Muutama päivä sitten tuli viesti joka kertoi, että Juri Derjabin on kuollut. Useimmille meistä, jotka kokivat 1960-luvun ja 1970-luvun poliittiset tapahtumat, Derjabin edusti kolkon tuntuista tulkintaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Ei niihin kuitenkaan muistini mukaan mitenkään kohtalonomaisesti suhtauduttu.
Derjabin oli Neuvostoliiton suurlähetystössä NKP-linjan miehiä. Hänen vastapoolinaan oli KGB, tunnetumpana edustajanaan Viktor Vladimirov. Derjabin on myöntänyt ajoittaisen vastakkainasettelun Vladimirovin kanssa.
NKP linja edusti ideologista otetta Suomi-suhteisiin. Suomi oli kokeilukenttä, johon jotkut suurlähettiläät – etenkin Aleksei Beljakov ja Vladimir Stepanov - sovelsivat aivoituksiaan, kylläkin Moskovan luvalla. Minusta Derjabin edusti aina ikävää tulkintaa YYA-sopimuksesta. Puolueettomuus oli väistyvä elementti, YYA-yhteistyö kulki edellä.
Hänen kuvaansa pehmentää älykäs lähestymistapa asioihin ja kohteliaat kanssakäymisen taidot. Pehmeys jatkui, kun hän monien yllätykseksi siirtyi Helsingin suurlähettilääksi 1990-luvulla – pesti, jota hän ei onnistunut valtaamaan vanhan Neuvostoliiton aikana.
Minäkin tavasin aikanaan Komissarovin (Derjabin) kirjoja tietääkseni, mitä Neuvostoliitossa oikein ajateltiin Suomesta. En joutunut järkytyksen tilaan. Ja tietenkin Derjabin edusti kotiryssien kermaa siinä kuin Vladimirov. Suomalaisten maan tavaksi tuli ylläpitää suhteita Neuvostoliiton suurlähetystöön siellä majailevan ylisuuren henkilöstön kanssa. Suuri osa henkilöstöstä oli vakoilutehtävissä, osa oli Neuvostoliiton ulkoministeriön karriääridiplomaatteja.
Minulle NKP-linja on edustanut Suomen yhteiskuntaoloista vieraantunutta linjaa, jossa pelin sääntöjä ei haluttu ymmärtää tai ne ymmärrettiin tietoisesti Suomen kannalta hankalasti. KGB oli paremmin selvillä suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Niinpä väitän, että moni suunnitelma, joka nkpläisillä oli, kaatui KGB-miesten viileään analyysiin. Ulospäin tästä kantautui tietenkin vain tiedon hippuja.
Suurimmilla suomalaisilla poliittisilla kihoilla oli merkittävimmät kotiryssät. Kekkonen oli tässä ilman muuta mallinnäyttäjä. Hänellä oli parhaat yhteydet vuosikymmenien ajan Moskovaan. Koiviston aikana sama trendi jatkui. Kotiryssäjärjestelmää voi paheksua. Sen perusteluksi käy ainoastaan suorien yhteyksien olemassaolo neuvostoliittolaiseen bysanttilaiseen koneistoon. Valitettavasti tätä kautta harrastettiin myös suomettumista ja arveluttavien tietojen vaihtoa vieraan valtion kanssa.
Puutun tässä vain yhteen mieltäni askarruttaneeseen asiaan, nimittäin väitteeseen, että Neuvostoliitto-suhteilla suomalaiset hankkivat liikkumatilan lännessä. En kiellä periaatteessa tätä. Liian usein näihin historian selityksiin tulee kuitenkin astian maku. Lainaan ohessa Helsingin Sanomia, joka totesi mm. seuraavaa: ”Derjabinin ja Vladimirovin aikoina Suomen ulkopoliittinen johto noudatti eräänlaista kaksoisstragiaa: mielisteltiin Neuvostoliittoa, jotta saatiin toimintavapautta lännen suuntaan.”
Mitenkähän oli? Veikkaan, että suurin osa Neuvostoliiton mielistelijöistä ajatteli lyhytnäköisesti vain omia etujaan. Suurin osa näistä selittelyistä on tekopyhää jälkien peittelyä: olimmepa me viisaita! Meillä taisi olla oikein Moskovan lupa käyttäytyä suomettuneesti, jotta saatiin liikkumatilaa lännessä. Derjabin varmaan nauroi olematonta partaansa.
Helsingin Sanomat jatkaa: ”(kaksoistrategia) oli tosin niin hienovarainen ja ovela, että monet silloisista Suomen poliitikoistakaan eivät sitä ymmärtäneet. Niinpä he omaksuivat strategiasta vain ensimmäisen osan.” Tämän tyyppiset selitykset olivat vahvimmillaan silloin, kun EU:lla meni vielä hyvin. Suorasukaisesti röyhkeimmät kertoivat, että alusta asti Kekkosen tarkoitus oli rakentaa lännen suhteita. Neuvostoliitto oli ikään kuin eräänlainen savuverho. Suomen ulkopolitiikan eliitti oli siis tämän mukaan alunperinkin täysin lännen lumoissa.
En toki väitä, etteikö neuvostosuhteilla luotu tilaa lännessä operoimiseen, mutta jälkikäteen selittely, että kaukaa viisaasti nähtiin tulevaisuus on hurskastelua. Suomettumisen aika on todellinen, ja jos jotain historiasta voi oppia niin sen, että toista valtiota ei pidä käyttää hyväksi omien kansalaisten alaspainamiseksi. Tästähän suomettumisessa oli paljaimmillaan kysymys eikä mistään länsisuhteita. Ja tähän sortuivat ulkopoliittisen eliitin jäsenet presidenttiä myöten. Totuus ei pala tulessakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti