Taistelu huomispäivästä

Olen käyttänyt usein ajatusten pontimena tunnettuja filosofeja tai kirjailijoita. On mukava johtaa kirkkaasti ajattelevien ihmisten ajatuksista analogioita tähän päivään ja miettiä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan.

Käsiini osui Matti Kurjensaaren esseekokoelma ”Taistelu huomispäivästä” (julk. vuonna 1948), jossa on yhtenä lukuna samanniminen essee. Kirjan toinen painos on julkaistu 1967 ja siihen on lisätty kirjan päättävä essee ”Kaksikymmentä vuotta myöhemmin”. Jos peilaan Kurjensaaren ajatuksia vuoden 1948 näkymistä vuoden 1967 näkymiin ja edelleen omasta toimestani 2010-lukuun, niin mitä näen? Näenkö jonkin punaisen langan - jatkumon - vai vaikuttaako historia sekasortoiselta poljennolta kohti uusia arvaamattomuuksia?

Kurjensaari ehkä ensimmäisenä otti käyttöön käsitteet ensimmäinen tasavalta (1918-1944) ja toinen tasavalta, ”sodan jälkeinen tasavalta”. Viime mainitulle voidaan haluttaessa määrittää päätepisteeksi liittymisvaihe Euroopan unioniin (1995). Voimme siis leikitellä ajatuksella, että elämme nyt kolmannen tasavallan aikaa, vaikka meillä nämä tasavallat eivät ole niin kategorisesti määriteltyjä kuin esimerkiksi Ranskassa. Kolmannelle tasavallalle on ominaista peruuttamattomalta tuntuva sitoutuminen Eurooppaan omine rahayksikköineen. Suomen valtio on samalla luovuttanut osan päätäntävallastaan Brysseliin.

Kurjensaari toteaa (1948), että ”Saksan tappioiden raunioihin hautautui suunnaton määrä julkisia ja salaisia toiveita….määräävässä asemassa olleiden kansalaispiirien itsetunto sai kovan kolauksen ja niiden sieluun jäi syviä purkautumattomia kerroksia”. Ehkä tämä eliitiksi tänä päivänä mielletty joukko (tai heitä seuranneet eliitin jälkeläiset) saivat hyvityksen Euroopan unionista. Mutta aivan varmasti osa tavallisesta kansasta tuntee vuorostaan kärsineensä tappion Euroopan Unionin myötä. Se ei ole ollut tavalliselle kansalaisille – eikä ainakaan köyhälle kansanosalle – mikään vapauden soihtu.

Muutokset viimeisen sadan vuoden ajanjaksolla ovat olleet suuria. Kuitenkin muutosten keskellä Kurjensaari kaataa öljyä laineille todeten, että mitä enemmän aikaa kuluu sitä pienemmiltä muutokset vaikuttavat: yhteiskunnan rakenne on olennaisesti säilynyt entisellään itsenäistymisestä lähtien. Ulkoa tai sisältä tulleet järistykset ovat ravisuttaneet rakenteitamme jopa dramaattisesti (suurlakko, sisällissota, Mäntsälän kapina, toinen maailmansota…..), mutta eivät ole sorruttaneet aikaansaatua demokraattista pohjaa. Suomalainen hidas sitkeys on palkittu maailman eheimmällä yhteiskunnalla (kts. blogikirjoitukseni ”Säännöt luovat vapautta” 25.7.2014).

Henkisesti kokemusmaailmamme on opettanut, että ”suuret määräävät lopultakin maailmassa tahdin”, toteaa Kurjensaari ja jatkaa: ”fatalismi eli kohtalousko on pienten kansojen …. ominaisuus”. Hänen johtopäätöksensä on, että pieni kansa vapautuu fatalismista vain sivistyksen avulla. Allekirjoitan mieluusti tämän. Me emme itsekkään ehkä tajua, miten merkittävä itseluottamuksen kasvu meissä on tapahtunut. Jo Väinö Linna poisopetti tavallisen kansan alistuneisuudesta ja ajatuksesta, että ”köyhiä oomme ja köyhiks jäämme”. Tämä ajatus täydellistyi oikeastaan vasta laman jälkeen 2000-luvun vaihteen molemmin puolin. Nokian nousu Euroopan johtavaksi brändiksi (ja parhaimmillaan maailman viidenneksi arvokkaimmaksi brändiksi) oli suomalaisille nostattava kokemus… ja kyllä romahduksesta toipuminenkin, jos mikä kertoo elpymiskyvystä.

Hyvin voimakkaasti toisen tasavallan opinhaluiseen, uteliaaseen alkuun liittyy Kurjensaaren kommentti: ”Nyt pidetään luonnollisena, että jokaisella on periaatteessa vapaus, oikeus niin korkeaan sivistykseen kuin hän pystyy omaksumaan”. Sitten hän toteaa asian toisen puolen: ”Rikkaan Miehen gloria on jatkuvasti himmenemässä. Hänen vapautensa rajoittaminen merkitsee enemmistön vapauksien lisääntymistä”.

Viime mainittu näytti toteutuvan 1940-luvun jälkipuoliskolta lähtien, mutta kyllä eliitti on toisaalta pystynyt pitämään puolensa 1960-luvun radikalismin päivinäkin. Toki Kurjensaari on oikeassa, siinä että tuloerot ovat tasaantuneet toisen tasavallan aikana verrattuna ensimmäiseen.

Viitatessaan siihen, että ennen riitti katekismus hän osoittaa, että napanuora on katkennut ensimmäiseen tasavaltaan ja vielä vanhempiin aikoihin. Opillisen sivistyksen läpimurto tapahtui ensimmäisen tasavallan aikana, mutta saavutti suunnattoman menestyksen oppikoulun läpilyönnin aikoihin 1960-luvun vaihteen molemmin puolin ja eteni aivan loogisesti ryntäyksenä yliopistoihin 1960-luvun lopulla. Kysymys ei ollut vain suurten ikäluokkien invaasiosta, vaan siitä, että yhteiskunta oli valmis ottamaan massojen sivistymisen vastaan.

Muutoksen airueena oli monessakin mielessä sota. Esimerkiksi suuria ikäluokkia ei olisi ollut ilman sotaa.

Demokratisoiko sota Suomen? Kurjensaari: ”Paradoksaalista kyllä vasta sodassa koetun tappion kautta demokratia ja länsimainen ajatus perivät voiton Suomessa.” Työväki lunasti kunniakansalaisuuden sodassa. Sodan jälkeen työväenluokka nousi ensiluokkaiseksi tekijäksi, se määräsi tahdin. SKDL:stä tuli merkittävä poliittinen mahti.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Kurjensaari kertoo episodin 1930-luvun puolivälistä. Istutaan kahvipöydässä. Keskiluokkainen nuori rouva tuo esille toivomuksensa, että hänen poikansa saisivat kaatua sodassa isänmaan puolesta. Muut pöydässä olijat hämmentyivät niin, että protestoivat vasta jälkikäteen – keskenään - moista patrioottista hurmiota. Ehkä tämä oli kuitenkin oireellista: Suomi koettiin lännen etuvartioksi. Tuon nuoren rouvan tahtotilaa kuvasivat sen ajan sanomalehdet ilmaisulla ”uhrivalmius” . Neuvostoliiton nousu suurvallaksi oli kova pala niille ihmisille, jotka ratsastivat isänmaallisuuden aallonharjalla. Yhtä kaikki oltiin valmiita taisteluun talvisodan kynnyksellä, vaikka mitään sapelinkalistelua ei ilmennytkään kuin pienessä osassa kansaa.

Kun lukee nyt kolmannen tasavallan Suomessa netin mielipidesivuja, tuntuu joskus, että halutaan jälleen lännen etuvartioksi. Se ei siis riitä, että ollaan henkisesti osa länttä ja talouden kautta yhtä lailla länteen sidoksissa. Halutaan jotain muuta. Asiaa ei toki ilmaista nuoren rouvan käsitemaailmalla, mutta ryssäviha Ukrainan tapahtumien takia on jälleen nostamassa päätään. Valtiojohto yrittää toki ohjata kielenkäytön sivistyneeseen debattiin älyttömän vihan sijaan.

:::::::::::::::::::::::::

Nykyiselle kolmannelle tasavallalle luotiin perusta ensimmäisessä ja toisessa tasavallassa. Haasteita on alkanut kerääntyä parempina aikoina luoduille rakenteille. Olemmeko ajautuneet kiipeliin? Monet ovat näemmä hyvin pessimistisiä tulevaisuuden suhteen. Itse olen optimisti.

Meillä on kyllä isoja haasteita. Jos - Kurjensaaren mukaan - sota loi perustan demokratiallemme, onko se nyt ohenemassa vai hapertumassa? Kurjensaaren aikaisesta kansallisvaltioiden maailmasta on hypätty keskelle globalisaatiota. Länsimaissa ollaan demokratian kriisiytymisen kynnyksellä. Useissa maissa äärioikeisto on nostanut päätään. Globalisoituvassa maailmassa tarvitaan demokratian sopeuttamista uuteen maailmaan. Sopeutumisprojekti ei ole kunnolla vielä edes alkanut.

Olemme luottaneet elinkeinoissamme yksityisen sektorin voimaan. Nokia saattoi kuitenkin luoda väärän kuvan pärjäämisestämme. Tarvitsemme menestyviä pk-yrityksiä, mutta tarvitsemme myös yhä ”isoa valtiota”, vaikka ideologit päinvastaista väittävätkin. Jatkuvasti tulee esille toimialoja, joissa valtion puuttuminen ja panokset ovat välttämättömiä. On havaittavissa samantyyppisiä pyrkimyksiä kuin sodan jälkeen eli valtion haluttaisiin aktiivisemmin panostavan eri toimialojen kehittämiseen. Samaan aikaan monet tosin toppuuttelevat valtion roolin kasvattamista.

Suomi on lännen ja idän välissä. Jotkut haluaisivat unohtaa idän kokonaan. Tarvitaan geopoliittista näkemystä, turvallisuusstrategista ajattelua ja reaalipoliittista arviota maailman tapahtumista. Kurjensaari tuo leikkauskohtina esiin vuodet 1948 ja 1967 ja voisin omalta osaltani lisätä tähän vuoden 2014. Suuressa linjassa en näe muutosta: hävitty sota, YYA-aika ja seesteinen naapuruus länteen ja myös itään vaihtuvine olosuhteineen luovat pohjan huomispäivällekin – näin uskon. Tässä yhtälössä täytyy olla jokin vakio, ja olkoon sen maantieteestä johtuva asemamme.

Kurjensaaren huomispäivä on nyt mennyttä tulevaisuutta, vastaantuloon tarvitaan tästä päivästä johdettua historiaperspektiiviä. Leikkauspisteessä on perustellusti Kurjensaaren sotakuvaus ”Myrskyä niitetään” ensimmäisen ja toisen tasavallan saumakohdassa. Tässä esseessään hän kuvaa taitavasti ja muistettavasti sekä itse sotaa että hävitettyä sodan maisemaa Kannaksella.

Ehkä viimeksi mainittu asia saa unohtamaan pikkutakaiskut (taantumat ym.) paremman elintason tavoittelussamme. Ei voi olla tärkeämpää tavoitetta kuin sodan ja hävityksen välttäminen.