Hyvinvointiyhteiskunnan perinnönjako

Meneillään on hyvinvointiyhteiskunnan perinnönjako. Erikoista tässä on, että perinnön luojat – ihmiset, puolueet - elävät yhä. Osa perinnönjakajista inhoaa perinnön luojia, osa on kadottanut yhteyden hyvinvointiyhteiskunnan syntymisprosessiin ja osa on kokonaan vulgäärillä tavalla irti perinnöstä. Viime mainittu osa vain haluaa pistää lihoiksi koko henkisen ja fyysisen perinnön.

Osa ajattelee niin, että se byrokraattinen koneisto, jonka hyvinvointiyhteiskunta on synnyttänyt, pitää ajaa alas. Se edustaa vanhaa pystyyn kuollutta yhteiskuntamallia. On päästävä irti kaikesta menneestä ja rakennettava uusi uljas maailma, jossa vallitsee vapaus. Kuka tahansa suomalainen voi sanoa ja tehdä mitä vain, kunhan noudattaa ”lakia”. Vain ne ulkomaalaiset, jotka tekevät työtä suomalaisten hyväksi ovat vapaita kansalaisia. Heitä kuitenkin varmuuden vuoksi tarkkaillaan.

Itse asiassa yhteiskunta käsitteenäkin on vanhentunut. Sehän kuulostaa sosialismilta. Käyttöön tulee ottaa uusi käsite, ”ihmisten yhteisö”. Sille on ominaista se, että jokaisella yksilöllä on vapaus toimia ilman kankeita byrokraattisia sääntöjä.

Tässä mallissa ihmiset huolehtivat toisistaan ilman ”yhteiskunnan” roolia. Toisista ihmisistä välittäminen on aivan luontaista. Yhtään vanhusta ei jätetä hoivaa vaille. Jokainen lapsi huolehtii vanhemmistaan hautaan saakka. Tämä ei perustu mihinkään järjestelmään, vaan yksilölliseen, ikivanhaan käyttäytymisnormiin ja on siksi täysin luonnollinen. ”Yhteiskunta” on vain vuosisatojen aikana tunkeutunut lupaa kysymättä ihmisten elämään ja alkanut holhoamaan heitä.

Lapsista huolehtiminen delegoidaan yhteisestä sopimuksesta isovanhemmille. On selvää, että kun väki vanhenee syntyy joutilaisuutta, joka täytyy hyödyntää. Niinpä isovanhemmat rupeavat huolehtimaan lasten lapsistaan. Kukaan ei kehota tähän, saati sitten määrää. Huolehtiminen on täysin luontaista. Näin työnjakokysymykset hoituvat ilman kankeaa ja kallista byrokratiaa.

Uudessa uljaassa ihmisten yhteisössä on selkeät, jokaisen ymmärtämät pelisäännöt. Niinpä mitään sääntelyä ei tarvita: kun jokainen yrittää parhaansa, syntyy kaikkien yhteinen hyvä.

Sama koskee talouselämää. Pikkutarkka säännöstö, jolla vaikeutetaan normaalia liiketoimintaa, hävitetään. On selvää, että kilpailu itse huolehtii markkinoiden tasapainosta. Jos monopoli syntyy, on se vain osoitus, että toimialalle ei voida soveltaa normaaleja markkinaperiaatteita. Suurteollisuuden ja valtion välille luodaan liitto: kumpikaan ei puutu toistensa asioihin. Edellytyksenä on, että suurteollisuus tukee hiljaisesti valtion toimenpiteitä.

Entä ne, jotka kaikesta huolimatta eivät ajattele omaa parastaan (joka siis on kaikkien hyvä)? Heihin on kohdistettava erikoistoimia. On vedettävä jyrkkä raja normaalien ihmisten ja poikkeavien väliin. Poikkeaviin joudutaan kohdistamaan pakkotoimia. Osa suljetaan ihmisten yhteisön ulkopuolelle. Osa sulautetaan valtaväestöön uudelleenkoulutuksella. Uudelleenkoulutus sisältää sisäoppilaitosvaiheen, jossa poikkeaviin kohdistetaan erityistoimia. Näistä on turha tavallisten kansalaisten huolehtia. Kyllä asiantuntijat osaavat asiansa.

Jotta voitaisiin tietää, kuka ei osaa käyttäytyä normaalisti, perustetaan valvontaelin, joka tarkkailee ihmisyhteisöä. Se tarvitsee apua. Perustetaan tavallisten, normaalien ihmisten katupartioita, eräänlaisia kodinturvajoukkoja, jotka ilmiantavat epänormaalisti käyttäytyvät.

Poliisista ei luovuta, koska rikollinen aines pitää joka tapauksessa sulkea ihmisten yhteisön ulkopuolelle. Rangaistuksia kiristetään, koska normaali ja epänormaali käytös voidaan helposti erottaa toisistaan. Aiempi ”yhteiskunta” sotki asiat vesittämällä normaalin ja epänormaalin rajan.

Armeijaa vahvistetaan, sillä ihmisten yhteisön viholliset ovat usein välittömästi rajan takana. Ratkaisu tähän on liittoutuminen samanmielisten valtioiden kanssa. Armeija varustetaan parhaalla mahdollisella aseistuksella. Mitään ei jätetä sattuman varaan. Koska armeija on kallis, aloitetaan sotilaskoulutus jo peruskoulussa. Uusi sotilaskoulutus on vapaaehtoista, mutta on luonnollista, että kukaan normaalisti käyttäytyvä ei jää sen ulkopuolelle. Kysymys on oikeastaan kasvatusprosessista, jonka hedelmät lankeavat koko ihmisten yhteisön hyväksi.

Koska laki pelkästään ei riitä, täytyy luoda ”Käyttäytymisen kultainen kirja”. Siinä luodaan säännöt, joilla ihmisten käyttäytymistä voidaan ohjata. Säännöt ovat velvoittavia. Kukaan ei varsinaisesti valvo Kultaisen kirjan toteutusta. Osaavathan ihmiset ajatella omilla aivoillaan.

Lasten kasvatuksessa sallitaan uudelleen fyysinen kuritus. Tällä tavalla ohjataan lapsia normaalin käyttäytymisen piiriin. Vanhanmallisen ”yhteiskunnan” käyttöön ottamat pehmokeinot eivät uudessa ihmisten yhteisössä tepsi. Ne edustavat vanhan ”yhteiskunnan” rappiokulttuuria.

Koska poikkeavaa ainesta ilmenee koko ajan lisää, päätetään muodostaa rotuun perustuva ohjeistus. Valkoihoiset - tietyt kasvonpiirteet omaavat - pystytään helposti irrottamaan epätoivottavasta väestöstä. Koska rajatapauksia kaikesta huolimatta ilmenee, perustetaan tieteellinen komitea, joka tarkoilla säännöillä määrittää rotupuhtauden.

Epätoivottavien yksilöiden pidätys yksinkertaistetaan. Se tapahtuu kunkin kotiovella. Sääntöjen mukaan pidätyksen syytä ei tarvitse sanoa. Syytetty on pelkkä kirjain. Vanhassa maailmassa kirjain oli K. Nyt se on T. Tajuan, että se olen minä. Herään äkkiä. Suusta on päässyt huuto, hiki valuu otsalla. Huidon ympäriinsä. Päätän keittää aamukahvit.