Hyvä paha Yle

Kun katselee, miten Ylen toiminnassa määritetään ”julkisen palvelun ohjelmatoiminnan” sisältö tulee mieleen, että siellä on lähes kaikki mahdollinen palvelutarjonta, mitä televisiolta voidaan odottaa. Onko tässä jotain ongelmallista? Viittaan tällä Yleä arvostelevien tahojen kritiikkiin, jonka mukaan Yle syö muiden medioiden yleisöjä ohjelmistonsa keveimmällä osalla. Haasteet eivät liity itse ohjelmatoiminnan luetteloon, vaan siihen, miten käytännössä (ohjelmatasolla) tavoitteisiin pyritään.

Pannaanpa tähän kaiken uhallakin koko luettelo:

”Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti:

1) tukea kansanvaltaa ja jokaisen osallistumismahdollisuuksia tarjoamalla monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja sekä vuorovaikutusmahdollisuuksia;

2) tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä;

3) ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen, painottaa lapsille suunnattuja ohjelmistoja sekä tarjota hartausohjelmia;

4) kohdella ohjelmatoiminnassa yhtäläisin perustein suomen- ja ruotsinkielistä väestöä, tuottaa palveluja saamen, romanin ja viittomakielellä sekä soveltuvin osin myös maan muiden kieliryhmien kielellä;

5) tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille;

6) edistää kulttuurien vuorovaikutusta ja ylläpitää ulkomaille suunnattua ohjelmatarjontaa;

7) välittää asetuksella tarkemmin säädettäviä viranomaistiedotuksia ja varautua televisio- ja radiotoiminnan hoitamiseen poikkeusoloissa.”

Voiko tavallinen TV:n katselija enempää toivoa? Kyllä voi, jos kysytään Olli Immoselta ja hänen hengenheimolaisiltaan. On selvää, että Yle odottaa itseltään nimenomaan laadukasta viihdetuotantoa. Kohdassa 2 todetaan, että Ylen tulee ”tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä”. Sen siis ei pitäisi tyytyä saippuasarjoihin maksullisten ym. kanavien tapaan, vaan löytää oma korkeatasoinen linjansa. Tästä onkin syytä käydä analyyttistä keskustelua.

Kuitenkin esitän tässä vanhan kantani uudelleen: Yle ei voi väistyä syrjään taistelusta katsojien suosiosta, karrikoiden sanottuna ”virallisten tiedotteiden tuottajaksi” (kohta 7). Näistä eivät kansalaiset kauaa maksa Yle-veroa.

Aivan kuin eri planeetalta on perussuomalaisten Olli Immosen arvostelu, kun hän arvelee, että ”Ylen palveluksessa ei nimenomaan nykyisen Yleisradiota koskevan lainsäädännön vuoksi voi esiintyä lainkaan kansallismielisiä ja konservatiivisia toimittajia?”. Immonen ”henkilöi” Ylen ohjelmatoiminnan idean, kun hänen pitäisi keskittyä itse ohjelmatoiminnan erittelyyn ja kritisoida sitä (halutessaan ja haluaahan hän!) ohjelmavalintojen ja sisältöjen näkökulmasta. Tämä lähestymistapa myös mahdollistaisi erittelevän vastakritiikin.

Immonen tarttuu tietenkin Ylen ohjelmatoiminnan monikulttuurisuutta koskevaan kohtaan, josta todetaan varsin neutraalisti, että julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee ”tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille” (kohta 5). Lause on suuren kokonaisuuden pieni osa, eikä sitä (tai osaa siitä) kannata irrottaa poliittisten iskulauseiden välikappaleeksi.

Ylen hallintoneuvoston puheenjohtaja Kimmo Kivelä - Immosen puoluetoveri - torjuu Immosen kritiikin perusteettomana. Aivan oikein hän pitää huonona asiana, jos puolueet rupeavat ajamaan omia ohjelmasisältöjä Ylen ohjelmatuotantoon. Vielä vähän aikaa sitten ei voinut odottaa, että Immosen nyt esittämiä ehdotuksia kailotetaan julkisuuteen. Keskustelu on taantunut populistiseksi aivan viime vuosina.

Me saatamme naureskella (tai suhtautua inholla) Venäjän mediailmapiirille, mutta olemmeko lopulta kaukana siitä, jos Immosen ehdotusten kaltaiset asiat menisivät läpi?

Immonen ehkä tiedostamattaan tavoittelee ”kumousta”, jossa yksi oleellisimmista päämääristä on omien ajatusten saaminen läpi radion ja TV:n ohjelmapolitiikkaan. TV on vanginnut keskiluokan mielenkiinnon ja tämä mahtavan joukon tukea kannattaa tavoitella. Immonen projisoi Ylen katsojiksi tätä instituutiota katsovat, mutta sitä vieroksuvat tavalliset ihmiset. Kansa ei saa, mitä kansa haluaa, ja mistä se maksaa erillisveroa!

Poliittisessa populismissa on jo onnistuttu osittain valtaamaan yksi keskiluokan linnakkeista eli porvarillistunut työväki demareilta. Kiusankappaleina ovat edelleen vihervasemmisto ja elitistiseksi koettu, suojeltu ruotsinkielinen vähemmistö, joihin kohdistetaan mitä luotaantyöntävin arvostelu. Juuri näitä piirejä Yle edustaa!

Mutta onko TV muutettavissa konservatiiviseksi, kansallismieliseksi näköradioksi edes teoriassa? On totta, että kaupallinen TV on murtanut Ylen monopolin katsojien suosiossa, sen näkee vaikkapa kahden miljoonan katsojan yleisöjen vaihtumisesta alle miljoonan katsojan yleisöihin aivan suosituimpien ohjelmien kategoriassa. Niin on tapahtunut muuallakin läntisessä maailmassa. Ylen valtaaminen ei kuitenkaan onnistu hevillä, enkä itse usko siihen lainkaan. Se on toistaiseksi pystynyt välttämään kaikkein heppoisimman viihteen.

Yle on siis kahden tulen välissä. Jotkut kritisoivat sitä siitä, että se kilpailee kaupallisen median kanssa samoista yleisöistä ja toisaalta immoslaiset kritisoivat siitä, ettei sen ohjelma ole riittävän kotikutoinen, kansallismielinen ja ”vieraita vaikutteita” kritisoiva.

Taistelussa Ylestä on pitkälti kysymys poliittisesta kamppailusta ja sen keskiössä on keskiluokka. Keskusta, kokoomus ja sdp muodostavat vanhan perustan, jonka laajoille reuna-alueille on muodostumassa vasemmalle laajeneva vihervasemmisto ja toiselle puolelle kansallismielinen, konservatiivinen oikeisto.

Tänä päivänä on paljon ihmisiä jotka ovat pettyneet hyvinvoinnin odotuksessaan. Heihin voi yrittää vedota – vaikkapa TV:n kautta - yhdistelmällä, joka koostuu stand up-viihteestä, menneiden märehtimisestä ja tulevien murehtimisesta sekä katteettomista lupauksista ja lukemattomista takinkäännöistä.

Jos kysymys olisi pelkästä Immosesta, ei tätä tarvitsisi ottaa vakavasti, mutta kun näen ”immosen” ilmiönä, jolle löytyy kyllä netissä kannatusta. Immonen pyrkii yksinkertaistetuilla heitoillaan käynnistämään asemiaan menettävän keskiluokan TV-kapinan. Purnaavalle ja ”nykyiseen menoon” kriittisesti suhtautuvalle väestönosalle pyritään avaamaan purkautumisväylä.

Ylestä on taitettu peistä niin kauan kuin muistan, mutta Ylen voima on siinä, että se on pystynyt säilyttämään laadun kohtuullisen korkeana. Muut ovat sitä kyllä tavoittaneet, mutta eivät saavuttaneet. Menetämme todella paljon liberaalin demokratian parhaita puolia, jos joku onnistuu vaurioittamaan Yleä. Vastineeksi tuelleni toivon, että Yle säilyttää neutraalin uutisoinnin, yhteiskuntakriittisyyden, korkeatasoisen viihteen ja dokumentit sekä globaalin tason urheilutapahtumat ohjelmistossaan!