Vakaan talouden vaarat

Tätä kirjoitettaessa on juuri selvinnyt, että yhteiskuntasopimusta ei synny – ei ainakaan juuri nyt. SAK ei halunnut sitoutua palkkarakenteen muutoksiin (ml. erityisesti työajan pidennys) reilu vuosi ennen nykyisten sopimusten päättymistä, eikä hyväksyminen muillekaan työntekijäjärjestöille olisi ollut missään tapauksessa helppoa.

Tulee mieleen, että SAK:ssa ajateltiin, että miksi omien jäsenten edunvalvontaelin tekee ikävät ratkaisut, kun maan hallitus on sitoutunut tekemään ne joka tapauksessa. Hallituksessa ajateltiin, että uhataan lisäleikkauksilla, jos sopimusta ei synny, vaikka tiedettiinkin, että ne aiheuttavat vahinkoa kaikille, mukaan lukien koko kansantalous.

On käynyt ilmi, että yritysten ja toimialojen menestys vaihtelee voimakkaasti ja yhden koon palttoo kaikille sovitettuna - mitä hallitus yritti - on kuolleena syntynyt. Toivottavasti paikallista sopimista ei yritetä viedä käytäntöön hallituksen mahtimääräyksellä mitään aiemmasta oppimatta.

Lopputulos joka tapauksessa oli, että koko kesän ajan luotu rakennelma sortui. Musta Pekka jäi hallituksen kouraan, mutta tässä on tietenkin kysymys jatkokertomuksesta. Hallitus joutuu joka tapauksessa pohtimaan työelämä- ja kilpailukykyratkaisut, toivottavasti viisastuneena ja aidosti neuvotteluhaluisempana.

Hallitus ansaitsee kiitoksen, että luopui nopeasti ketään hyödyttämättömästä kiristysruuvistaan - ainakin toistaiseksi - ja pyrkii nyt löytämään sille vaihtoehdon.

”Yhteiskuntasopimus” (tupon laajennus sisältäen sisäisen devalvaation) sellaisenaan ei joka tapauksessa olisi ollut väline, jolla muutoksia saadaan aikaan nopeasti. Se olisi ollut pitkän aikavälin vaikuttamiskeino ja onnistuessaan olisi voinut luoda hieman paremmat edellytykset kilpailukyvylle viiden vuoden kuluessa. Tarvittaisiin sekä yhteiskuntasopimus että akuuttien toimenpiteiden kirjo, joilla muutoksia saadaan aikaiseksi ripeästi. Yhteiskuntasopimus ja akuutit toimenpiteet eivät siis ole ristiriidassa keskenään. Erikseen on vielä pohdittava, minkä tasoisista sopeuttamistoimenpiteistä puhutaan ja mitkä ovat valtiovallan sijoitukset tulevaisuuteen.

Olen näissä kirjoituksissa suhtautunut kriittisesti paniikkinappulan käyttöön talouden taantuman pysäyttämiseksi ja pysyn edelleen ajatuksen takana. Välittömät toimenpiteet eivät siis tarkoita hätiköityjä toimenpiteitä.

On välttämätöntä, että julkinen sektori ja elinkeinoelämä toimivat yhteistoiminnassa. Meillä on valtavasti halua nähdä nämä kaksi osapuolta ristiriidassa keskenään. Suomi on liian pieni yksikkö globaalisti, jotta se voisi selvitä ilman yksityisen ja julkisen tiivistä yhteistyötä.

Kuulun niihin, jotka suhtautuvat skeptisesti työajan pidennyksen käänteentekevään merkitykseen. Aivan olematon sen vaikutus ei ole, mutta paljon enemmän panostaisin – kuten moni muukin - kahteen keskeiseen asiaan, nimittäin työn tuottavuuden lisäämiseen ja uusiin tuotteisiin. Ensin mainittu ei onnistu, jos lisätyllä tehokkuudella ja sitä kautta lisääntyvällä tuotannolla aikayksikköä kohden ei ole riittävää kysyntää. Siksi tarvitaan myös uusia kiinnostavia tuotteita. Niiden kehittäminen onkin kova haaste. Suomi antaa valtavasti tasoitusta monille muille maille, kun meillä ei ole ollut tarjota vientiin houkuttelevia kuluttajatuotteita sitten kännykkä-Nokian. Eikä merkittäviä tuotteita taida tullakaan ihan pian.

Joskus ajatuksia on häirinnyt kalvava tunne, että meillä on edelleen karkeasti ottaen samat vientiin pystyvät toimialat kuin 1950-luvulla. On helppoa sanoa, että muutoksia toimialoissa ja tuotevalikoimassa on tapahtunut yllättävän vähän. Menneisyyden menestyksekkyys (ei sitä tosin sellaisena aikanaan nähty) on sokaissut näkökyvyn, joka näyttäytyy odotuksena, että vastaavilla keinoilla pärjätään myös tulevaisuudessa.

Suomi on menestynyt erinomaisesti valtioiden keskinäisessä rankingissa lukuisilla kansainvälisillä mittareilla mitattuna. Kuinka suuri osa tästä kohdistuu menneisiin saavutuksiin? Totta on, että tulokset perustuvat tähän mennessä saavutettuun, eivät tulevaan. Toisaalta mittarit osoittavat sen tason, mikä on saavutettu ja se ei ole ihan vähän. Välillä on vaikea uskoa huippusijoituksiamme maailmanlaajuisessa mittaroinnissa, kun lehdet ovat täynnä tuhkan ripottelemista pään päälle.

Eräs selitysmalli on, että suomalaisten menestys on ikään kuin kouluviisautta, joka ei realisoidu käytännössä. Olen miettinyt, että yksi perustavaa laatua oleva piirre viime vuosikymmeninä on, että kansallisvaltiona Suomi menestyy ja mittarit vahvistavat sen, mutta menestystä ei pystytä muuntamaan onnistumisiksi globaalissa ympäristössä. Toisaalta liika synkistely on pahasta.

Niille, jotka haluavat osoittaa kuinka surkeita olemme, suosittelen seuraavan käyrän värkkäämistä: piirretään bkt:n kehitystä koskeva käyrä vuosien 1994 ja 2007 välillä (14 vuotta) ja sitten vertailu siihen, mitä sen jälkeisinä seitsemänä vuotena on tapahtunut. Paljastuu, että bkt kasvoi vuosien 1994-2007 välillä keskimäärin 3,8 prosenttia, lähes maailmanennätysluokkaa kehittyneiden länsimaiden joukossa. Masokistinen rypeminen itsesäälissä mahdollistuu, kun vertaa siihen, mitä olemme menettäneet, kun menestysvuosien käyrää olisi piirretty jatkumona eteenpäin. Ja tämän tyyppistä mielensäpahoittamista on meillä harjoitettu paljon.

Vuoden 2009 jyrkän pudotuksen (- 8,3 %) jälkeen tuli vielä kaksi tavallisen hyvää vuotta 2010-2011, jolloin kasvu oli lähes 3 prosenttia kumpaisenakin vuonna. Sitten alkoi paljon mainostettu ”syöksy”, joka käytännössä on merkinnyt keskimäärin yhden prosentin alenemaa bkt:ssä vuosina 2012-2014.

Järkiperäinen erittely osoittaa, että lihavien vuosien jaksoa alettiin pitää normaalina eikä varauduttu talouden takaiskuihin. Päinvastoin loppua kohden vauhtisokeus kiihtyi ja palkkaratkaisut 2007-2009 olivat aivan liian ruhtinaalliset.

Sinänsä finanssikriisistä johtunut vuoden 2009 rysähdys oli sitä luokkaa, ettei kukaan arvannut sen syvyyttä. Tarkoitankin talouden väärinarvioinnilla sitä, että lihavina vuosina vakaasta taloudesta tuli pysyvä oletus. Olisi pitänyt muistaa Hyman Minskyn varoitus, ”stablility destabilizes”, hyväuskoinen luottamus vakauden jatkumiseen luo edellytykset epävakauden kauden syntymiselle.

Mitenkään surkeana en kuitenkaan pitäisi Suomen menettelyä em. lihavina vuosina: laman aikana syntynyttä velkaa ei tosin absoluuttisin luvuin alennettu kovin voimakkaasti, mutta suhteessa bkt:hen alenemista tapahtui karkeasti 60 prosentista lähelle 30 prosenttia, joka on kelpo tulos. Romahdus sen jälkeen (2009) vain oli niin jyrkkä ja yhtäkkinen, että sitä ei olisi pystynyt mikään korjaamaan välittömästi. Vuosien 2010-2011 kasvu hämäsi pahasti sekä poliitikot että valtiovarainministeriön luulemaan, että kehitys kehittyy jatkossa paljon toteutunutta suotuisammin. Vakaus luo epävakautta!

Meitä ovat kohdanneet lukuisat epäonniset asiat, kuten finanssikriisin paljon muita ankarammat seuraukset, Nokian romahtaminen, EU:n kestokriisi, em. järjettömät palkkaratkaisut 2007-2009 ja hiukan myöhemmin talouspakotteista johtuva Venäjän kaupan romahdus.

Edellä mainitut asiat ovat johtaneet kahteen ratkaisevan tärkeään seikkaan, karkeasti 5 miljardin euron vajeeseen valtiontaloudessa ja nopeasti kasvaneeseen työttömyyteen. Meidän tuotteemme eivät kelpaa maailmanmarkkinoilla entiseen tapaan ja kansalaisten ostovoima kotimarkkinoilla on riittämätön.

Toisaalta juuri Nokian ja laivateollisuuden ihmeparantumiset luovat uskoa tulevaisuuteen. Synkistely luo kasvupohjan jatkuvalle synkistelylle - siihen ei ole varaa. Ainakin osa tulevasta menestyksestä - näin uskon - löytyy vanhoista kivijaloista. Haasteena on uuden löytäminen.