita kuinka moni läpimurron kynnyksellä oleva urheilija loukkaantuu juuri ratkaisevalla hetkellä. Tapauksia on ollut tänä ja viime kesänä useita. Mistä tämä kertoo? Syynä on usein, että keho ei kestä kansainvälisten tason vaatimaa valmennusrääkkiä, vaan joku paikka pettää. Muualla maailmassa autetaan kehon itsepuolustusjärjestelmää dopingilla. Niinkö?
Jostakin syystä monet suomalaiset tulevaisuuden lupaukset menestyvät kyllä junioriluokissa, mutta vanhemmiten eteneminen pysähtyy eli juuri tuossa vaiheessa ulkomaiset kilpakumppanit repäisevät eroon meikäläisistä. Yksi selitys – mutta vain yksi – on dopingin käyttö laajalti juuri aikuisiän kynnyksellä.
Moskovan maailmanmestaruuskisoihin ei lähde siis yhtään juoksu-urheilun edustajaa. Tämä ei ole yllättävää, mutta kyllä se vahvistaa yleisurheilun kriisitilan. Nähtävissä ei ole mitään radikaalia muutosta lähiaikoina. Doping-kontrollin kansainvälinen kiristäminen, hyvät sponsorit ja esiintymiskykyiset urheilijat, huippuvalmentajat sekä lahjakkuuksien valikoituminen yleisurheiluun voisivat olla ratkaisu menestymättömyyden ongelmaan.
Siihen saakka voidaan kuitenkin nauttia silkan kilpailun tuomasta jännityksestä. Voisimmeko palata urheilun lähtökohtiin ja nauttia pelkästään mies miestä vastaan kilvoittelusta? Unohtaisimme pahan maailman houkutukset ja keskittyisimme korkean moraalin kilpaurheiluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti