Ovatko perinteiset puolueet elitisoituneet?

 

 

Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa. Näin opetettiin jo kuusikymmentäluvulla. Mutta ovatko päättäjät pystyneet säilyttämään kosketuksen kannattajiinsa. Etäisyys on aikojen kuluessa saattanut kasvaa ja sille on omat syynsä. Konkreettisesti monet ovat pyrkineet korjaamaan tilannetta ”torilla tavataan” -strategialla. Torilla käynti on edelleen suosittua silloin,  kun halutaan tavata potentiaalinen äänestäjä kasvoista kasvoihin. Nykyaikaisempi versio torilla tapaamisesta on ”netissä tavataan”, jolla parhaimmillaan saavutetaan tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä.

Mutta onko etäisyys kannattajiin kasvanut henkisesti liian suureksi? Asia on koettu ongelmaksi ja sitä varten on kehitetty erilaisia suoran demokratian kanavia. Poliitikoihin kohdistunut  vierastamisen tunne on kummunnut epäilystä, että valittu luottamushenkilö ei aja äänestäjän asiaa vaan jonkun pienemmän konklaavin tai taustabyrokratian etuja. On sanottava,  että suuri osa epäilystä on turhaa sillä useimmat tehtäviinsä valituista ottavat tosi vakavasti saamansa poliittisen edunvalvontatehtävän.

:::::::::::::::::::::::::::

Ohessa hajahavaintoja lähihistoriassa tapahtuneista muutostrendeistä.

Kysymys on paljolti sitä,  että ne yhteiskunnalliset olosuhteet,  joiden varaan edustuksellinen demokratia on aikojen kuluessa pohjautunut,  ovat muuttuneet: ei ole enää niitä rakenteita,  joiden kautta äänet siirtyivät totutuille  päättäjille tai päättäjäkandidaateille.

Miten tämä on ilmennyt lähihistoriassa puoluekentän vasemmalla laidalla?

Eroon kasvaminen vanhasta vasemmistolaisuudesta on aika vanha asia. Sen oivalsivat menneinä aikoina ajattelevat ihmiset, joita seuraavassa edustakoon kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Matti Kurjensaari (katkelma vanhasta blogikirjoituksestani): ”Matti Kurjensaari totesi jo teoksessaan `Jäähyväiset 50-luvulle´ (julk. vuonna 1960):  ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila, auto ja purjevene”. Kurjensaari osui asian ytimeen: ole siinä ”vasemmistolainen”, kun vauraus kasvaa silmissä. No, ei asia ole näin yksinkertainen: solidaarisuus, vanhempien jättämä henkinen perintö, tasa-arvovaatimukset ja halukkuus heikompien tukemiseen ovat toki vaikuttaneet puoluekannan säilymiseen vasemmistolaisena paljon, paljon myöhemminkin.”

:::::::::::::::::::::::

Tähän pohdintaan on ollut sanansa sanottavana myös nykyisin niin suositulla Thomas Pikettyllä.

Piketty pohtii vasemmiston muuttunutta asemaa aikakausien myllerryksessä. Tässä hän päätyy hyvin merkittävään johtopäätökseen, jossa on myös kiistelyn aineksia. Piketty viittaa tilastoaineistoon (vasemmistopuolueiden äänestäminen koulutetuimman 10 prosentin keskuudessa 1950-2019), jonka mukaan vasemmisto on kasvattanut suosiotaan koulutettujen keskuudessa. Tämän mukaan takana päin ovat ajat, jolloin vasemmisto sai kannatuksensa perustan työväenliikkeestä. Muutoksen suuruus - verrattuna muun väestön äänestyskäyttäytymiseen - on useiden kymmenien prosenttien luokkaa tultaessa 1950-luvulta  ja nykypäivään Ruotsissa, Ranskassa, Saksassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa (viime mainitussa vasemmistoa edustavat demokraatit) siten, että koulutettujen vasemmistolaisten osuus muuhun väestöön oli 1970-luvulla vielä ”aliedustettuna” ja sen jälkeen ”yliedustettuna”. Ei ole syytä epäillä, etteikö tulos olisi meilläkin samansuuntainen.

Piketty vetää johtopäätökset, että vasemmisto on ”elitisoitunut” ja ajaa ”henkisiä pääomia kasanneen älymystön asiaa”. Maltillinen oikeisto taas pyrkii varmistamaan omistavan luokan etuja. Jos lähdetään siitä, että tämä oletus pitää paikkansa, niin missä ovat sen (keskiluokkaistuneen) työväenluokan osan äänet, joista vasemmisto ei saa enää otetta? Hyvin moni vastaa tähän, että äänet ovat valuneet populistiselle oikeistolle, joka on painotetusti konservatiivista. Kun vasemmiston kannatus on pienentynyt yleisellä tasolla, merkitsee se sitä, että vasemmistoa työväenluokkaisena vaihtoehtona on ruvettu vieroksumaan siitä yksinkertaisesta syystä, että osa vasemmistosta on elitisoitunut. Vasemmisto on irtautunut monessakin mielessä henkisesti vanhasta taustastaan ja mm. maahanmuuttajat äänestävät vasemmistoa.

Edellä kuvattu heijastuu poliittisen kentän muutoksiin ja vaikeuttaa muutosten hahmottamista. Siksikin äänestäjät ovat eksyksissä. Mutta onko Pikettyn logiikka perusteltavissa läheskään kaikilta osiltaan? Helsingin Sanomat lainaa väitöskirjatutkija Aino Tiihosta, joka hyväksyy Pikettyn perusprinsiipin koulutuksesta merkittävänä muuttujana, mutta pitää sitä kuitenkin liian kapea-alaisena lähestymistapana muutosten analysoinnissa. Tiihonen toteaakin, että ”työväenluokkaisiksi ITSENSÄ mieltävät” suomalaiset äänestävät edelleen valtavirraltaan vasemmistopuolueita ammattiasemasta riippumatta. Ero on siis siinä, miten asema työmarkkinoilla määritetään: jos duunari vain ulkoisin (ulkoapäin annetuin) tunnusmerkein määritetään työväenluokkaan kuuluvaksi, äänestää hän perussuomalaisia.

Viime aikoina on nähty että vasemmiston ja porvariston hegemoninen taistelu on jatkunut ja voimasuhteet ovat vaihdelleet niukin eroin,  mutta riittävästi: valta vai vaihtua ja on vaihtunut. Elitisoituminen on vain yksi muuttuja muiden joukossa. Vaurastumista – vaikkakin hitaasti – on tapahtunut sekä äänestäjien että heitä edustavien poliitikkojen keskuudessa. Onko siis liioiteltua sanoa, että politiikan kellokkaat pelkästään ovat elitisoituneet, myös äänestäjien asema menneeseen rakenteeseen nähden on kokenut muutoksen.

::::::::::::::::::::::::::::

Viime aikoina on elitisoitumiskeskustelua käyty Suomen keskustan sisällä. On esitetty pohdinnan arvoinen väite, että puoluejohto ja esimerkiksi kansanedustajat ovat irtautuneet peruskannattajakunnan tarpeiden ajamisesta. Juha Sipilä selvästikin pyrki muuttamaan keskustaa liberaalimpaan (”elitistisempään”) suuntaan,  jolloin vanhat konservatiiviset keskivertoäänestäjät (jotka hyväksyivät ja hyväksyvät edelleen punamullan) tunsivat itsensä sivuutetuiksi. Pohdin usein edellisen hallituskauden eduskuntaistuntojen aikana,  että mitähän Mauri Pekkarinen ja Seppo Kääriäinen päässään miettivät maailmanmenosta. Ulkoisesti he pitivät melut mahassaan. Aktiivipolitiikasta vetäytynyt Kääriäinen on tosin viime aikoina yrittänyt avata muutoksen tarvetta  ja samalla keskustan nykyistä alhoa.

Sipilä olisi halunnut muuttaa puolueensa moderniksi yrittäjäpuolueeksi, joka ei vastaa kuin osaksi puolueen vanhan kannattajakunnan mielipiteitä. Tavalliset asutustihentyminen tai haja-asutusalueiden keskustaa aiemmin kannattaneet maanhiljaiset alkoivat etsiä muita vaihtoehtoja tai vetäytyivät murehtimaan tapahtunutta. Taustalla vaikuttaa  yhteiskunnallisen muutoksen vääjäämättömyys. Elitisoitumiseksi kuvattu ilmiö hiipi puolueen rakenteisiin ja kannattajakunnan rankaisu on ollut musertava. Suomen keskusta on alkanut muistuttaa kannatukseltaan ja poliittiselta voimaltaan skandinaavisia kumppaneita.

Yllättäen muutoksen airuena on toiminut varapuheenjohtaja Petri Honkonen, joka on protestoinut sitä,  että hallituksessa ollaan mukana nyrkki selän takana: edetään (tai pikemminkin taannutaan) kaksilla raiteilla, jonka äänestäjät ovat huomioineet. Myös Saarikko näyttää liputtavan sen puolesta, että hallituksessa oloon tulee panostaa.

::::::::::::::::::::::::::::

Irrallaan puoluepolitiikasta on yleisellä taholla muotoutunut puhuvien päiden ryppäitä,  joilla on oma kielenkäyttönsä. Kuinkahan moni poliitikko on aidosti yrittänyt asettua kuulijan näkökulmaan ja miettiä,  mikä vaikutus puheella on ollut. Elitisoitumisvaikutelmaa on vahvistanut asioiden monisäikeisyys: asiat sellaisenaan ovat aiheuttaneet  tavallisessa kansalaisessa tiedostamatonta henkistä vastarintaa.  Se poliitikoista on vahvoilla,  joka osaa selittää asioita selkeästi sortumatta populistiseen yksinkertaistamiseen.

PS

Oheisen blogikirjoituksen kirjoittamisen jälkeen Sitra julkaisi kyselytutkimuksen,  jossa kansalaisilta kysyttiin puolueiden etääntymisestä kansalaisista. Jakauma oli melko odotettu: 57 prosentin mielestä etääntymistä on tapahtunut kansalaisten tarpeista ja 42 prosentin mielestä kansalaisten mielipiteet tulevat edustetuiksi poliittisessa päätöksenteossa.

Kyselyn mukaan kaksi kolmasosaa oli sitä mieltä, että puolueiden tulisi parantaa viestintää. Vajaa kolmannes arvioi luottavansa puolueisiin erittäin tai melko paljon. Puolueiden toimintatapoja piti ”vanhakantaisina” reilu puolet vastaajista.

On varmaa, että politiikan tekeminen ammattimaistuu kokemuksen ja rutiinin kasvaessa. Yksi kerros tätä harjaantumista on asiantuntijuuden kasvu, toinen kerros muodostuu ammattilaisten ”slangin” omaksumisesta, joka voi ilmetä byrokraattisena kielenkäyttönä ja kolmas kerros ilmenee etääntymisenä kansalaisten välittömistä huolista laajojen lainsäädännöllisten yleistysten taakse. Taustalla muhii ilmiö, jota sanotaan  ”elitisoitumiseksi”.

Omat karkeat vastaukseni – syyt ja seuraukset -  sisältyvät yllä olevaan kirjoitukseen.