Liberaalin suvaitsevaisuuden loppu?

Meillä kuusikymmentälukulaisilla oli hiukan yksinkertaistaen sellainen käsitys, että yhteiskunnallinen kehitys länsimaissa jatkuu moniarvoisuutta jatkuvasti lisäävään suuntaan. Totta kai maailma oli täynnä epäoikeudenmukaisuutta, mutta vastukset oli tehty voitettaviksi. Kehitysoptimismi oli vallitsevana. Pidimme itsestään selvinä asioita, jotka eivät sitä olleet.

Emme esimerkiksi kiinnittäneet tarpeeksi huomiota Suomessa ns. vennamolaisuuden nousuun yhdeltä osin edistysajattelun kritiikkinä. Liberaali kehitys ja edistys sen ajan populistien kritiikin näkökulmasta  pitivät sisällään arveluttavia voimia, jotka uhkasivat pientä ihmistä. Populistit löivät eliittiin vastenmielisyyden leiman: eliitti oli ylemmyydentuntoista ja vierasta kansan syvien rivien näkökulmasta. ”Seteliselkärankaiset” oli yksi peitenimi kansakunnan elitistisille harhaanjohtajille. Kritiikki oli aiheellista tai aiheetonta,  mutta monille tunne oli aito.

Vennamolaiset edustivat liberaalien näkökulmasta konservatiivista vastarannankiiskiajattelua, joka piti tuomita. Tänä päivänä ajattelen aavistuksen verran toisella tavalla. Peruskantaa muuttamatta näkisin niin,  että vennamolaisten kritiikissä oli perää. Kansakunnan eturintama meni eteenpäin unohtaen kansan syvien rivien ahdistuksen,  kun elämäntapa ja elinkeinot olivat suuressa myllerryksessä. Presidentti Kekkonen edusti yhtä vastustettavaa voimaa vallantäyteydessään ja Neuvostoliitolle nöyrine ulkopoliittisine linjoineen. Vennamolaisten mielestä nöyristely oli  oikea sana kuvaamaan eliitin – liberaalisti ajattelevien – suhtautumista, oli kysymys ulkopolitiikasta tai rahavallan asemasta.

On suuri houkutus ajatella, että nyt 2000-luvulla elämme uudelleen noita samantyyppisiä aikoja: jälleen edistys liberaaleine oikeassa olemisineen edustaa ylemmyydentuntoista vallitsevaa suuntaa, joka kuulostaa perussuomalaisen oikeistopopulistin näkökulmasta omahyväiseltä ajattelulta. Neuvostoliiton paikan on ottanut EU byrokratioineen ja resursseja apposen auki ahnehtivine kitoineen. ”Rysseli” vie viime kädessä – näin väitetään - tärkeimmän eli itsenäisyyden.

Kuusikymmentäluvulla edistys ja liberaalidemokratia olivat yhtä. Vasemmistoliberaalit toimivat liberaalin demokratian lipunkantajina, samoin vapaamieliset, edistykselliset  porvarit. Kulttuurimarxilaisuus on nimitys,  jonka juuret johtavat kuusikymmentäluvulle. Tässä välillä on vain tapahtunut sukupolvenvaihdos, mutta populistisen oikeiston asenne ei ole muuttunut: vasemmistolaisuus  on jotain kavahdettavaa aivan, kuten se oli vennamolaisille 50 vuotta sitten. Köyhä kansa ei tarvinnut sosialismia, vennamolaisuus riitti.

Nyt jo hiukan epämuodikas ”kulttuurimarxilaisuus” (vasemmistolaisuuteen taipuvaiset kulttuuripiirit tai ainakin sellaisiksi leimatut) käsitteenä merkitsee suvaitsemattomuutta arkkikonservatiiveille ja populisteille. On käynyt niin, että perussuomalaisten leimakirveiden heittely on leimannut  populistiset konservatiivit – siis  heidät itsensä - suvaitsemattomiksi.

Tietenkin on nähtävä myös asian toinen puoli eli liberaalien harjoittama populistien leimaaminen pelkästään monimutkaisten asioiden  yksinkertaistajiksi.

Miten henkilökohtaisesti näen nämä kaksi ääripäätä?  Mielestäni oikeistopopulisteille on ominaista räikeä vastustajan syyllistäminen täysin liioitelluilla ilmauksilla. Tärkeää on,  että leimakirves heiluu. Suvaitsevaisina itseään pitävät liberaalit sortuvat taas suvaitsemattomuuteen määrittäessään  liian jyrkästi oikeassa olemisen rajat ja sulkiessaan  toisinajattelevat oikeistokonservatiivit ulos käytävästä vuoropuhelusta. Kiistaa aiheuttavat mm. EU-liittovaltiokehitys, monikulttuurisuus, maahanmuutto, feminismi, homoseksuaalisuus, ilmastopolitiikka, ympäristöaktivismi……

Muualla maailmassa edellä käsitellyt asiat ovat saaneet aikaan väkivaltaisia mielenosoituksia, joilta meillä on säästytty. Maailmalla etniset ristiriidat ovat saaneet hallitsevan aseman konfliktien ytimessä.

::::::::::::::::::::::::::::::::.

Edustuksellinen demokratia hyväksytään oikeistopopulistienkin keskuudessa, mutta ei sittenkään ilman varauksia. Yritän seuraavassa eritellä populistien ja edustuksellisen demokratian suhdetta.

Populistien harjoittaman kritiikin tai suoranaisen vastustuksen kohde – silloin kun puhutaan edustuksellisesta demokratiasta – on epäluottamus ”edustuksellisuuden toimivuutta kohtaan”. Populistien mukaan unohdettu kansa ei saa omaa edunvalvontaansa hyväksytyksi liberaalin demokratian mallissa. Käsitetään niin, että liberaali demokratia suosii valtaapitäviä ”vanhoja voimia”. Tämä viittaa siihen, että suoran demokratian vaikuttamisen keinoja ei populistien mielestä ole riittävästi käytössä. Maanhiljaiset eivät kuitenkaan alistu,  vaan ovat ärhäköityneet taistelemaan  asemansa puolesta järjestelmän sisällä.

Toisaalta liberaali demokratia  - vanhassa merkityksessään – luo jo perusluonteeltaan sellaisen poliittisen ympäristön, joka sallii – itseensä kohdistuvana (!) - populistisen protestin esilletuonnin. Liberaaliin demokratiaan on suorastaan sisäänrakennettuna arvostelun salliminen, kun taas populistien monissa maissa suosimissa autoritaarisissa järjestelmissä kritiikki saatetaan hyvin tylysti torjua tai peräti kieltää.

 Tämäkin ajattelutapa vaikuttaa tänä päivänä kaavamaiselta ja vanhanaikaiselta, niinpä viimeisin vaihe tässä taistelussa populistien ja liberaalien välillä on käyty sanojen ja ilmaisujen tasolla. Populistien mielestä heiltä on kielletty räväköiden, mutta kuvaavien ilmaisujen käyttö jotain yksilöä tai ryhmää solvaavana. Liberaalit ovat vastanneet osin samalla mitalla ja luopuneet tavallaan perinteistä suvaitsevaisesta ja korrektista mielipiteen ilmaisusta. Kysymys on taistelusta,  kenen sananvapautta noudatetaan.

Myös suhtautumisessa enemmistön ja vähemmistön valtaoikeuksiin on eroja liberaalin demokratian ja populismin välillä: liberaalidemokratia puolustaa enemmistöjen lisäksi vähemmistöjen oikeuksia, kun taas populismi tukeutuu kansalaismielipiteen enemmistöjen tavoitteluun. Esimerkiksi Viktor Orban on heittänyt haasteen liberaalille demokratialle tunnustamalla avoimesti, että on illiberaalin järjestelmän kannalla.

::::::::::::::::::::::::::

Suurin vaara, minkä liberaalidemokratia voi aiheuttaa itselleen on mielestäni ylemmyydentunne, nöyryyden puuttuminen. Kymmenien vuosien näytöt ovat tuudittaneet ajatukseen, että liberaalidemokratia on lyömätön järjestelmä. Jos näin koetaan, niin silloin kannattaa palauttaa mieleen liberaalidemokratian oma taistelujen tie onnistujaksi loppujen lopuksi vain pienessä osassa maailmaa.