tiistai 20. elokuuta 2013

Entä jos elintasomme nousu pysähtyisi?

Tehdäänpä ajatuskoe. Voisiko meillä seurata samanlainen ajanjakso, jonka Yhdysvallat on käynyt läpi viimeisten 30 vuoden aikana. Tarkoitan tavallisen työtätekevän ihmisten elintason pysähtymistä 30 vuoden takaiselle tasolle tai jopa sitä heikommaksi (palkkataso inflaatiotarkistettuna). Samaan aikaan rikkaat ovat moninkertaistaneet tulonsa.

Finanssikriisin yhteydessä patoutunut katkeruus purkautui Yhdysvalloissa kaikkien nähtäville: asioiden tila koettiin epäoikeudenmukaiseksi. Jäämme seuraamaan onko hauraassa nousussa oleva talous sallimassa Yhdysvalloissa vaurauden hedelmien tasaisemman jaon tulevaisuudessa. Epäilen, ettei niin käy.

Niin, voisiko meille käydä samoin? Juuri nyt tuntuu siltä, että elintasomme on liian korkea siihen taantuneeseen tuotannon tasoon verrattuna, joka meillä on vuonna 2013. Olemme BKT:llä mitaten vuoden 2006 tasolla, mutta palkkamme ovat nousseet 25 % reaalisesti vuosituhannen vaihteesta. Meillä ei siis pitäisi olla varaa tällaisiin palkkoihin, mitä meillä nyt on. Suomalaisen teollisuustyöntekijän tuntipalkka on top 3:ssa Euroopassa. Mikä avuksi? Devalvaatiosta ei nyt ole apua, koska olemme eurossa tai sitten euron arvon on romahdettava. Entä sisäisen devalvaation mahdollisuus? Alennetaan palkkoja. Ei käy, sanoo ay-liike ja sitä paitsi kulutusvetoinen yhteiskuntamme pysähtyisi moisesta.

Suurin osa meistä uskoo, että käänne kuitenkin tapahtuu ja päästään, jos ei entiselle kasvu-uralle, niin kasvu-uralle kuitenkin. Amerikkalainen Berkeleyn yliopiston professori Robert Reich määritti kirjassaan ”Aftershock” amerikkalaisen 30 vuoden kokemukset seuraavasti: kotitalouksien taloustilanteen sakatessa siirtyivät ensin vaimot töihin, sitten pidennettiin työpäivää ja lopulta tartuttiin - mutta vasta viimeisenä keinona – velkavipuun. Näin kurjistuminen pyrittiin minimoimaan tai mitätöimään. Seuraukset olivat järisyttävät: ihmiset velkaantuivat tolkuttomasti, asuntojen hinnat nousivat ensin tähtiin (huippu koettiin vuonna 2006) ja romahtivat sitten kymmeniä prosentteja - ja mikä pahinta - velkatason alapuolelle. Syntyi velkadeflaatiotilanne, josta nyt pikkuhiljaa toivutaan.

Jokainen voi todeta, että ei se näin ole mennyt Suomessa. Vai menikö sittenkin? Olemmeko me nyt samassa vaiheessa kuin amerikkalaiset 30 vuotta sitten. Useimmat tavoittelevat edelleen elintason nousua, mutta palkkatasossa on tullut pää vetävän käteen. Ei ole mahdollista vaurastua, jos työn tuottavuus ja kilpailukykymme eivät parane. Olemme jo nyt eläneet yli varojemme. Kotitaloudet ovat velkaantuneet, perheissä aviopuolisot ovat jo töissä. Puuttuu enää työajan pidentäminen ja reaalisen palkkakehityksen pysähtyminen. Sitten olisimme tasoissa amerikkalaisten kanssa.

Eikö meillä ole jo riittävän korkea elintaso? Periaatteessa ihmisillä on jo niin paljon tavaraa, ettei enempää tarvita. Onnellisuudesta en sitten tiedä. Pysäytetään tähän elintason nousu ja mietitään, missä ollaan! Ei se näin mene. Jos palkkataso alenee, joudutaan laskevaan elintasokierteeseen. Kuluttaminen vähenee. Talouden rattaat rupeavat rusahtelemaan ja lopulta alamäki on selviö. Sitä paitsi tasan ei käy onnen lahjat: joillakin on ruhtinaallisesti maallista mammonaa, kun taas toiset kärvistelevät yhteiskunnan avustuksella minimitasolla. Jos siis elintason kasvu pysähtyy, kovimmille joutuvat ne, joilla nytkään ei ole mitään.

Edellä asiaa on pohdittu puolitosissaan, mutta oikeastikin globalisaation seurauksena meidän tuotteemme eivät ole enää niin kilpailukykyisiä kuin ennen. Puhutaan rakennemuutoksen välttämättömyydestä. Tuotamme sellaisia tavaroita, jotka eivät tuo nykyisessä kilpailutilanteessa lisäarvoa kansantaloudellemme. Meidän on siis joko velkaannuttava, alennettava palkkojamme, tehostettava tuottavuuttamme ja/tai tuotettava oikeanlaatuisia, kilpailukykyisiä tuotteita. Viime mainittujen paneminen kuntoon on helpommin sanottu kuin tehty ja ensin mainittujen suosio on todella alhainen kansalaisten keskuudessa. Pelastusrenkaana on käytetty velkaantumista kaikilla tasoilla (kotitaloudet, kunnat, yritykset ja valtio). Julkiset palvelumme rahoitetaan osin velkarahalla. Tämä tie ei voi kuitenkaan jatkua kovin pitkään, vaikka velkatasomme onkin kansainvälisesti arvioituna vielä maltillinen.

Mistä amerikkalainen 30 vuoden kaamos johtui? Taustalla on globaali kilpailu, jossa amerikkalaiset pärjäsivät heikosti lukuun ottamatta aseteollisuutta ja KIBS-aloja. Teollinen tuotanto on Yhdysvalloissa romahtanut lähelle 10 prosenttia bruttokansantuotteesta. Meillä ei olla vielä sillä tasolla, mutta alaspäin mennään. Korjaavia toimenpiteitä tarvitaan: yritetään uuden luomista ja/tai vanhan myymistä halvemmalla, mutta keinoilla - kaikkine seuraamusvaikutuksineen - on kiire.

Yhdysvalloissa on tapahtunut kahdenlaista kehitystä. Elintaso ehti useimmilla nousta jo aiemmin niin korkeaksi, että pysähdys ei vienyt perikatoon. Tapahtui tuloerojen repeäminen: rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Kaiholla tai kauhulla voitiin muistella republikaani Eisenhowerin aikaa, jolloin suurituloisimpien marginaaliveroprosentti oli parhaimmillaan/pahimmillaan 91 (!) prosenttia. Ja silti rikkaat pärjäsivät hyvin, ja valitusta oli vähemmän kuin nyt. Ja kaikilla meni hyvin. No ehkei sentään, kyllä 1950-luvullakin oli köyhänsä.

Yhdysvalloissa tultiin yli 90 prosentin lukemista välivaiheiden kautta Ronald Reaganin 28 prosenttiin, siitä Clintonin 39 prosenttiin ja edelleen Bushin 35 prosentin kautta Obaman 39,6 prosenttiin. Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa on ohjattu tuloja pääomaveron kautta (Yhdysvalloissa 0, 15 tai 20 prosenttia, Suomessa 30 tai 32 prosenttia). Syntyy kuva, jossa keskiluokka, varsinkin Yhdysvalloissa, maksaa yhteiskunnan kulut sekä veroina että globaalin kilpailun painamina palkkoina.

Robert Reichin mukaan Yhdysvalloissa on noudatettu Dead End Strategya: suurin osa ihmisistä on menetyksiä kärsineitä palkansaajia, mutta sen lisäksi he ovat vaaleissa äänestäviä kansalaisia (citizens). Synkkä piirre tapahtuneessa kehityksessä on nimenomaan elintason pysähtymistä seurannut kansalaisuuden alamäki. Mistä tavallinen köyhtynyt kansalainen oikein päättää? Rahan kasautuminen huipulle on myös kasannut vallan sinne ja yritysten lobbauskoneisto hoitaa ”kansanvallan” kansan puolesta. Huipulla tuulee, mutta miellyttävästi: rahalla saa valtaa ja sitä käytetään tiedon manipulointiin.

Myös Suomessa ja Euroopassa saattaa olla seurauksena kansalaisten vallan kaventuminen. Moni allekirjoittaa väitteen, että se on jo tapahtunut. Suoran demokratian keinot ovat lapsen kengissä tai sitten valtaa käytetään todella suoraan – kuten Etelä-Euroopassa – kadulla.

Tarvitaan paradigman muutos. Vai tarvitaanko? Tuhon ennustajia on ollut ennenkin, mutta aina on kuitenkin selvitty. Yhdysvaltain esimerkki on kuitenkin relevantti. Joudutaan todella pohtimaan, mistä kasvun edellytykset luodaan. Voitaisiinko Yhdysvaltain kokeman kehityksen yli hypätä? Moni viisas mies ja nainen pohtii tätä parhaillaan.

Tässä madonluvut: Eduskunnan lainsäädäntövimma, jolla esim. kuntien velvoitteita lisätään, on tyrehdytettävä. Hallintoa tulee oikaista niin, että rönsyt vähenevät. Edelleen joudutaan yhteisöveroa laskemaan, jotta saadaan pelimerkkejä vientiteollisuuteen. Kansalaisten omavastuuosuuksia kunnallisissa palveluissa joudutaan lisäämään. Informaatioteknologian hyödyntämisen täytyy tapahtua oleellisesti nykyistä tehostetummin, hallinnon sektorirajoja joudutaan madaltamaan (saman työntekijän työn on kelvattava esim. sosiaali- ja terveystoimen ja sivistystoimen rajan yli). Verokikkailu, jolla verotus ohjataan alhaisen verotuksen verotaivaisiin on tyrehdytettävä. Suuria tuloja tulee verottaa ansiotuloverotuksen tapaan. Työmotivaatiota ja työterveyttä tulee parantaa, jotta työelinkaari muodostuu yhtenäiseksi (työllisyysaste nousee).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti