sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kuka uhkaa ja ketä?

Palaan vielä Niinistön Washingtonin vierailun jälkipyykkiin eräältä osin. Kirjoitin blogikirjoituksessa kriittiseen sävyyn suomalaisen toimittajan kysymyksestä Donald Trumpille koskien USA:n auttamishalua, jos Suomeen kohdistuu (sotilaallinen) uhka. Suora lainaus kirjoituksestani ”Rutiinivierailu Washingtonissa” (30.8.2017): ”Suomalaisen toimittajan (STT) kysymys, jossa hän kysyi tulisiko Yhdysvallat apuun, jos Suomi olisi uhattuna sai Trumpilta ympäripyöreän vastauksen, niin kuin saattoi olettaa. Kysymys oli mielestäni naiivi eikä siihen tietenkään tästäkään syystä tullut konkreettista vastausta. Kyllä Trump tällaiset viritykset hallitsee eikä ole vietävissä. Tältä osin presidentti oli hyvin valmennettu avustajien taholta.

Jostakin syystä – tilaisuuden tullen – varsinkin jotkut suomalaisen median edustajat kärkkyvät tilaisuutta saada joku (virkamies tai poliitikko) myöntämään, että Venäjä on uhka.”

Kirjoitukseni laadinnan jälkeen Erkki Tuomioja kirjoitti samasta toimittajan kysymyksestä ja arvosteli sitä noloksi tai hävettäväksi.

En ehkä itse käyttäisi Tuomiojan sanoja, koska media niin hysteerisesti reagoi itseensä kohdistuvaan arvosteluun, mutta itse asiasta olen Tuomiojan kanssa samaa mieltä. Em. blogikirjoitukseeni viitaten en ymmärrä, miksi pitäisi heittäytyä pelokkaaksi ja heikoksi tilanteessa, jossa meitä ei uhata. Tai miksi meidän pitäisi heittäytyä säikyiksi missään tilanteessa?

Näillä kysymyksillä luodaan ihmeellisiä käsityksiä Suomen tahdosta puolustautua siinä teoreettisessa tilanteessa, että Suomi olisi hyökkäyksen kohteena. Tällainen tilanne taas voi syntyä vain mittavan kansainvälisen konfliktin yhteydessä. Kaiken kaikkiaan em. puheet ovat melkoista varjonyrkkeilyä, josta pitäisi edetä konkreettisiin yhteistyökysymyksiin suurvaltojen välillä ja Suomen mahdolliseen rooliin niissä.

Niinistö sanoi, Ylen TV1:n Ykkösaamun haastattelussa selkeästi, että ”meillä turvallisuusperiaate ei lähde siitä, että Yhdysvallat auttaa Suomea”. Myös Natoon ja EU:hun Niinistön kanta on varsin realistinen. Nekään eivät ole Suomen turva. Tästä voi päätellä, että luottaminen itseen on tärkein argumentti arvioitaessa kansakunnan turvallisuutta. Tämän ajattelun tukena käytetään sitten kumppanuutta, Ruotsi-yhteistyötä jne.

Niinistön kannanotot on helppo allekirjoittaa.

Mielenkiintoista on esimerkiksi tarkastella kahta nyt Itämeren alueella käynnistyvää sotaharjoitusta keskenään. Ruotsin Aurora 2017 -sotaharjoituksesta ja Venäjän Zapad 2017 -sotaharjoituksesta Helsingin Sanomat (3.9.2017) toteaa, että Ruotsi kumppaneineen harjoittelee oman alueensa puolustamista, mutta Venäjä taas varautuu torjumaan Naton hyökkäystä oman alueensa ulkopuolella. Voisin kommentoida toteamalla, että Ruotsi on pieni valtio ja Venäjä on suuri valtio. Ikään kuin ohimennen toimittaja Kari Huhta toteaa, että Venäjän harjoitukset edelsivät asevoimien käyttöä Georgiassa vuonna 2008 ja Ukrainassa 2014.

Niinistö totesi tätä asiaa koskeviin uteluihin suurin piirtein, että sotaharjoitus on sotaharjoitus.

PS

Erkki Tuomioja vastaa Hesarin mielipidepalstalla 3.9.2017 median itseensä kohdistamiin moitteisiin (Tuomiojan pidettyä nolona STT:n toimittajan kysymystä Donald Trumpille koskien lupausta saada apua Yhdysvalloilta Suomen ollessa uhattuna). Media ärtyi prinsessanherkästi puolustamaan toimittajan esittämää kysymystä. Osana Tuomiojan arvostelua HS väitti, että Tuomioja on harannut Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia linjauksia vastaan ja tuntee nyt niistä huonoa omaatuntoa.

Tuomioja vastaa ja piruillessaan kääntää asetelman päinvastaiseksi todeten mielipidepalstalla, että Helsingin Sanomien lukijoiden ”olisi tärkeää saada tietää, miltä osin Helsingin Sanomat haraa näitä (ulko- ja turvallisuuspoliittisia) linjauksia vastaan, ja mikä sen niistä poikkeava turvallisuuspoliittinen agenda on”.

Kyllä mediankin on syytä itsekriittisesti tarkastella omia ratkaisujaan eikä aina torjua pahantuulisesti itseensä kohdistuvaa arvostelua väärämielisenä tai vaikkapa poliitikon huonosta omastatunnosta johtuvaksi.

2 kommenttia:

  1. Mahmond Mandanin teoksessa Kylmä sota ja terrorin juuret antaa hyvänkuvan sotateollisen komleksin keinoista luoda itselleen tarpellisuuden tunne myös tulevaisuudessa.

    Nuo samat tendenssit ovat myös meidät, täällä itämeren piirissä vetämässä pyörteisiinsä.
    Informaatio teollisuus ja sotaatekninen kompleksi elävät symbioosissa,lisäksi siihen kytkeytyy polittisilla päätöksillä tuotettu huumeiden kriminalisoiminen, joka puolestan antaa sopivan turvatun selustan varjotaloudelle ja sitä hyödyntävälle vakoilu ja turvallisuus järjestelmien organisaatioille.

    Vatikään Helsinkiin avattu hybridisodan tutkimuskeskus on osa tuota projektia,ne tahot jotka hyötyvät jännityksen ja turvattomuuden tunteen lisääntymisestä ovat erittäin kiinostuneita rahoittamaan tuonkaltaisten mielikuvituksellisten uhkakuvien tuotantoa.
    Mahmud Mmdani kuvaa hyvin yli kymmemvuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan islamilaisen jihadismin muodostumista Neuvostoliiton Afganistanin toilailun seurauksena. Tuleville islamistisille terroristeille CIA n tuottamlla materiaaleilla Pshvarin koulutuskeskuksissa suorataan kädestäpitäen neuvottiin, kuinka venäläisiltä kiinisaduilta sotilailta kaulakatkaistiin.

    Vasta kun maailmassa päästään käsittelemään nykyisten levottomien ilmiöiden oikeita juurisyitä, silloin on mmahdollista kamppailla aidosti kestävänkehityksen ja rauhan puolesta.

    Reaganin aikana politikassa oli muottia puhua pedonkesytys ohjelmista ja politikasta,mainittua jihadismin tuottamista perusteltiin,harhaisesti kommunismin leviämisen patoamisella,mutta saatiinkin viellä pahempi peto aikaiseksi,sehän tyydyttää tahoja joiden elämäntyö ja vaurastuminen ovat kiini sotateollisuuden menestyksestä.

    Suomalaisen polittisen kultuurin ytimenä on ollut ana seurata globaalin polittisen pelin kuviteltua voittajaa.
    Olimme saksan rinnalla silloin kun se näytti vahvalta.
    Ennen tuota vaihetta kansakuntamme eliitti otti venäläiset valloittajat vapauttajana vastaan,kun juuri venäjä oli wiinin kongressin jälkeisen europpalaisen vakauspolitikan toimeenpania.
    Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto näytti ja kuviteltiin voittajaksi ja jälleen tuota oltiin oikein miehissä hännystelemässä.

    Nykyinen vaihe on taas täynnä yhdysvaltain edessä alistumista ja nöyristelyä, sitä suorastaan nolouteen saakka yleisradion toimittajan vilpitön kysymys kertoo.

    VastaaPoista