Vastakkainasettelusta voimaa?

Suomen puoluekentässä on tapahtunut viime aikoina muutoksia, joita yritän kommentoida seuraavassa.

Vihreillä on juuri nyt selvä sosiaalinen tilaus. Se on ottanut henkisen johtajuuden vasemmalla omaksumalla modernin vasemmiston retoriikan ja toimenpide-ehdotukset ilman, että siihen on pystytty lyömään perinteisen vasemmiston leimaa. Tästä suuntauksesta käytän seuraavassa nimeä uusvasemmisto.

Vastaavasti perussuomalainen ilmiö on perustunut sloganiin ”työväenpuolue ilman sosialismia”. Keskiluokkaistuneiden suomalaisten enemmistö ei koe enää perinteisillä vasemmistotunnuksilla esiintyvä puolueita omakseen. Entiset työläiset ovat konservatisoituneet. Tästä ilmiöstä käyttäisin nimeä uuskonservatismi.

Kenelle menevät pienituloisten äänet? Tähän vastaaminen ei ole ihan helppoa, sillä niukkuudessa elävien täytyy perustaa elämänsä tulevaisuuden odotukselle, josta osa muodostuu poliitikkojen lupauksista paremmasta elämästä. Ei ole mitenkään ratkaistu, mihin suuntaan köyhä työväestö kääntää katseensa. Katteettomat lupaukset turhauttavat ja taustalla jäytää epäily minkä tahansa poliittisen vaihtoehdon turhuudesta. Toivottomuus pienentää äänestysintoa, joka voisi olla se paras vaikutuskeino. Pitää kuitenkin muistaa, että äänestämättä jättäminen on tyypillinen tapa reagoida näköalattomuuteen.

Perussuomalaiset ja vihreät muodostavat navat joiden ympäriltä voidaan merkittäviltä osin arvioida nykyistä poliittista kenttää. Valtiotieteiden tohtori Rauli Mickelsson arvioi Hesarissa, että yhteiskunta on jakautumassa libertaariseen vasemmistoon ja kansallismieliseen oikeistoon. Poliittinen kannatus syntyy osittain vastakkainasettelusta. Perussuomalaisten valinta on, että heidän ”vastapoolinsa” politiikassa ovat ”kulttuurimarxilaiset”. Näitä taas puhtaimmillaan edustavat vihreät. Vihreiden kannatus kasvaa osittain johtuen tästä leimakirveen käytöstä. Väitetty ”kulttuurimarxilainen hegemonia” muodostuu mm. myönteisestä suhtautumisesta monikulttuurisuuteen, maahanmuuttoon, feminismiin, homoseksuaalisuuteen ja ympäristöaktivismiin. Nämä leimatut tahot eivät edusta tosiasiassa mitään muuta kuin punavihreää, liberaalisti ajattelevaa kansanosaa.

Silmiin pistävää on, että Timo Soini ei leimaa demareita, koska perussuomalaisten ryöstöretki on nimenomaan onnistunut demareiden joukoista. Eihän omien kannattajien henkisiä sukulaisia kannata haukkua.

Sauli Niinistön omaksuma slogan presidentinvaalikamppailussa ”vastakkainasettelun aika on ohi” on nyt todellakin taakse jäänyttä elämää. Jäljelle on jäänyt stubbilainen hyvin voimakas oikeistosuuntaus, jossa on vahvoja liberaaleja kansainvälisiä juonteita. Erityisesti eduskuntavaaleissa läpimenneet puolen tusinaa nuorta oikeistoliberaalia ovat merkittävässä asemassa kokoomuksen tulevaisuutta arvioitaessa. Niinpä voidaan sanoa, että 1980-2000-lukujen keskustaoikeistolaisen kokoomuksen oikealle puolelle on nyttemmin ilmestynyt potentiaalista joukkoa, josta puolue saa uuskannatusta. Siellä ovat varsinkin vahvasti oikeistoliberaalein tunnuksin liikkuvat nuoret. He vaikuttavat vanhan yövartijavaltioajattelun perillisiltä. ”Yövartijalaiset” (eräänlainen uusoikeisto) poikkeavat porvarillistuneen työväestön muodostamista uuskonservatiiveista selvästi arvopohjaltaan.

Kokoomuksen vanhat konservatiiviset voimat, aseveljien perilliset, ovat sivuraiteella, mutta edelleen taustalla olemassa. Oikeistoliberalismi on menestynyt viime aikoina varsin hyvin, joskin senkin tulevaisuus on herkässä vaiheessa. Vihreät ovat rokottaneet kokoomuksen vasemman laidan liberaaleja kannattajikseen.

Edellä kuvatussa kamppailussa matti näyttää pinnalta katsottuna jääneen paitsi demareille niin myös vasemmistoliitolle. Ilmeisesti ihmisten mielikuvissa ne edustavat vanhaa vasemmistoa, joka ei tahdo pärjätä uusvasemmistolle. Kysymys ei ole pelkästään noudatettavasta politiikasta, vaan myös mielikuvista. Menestyäkseen perinteisen vasemmiston on omaksuttava valikoiden uuden vasemmiston tunnuspiirteitä, mutta omakin linja on löydettävä.

Mikä on vasemmiston päävastustaja? Siinäpä kysymys. Ovatko perussuomalaiset sitä? Tuskinpa. Päinvastoin tuntuu, että vasemmiston vastakaappaus voisi kohdistua juuri osaan perussuomalaisista, siis hairahtuneisiin ”omiin” kannattajiin. Nämä joukot pitäisi siis vakuuttaa omalla johdonmukaisella, poukkoilemattomalla (vrt. perussuomalaiset) politiikalla ja kohdistaa arvostelu, ei joukkoihin, vaan heidän johtajiinsa.

Poliittiset vastustajat oikealla ovat loitontuneet sen verran kauas, että kannatuksen saanti sieltä edellyttää nykyistä oikeistolaisempaa politiikkaa, johon demarit ja vasemmistoliitto eivät lähde. Vastakkainasettelu on siis tässäkin mielessä lisääntynyt.

Perussuomalaisten vasta-ase ovat sen kellokkaat, väittelykykyiset, poliittista lahjakkuutta osoittaneet persoonallisuudet. Soinin leveän selän takana on yllättävää syvyyttä. Tosin vastakkaisia ”voimiakin” on: missään muussa puolueessa ei ole niin riskipitoista joukkoa kuin perussuomalaisissa. Puoluejohto on omaksut heitä kohtaan selkeästi toruvan, mutta peitellysti tai avoimesti sivutukea antavan roolin ryhtymällä vastahyökkäykseen mediaa ja sen kuviteltuja tai todellisia poliitikkorenkejä vastaan.

Yksi hyvinkin odotusten vastainen päämäärä vasemmistolla voisi olla, nimittäin vanhan valtionhoitajapuolueen tarjoama vakaa vaihtoehto nykyiselle hullabaloolle. Senkin aika saattaa tulla, mutta ei ole nyt välittömässä näköpiirissä. Demarit yrittävätkin nyt ”suurta kompromissia” vaihtoehtona hallituksen laajennetulle tupolle eli yhteiskuntasopimukselle.

Poliittisen keskustan asema kannatusmarkkinoilla tuntuu juuri nyt vaikuttavalta. Kuherruskuukaudet äänestäjien kanssa tuntuvat jatkuvan. Selvästi kansalaiset tuntuvat luottavan puolueen kykyyn luotsata maata. Vaaleja varten on kertynyt myös ”kannatusreserviä”, josta voidaan tulevissa vaaleissa vuolla osa pois hallitusvastuusta johtuen ilman, että valta-asema pahasti järkkyy. Toisaalta kannatusheilahdukset ovat olleet todella suuria lyhyelläkin aikavälillä. Kuka muistaa keskustan kannatuksen käväisyn 13 prosentissa?

Poliittinen kenttä muovautuu parhaillaan arvojen ja ideologioiden nelikentän kautta. Kaksiulotteinen nelikenttä ei kuitenkaan riitä kuvaamaan tilannetta, vaan tarvitaan tilannekuvaa syventävää kolmiulotteista näkymää. Sen kuvaaminen ei ole ihan helppoa.

Mistä tuo ”syvyys” muodostuu? Osittain kysymys on historiallisesta (historia-nykyisyys-tulevaisuus) ulottuvuudesta. Olemme arvo- ja ideologianelikentässä liikkeessä koko ajan johonkin suuntaan, jota on tässä ja nyt vaikea arvioida. Osittain globaali kehitys on heiluttamassa arvopohjaamme. Esimerkiksi nyt nousussa oleva nationalismi vaikuttaa arvo- ja ideologiapohjaamme puoluekentässä.

Perussuomalaiset saavuttivat edun poliittisessa taistelussa, kun huomioivat ensimmäisinä maahanmuuttokysymysten kansalaisissa herättäneen kritiikin. Muut puolueet mitätöivät ongelman tai käyttäytyivät eurooppalaisen mallioppilaan tavoin.

Syväulottuvuus näkyy myös kansakunnan eheyttä arvioitaessa. Suomen ongelmana ei ole talouden syöksykierre, kuten eräät ”asiantuntijat” ja media väittävät, vaan pikemminkin kysymys on siltä korkealta tasolta lipeämisestä, missä olemme aiemmin olleet. Suomen ”ongelmana” on kansainvälisissä tutkimuksissa aiemmin saavutettu eheys (”maailman ehein valtio”, Eurostatin tutkimusten mukaan Suomen 16-24 vuotiaat ovat EU:n vähiten syrjäytyneitä ja toiseksi tyytyväisimpiä elämäänsä), joka vasta nyt on muuttumassa säröisemmäksi.