Totuuden vähättelystä vihapuheeseen

 

Perinteistä länsimaisen käsityksen mukaista tiedonvälityksen luotettavuutta  on horjutettu monin eri tavoin viime aikoina. Samaan aikaan poliittiseen keskusteluun on tunkeutunut vihapuheena pidetty ilmiö. Yhdessä nämä muodostavat uhkatekijän liberaalin demokratian toimintaperiaatteille. Ajoittain usko demokratian toimivuuteen käytössä olevien vaalijärjestelmien kautta on ollut uhattuna .

Mitä tarkoitetaan länsimaisen median toimintaperiaatteilla? Periaatteita ovat totuudenmukaisuus, tasapuolisuus, lähdekritiikki ja tahtotila korjata virheet. Lisäksi mielipiteet ja kommentit pyritään erottamaan uutisluontoisesta aineistosta, muodostamalla erillisiä ”kommenttilaatikoita”.

On hyvä muistaa, että nykytyylinen uutisointi, joka noudattaa ylläolevia periaatteita,  on varsin tuore historiallinen ilmiö, ehkä vain muutaman kymmenen vuoden kestänyt vaihe tiedonvälityksessä. Vasta oikeastaan toisen maailmansodan jälkeen alkoi kehittyä mykymuotoinen objektiivisuuteen pyrkivä lehdistönvapaus toimintaperiaatteineen.

Miksi muutos on tapahtunut? Sitä on vaikea eksaktisti määritellä. Itse kuulun niihin, jotka määrittävät tapahtuneen niin , että yhteiskunnan konservatiivista osaa lehdistöineen ei enää tyydyttänyt liberaalin demokratian periaatteet. Tavalla tai toisella konservatiivinen tai vanhassa pysyttäytyvä osa  yhteiskuntaa tuli sivuutetuksi tai niin ainakin koettiin Tässä on varmaan ainakin osatotuus. Maailmansodan jälkeinen edistyksen tendenssi ohjasi uutisointia ja kehityksen jarruttelijat jäivät sivupoluille. Oltiin siis eräänlaisen ”uusvalistuksen” vallassa ja vastaavasti maan hiljaiset ja hitaampaa kehitystä kannattaneet jäivät paitsioon. Tämä on tietenkin yksinkertaistus, mutta ns. populistiset voimat ovat ammentaneet näistä alunpitäen hiljaisista lähteistä mielipidepääomansa.  Uudentyyppinen mediatodellisuus juontaa juurensa ainakin osittain  60-luvun ilmapiiriin, joka oli optimistisen tiedekeskeinen. Samaan aikaan moniarvoisuuteen pyrkivä yhteiskunta saavutti suuret voittonsa, mutta aivan kaikki ihmisryhmät eivät päässeet nauttimaan tai halunneet nauttia edistyksen eliksiiristä.

Toki sodan jälkeenkin propagandataistelu oli voimissaan. Polarisoitunutta tiedotuslinjaa edusti kylmän sodan bipolaarinen ilmapiiri, joka pahimmillaan toi mieleen nykyajan jakautuneen tiedotustodellisuuden.

Nykyinen jakautuminen ei perustu puhtaaseen konservatismi-liberalismi jakolinjaan, vaan huomattava osa maltillista konservatiivista mediaa täyttää helposti alussa määritetyt länsimaiset tiedotusperiaatteet.  Valtamediaan kohdistuva arvostelu tulee siis oikeistokonservatismin suunnasta.

Helsingin Sanomissa oli 29.7.2020 Mari Mannisen kirjoittama  laaja artikkeli nyt käsiteltävästä aihepiiristä  nimellä ”Länsimedian luotettavauus rakoilee paikoin”. Tällä viitataan siihen,  että länsimainen lehdistö ja muu media on horjahdellut  kirjoitukseni alussa määritellyltä kaidalta tieltä.  Mannisen haastattelemista asiantuntijoista professori Heikki Luostarinen kiinnittää huomiota siihen,  kuinka Venäjän , Kiinan ja Yhdysvaltain propagandistisella medialla on yhteisiä piirteitä. Näitä ovat mm. ”tiukka ulossulkeva nationalismi, halveksuntaa  rakentavat viholliskuvat, vahvan johtajan ihailu, menneen suuruuden palauttaminen, materialistisen hyödyn lupaukset sekä toisinajattelun ja erilaisuuden inho”. Luostarinen kuvaa em.  tahojen lähestymistapaa provokatiiviseksi, härskiksi, epäkorrektiksi ja logiikasta ja faktoista piittaamattomaksi.

Tästä päästäänkin helposti kiinni tämän kirjoituksen otsakkeen toiseen pääteemaan, vihapuheeseen. Propagandistista (läntisen) liberaalin valtamedian vastaisuutta ei voi erottaa vihapuheen kylvämisestä. Luostarinen aivan oikein toteaa Hesarin haastattelussa, että konservatiivimedia on luonut ”oman arvojen universuminsa” ja elää itse tässä maailmassa. Liberaali universaali totuudenmukaisuus on  näiden tahojen mukaan ”tekopyhää”, koska vain  itse luotu ”oma” totuus merkitsee. Syvä usko omaan kaikkivoipaisuuteen ja sen sisältämään valheeseen tekee ajattelun vastustamisen vaikeaksi. Perinteinen kritiikki ei toimi.

Suomessa on tapahtunut myös edellä kuvattu ilmiö, joskin ilmenemismuodot ovat lievempiä.  Huolestuttavaa on,  että vihaa ylläpitävä  sanailu ja ruokottomat syytökset ovat levinneet netin keskusteluketjuista jopa eduskuntaan. Jos tällainen käytös on muuttumassa eduskunnassa tavaksi, ollaan hukkateillä. Juuri nyt näyttää siltä, että jotkin tahot pitävät yllä tällaista kulttuuria tarkoitushakuisesti. Olisi aika luoda yhteiset pelisäännöt käytävälle väittelylle .

Miten tähän tilanteeseen on jouduttu? Mannisen artikkelissa viitaan Oxfordin yliopiston raporttiin, jossa luodattiin ihmisten tarvetta puolueettomaan uutisointiin. Tulos: 60 prosenttia ihmisistä halusi puolueettomuutta, mutta 30 prosenttia halusi omaa kantaa tukevaa uutisointia.  Siinäpä vastausta kysymykseen,  miksi olemme nyt tässä tilanteessa. Samaan päämäärään tähtäsi takavuosina väite,  että totuus  on jotain sellaista, mitä kukin sen katsoo  kullakin hetkellä olevan. Ei siis ole objektiivisuuteen tähtäävää totuutta.

Edellä mainituilta osin läntinen totuuskäsite on hapertunut meidän halveksimiemme  kehittymättömien tai tarkoitushakuisten yhteiskuntamallien tasolle. Tämä ei todellakaan vastaa niitä objektiivisen totuudentavoittelun odotuksia, joita 60-luvulla idealismissamme loimme. Ihmisten usko uutisten luotettavuuteen vaihtelee maasta riippuen läntisessäkin  maailmassa. Suomessa luottamus on perinteisesti ollut korkealla tasolla, mutta onko  meilläkin tapahtumassa  muutos heikompaan suuntaan?

Toisaalta tietty skeptisyys uutistuotantoa kohtaan on tervettä, mutta systemaattinen  epäily luo varjon tiedonvälityksen ylle ja heikentää koko totuuskäsitettä.

Se,  mitä Breitbart ja Fox News ovat sähköisen median puolella,  sitä Donald Trump on tiedotustilaisuuksissaan (ja toki myös tviiteissään). Huvittuneena seuraan,  kun  valtamedia pyrkii analysoimaan Trumpin päättömiä lausuntoja tosikkomaisesti (todetaan viattomasti, että ”Trumpin lausunto ei saa vahvistusta muista lähteistä”). Näissä tapauksissa käy ilmi,  että vakavasti otettava media pyrkii mahdottomissakin tilanteissa taistelemaan analyyttisen tiedonvälityksen puolesta teeskentelemällä, että Trumpin puheissa on jotain järkeä. Eikö voisi jo luovuttaa?

Hesarin artikkelissa Joonas Pörsti (kirj. kirjan ”Propagandan lumo”) toteaa, että nykyinen suuntaus alkoi Ronald Reaganista. Väite tuntuu uskottavalta. Radikaali oikeisto nousi tuolloin voimantunnossaan kukkulan herraksi. Valtamediaa alettiin moittia puolueellisuudesta. Jatkoa seurasi nettiaikana, jonka radikaali oikeistokonservatismi otti omaksi välineekseen valtamediaa vastaan.

Onko pohjoismainen media jotenkin omahyväistä, kun Suomi,  Tanska ja Norja, Ruotsia unohtamatta ovat menestyneet erilaisilla mittareilla loistavasti kansakuntien joukossa? Unohtuuko itsekritiikki? Väitteessä on jotain perää, joskin median onnistumiset Pohjoismaissa ovat vallitsevia.

Joonas Pörsti kääntää asian toisin päin ja arvelee länsimaiden valtamedian jättävän haastamatta sellaista,  johon sillä olisi aihetta. Tällaisia aiheita voisivat olla esim. Kiinan menettelyt tai markkinatalouden ruma puoli.

Huolestuttavaa on,  että propagandistinen totuudenvastaisuus näyttää saaneen lisää kierroksia viime vuosina maailmanlaajuisesti. Vielä huolestuttavampaa on,  että menestyäkseen liberaalilla demokratialla ja medialla on taipumusta vastata jollain tasolla oikeistopropagandaan omista periaatteistaan tinkien.

Totuudenmukaisuutta tavoitellessaan läntisellä medialla ei ole syytä vähätellä menestystään. Se on edelleen voimissaan,  vaikka vastustajat kovertavat sen menestystä parhaansa mukaan. Yksi vakuuttava piirre liberaalissa läntisessä mediassa on kyky korjata omia virheitä (esimerkkejä: ajautuminen uskomaan, että Irakilla oli joukkotuhoaseita, meneminen mukaan  brexitin valheellisiin perusteluihin), jota autoritaarisempien yhteiskuntien mediat eivät tee.  Kaikissa tapauksissa on vältettävä ”tasapuolisuuden” harhaa eli sitä, että väitetään, että propagandaa harjoitetaan ”yhtä lailla” sekä perinteisten propagandan harjoittajien  että liberaalidemokratioiden taholta.

Jotkut poliitikot ovat kärsineet liberaalin median menosta propagandistien kelkkaan suunnattomasti. Hillary Clinton taisi todeta hänestä kertovassa dokumenttisarjassa,  että hän on  USA:n tutkituin syytön ihminen! Patakonservatiivien synnyttämä totuuden vääristely johti Clintonin kohdalla vihapuheisiin ja liberaalin lehdistön rimanalituksiin.