maanantai 17. marraskuuta 2014

Olavi Paavolainen elämäkertojen valossa

Luettuani nyt molemmat tänä syksynä ilmestyneet Olavi Paavolaisesta kertovat kirjat (Panu Rajala: ”Tulisoihtu pimeään”, H.K. Riikonen: ”Nukuin vasta aamuyöstä”) voinen palata kirjoittajien luomaan kuvaan Paavolaisesta.

Taustalla on toki Ville Laamasen tuore kirja Paavolaisen matkakertomuksista ”Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen katse ja matkat 1936-1939”, joka sekin tuli luettua. Varhaisempiin lukukokemuksiini kuuluvat myös sukulaismies Jaakko Paavolaisen ansiokas teos kirjailijasta ”Olavi Paavolainen – keulakuva” (1991), samoin kuin Matti Kurjensaaren teos ”Loistava Olavi Paavolainen” (1974).

Myös Paavolaisen itsensä teokset ovat tuttuja, olen lukenut niistä suurimman osan.

Jotenkin kirjoista ensimmäinen on kaikkein lähellä sydäntäni. Matti Kurjensaari kertoo ihailemastaan kirjailijakumppanistaan. Kurjensaarta ei päästetty (sukulaisten toimesta) läheskään kaikkiin lähteisiin käsiksi, joten tässä mielessä hän on altavastaaja myöhempiin kirjoittajiin nähden. Jopa Paavolainen itse varotti, ettei Kurjensaarta saa päästää kirjoittamaan hänen elämäkertaansa! Paavolainen tiesi ja tunsi Kurjensaaren luonteenlaadun ja Kurjensaari tiesi intiimitkin asiat Paavolaisen elämästä. Taisin joskus todeta, että turhaan Paavolainen pelkäsi. Kurjensaari kirjoitti hyvällä maulla ja jätti tietoisesti sanomatta jotain siitä, mistä jälkeen tulleet muistelijat ovat avoimesti kertoneet. Jos tähän vielä lisätään, että Kurjensaari oli yksi Paavolaisen parhaista kavereista, niin miten häntä voi pitää osuvimpana paavolaistulkitsijana? Yritän seuraavassa perustella asiaa.

Kun Panu Rajala lähestyy kohdettaan, hän kiipeää jokaiselle mäelle , laskeutuu jokaiseen laaksoon ja kääntää jokaisen kiven, mikä lähteistöstä on saatavissa irti. Hyvää historiankirjoitusta? Kyllä tavallaan, mutta silti tulee tunne, että kokonaiskuva Paavolaisesta hukkuu yksityiskohtien suohon. Panu Rajala on tehnyt paljastuskirjan. Hän haluaa näyttää kaapin paikan Paavolaiselle vaikkapa vertaamalla häntä toistuvasti Mika Waltariin.

Kun Rajala käy esim. ”Synkkää yksinpuhelua” referoiden läpi, hän yrittää löytää jokaisen epätotuuden tai totuuden muunnelman kirjasta. Onko suhtautumisessa asennetta mukana? Rajala näyttää menettävän kirjan edetessä luottamuksensa Paavolaisen rehellisyyteen lähes kokonaan.

Rajala arvostelee Paavolaista - kun tämä piirtää kuvaa rajantakaisesta Karjalasta - keskittymisestä estetisoivaan tyyliin hukaten tietoisesti sen, että estetisoiva tyyli kuului Paavolaisen tunnusomaisiin piirteisiin Kolmannesta valtakunnasta Karjalan korpiin. Paavolainen ei edes pyrkinyt luomaan objektiivista kuvaa Karjalasta. Hänen kirjallinen tavoitteensa oli ”mielenmaisemallinen”.

Rajalan ja Paavolaisen välillä on joskus ikäänkuin kilpailutilanne (!) sillä varauksella, että Rajala pyrkii asettumaan kohteensa yläpuolelle. Hiukan naljailevasta tyylistä tulee joskus tunne, että siinä yksi jälkiviisas kommentoi toista väitetysti jälkiviisasta.

H.K. Riikosen teos on Rajalan teokseen verrattuna ikään kuin helikopterilla lentämistä pinnan tuntumassa kuitenkaan laskeutumatta maahan kuin ajoittain. Riikonen lähestyy kohdettaan perinteisen historiatutkijan lähestymistavalla ymmärtäen finessien merkityksen ja ymmärtäen myös erottaa aineistosta oleellisen ja epäoleellisen. Riikosen ansio on sinä, että hän pyrkii etäisyyttä ottamalla luomaan kuvan Paavolaisen kokonaispersoonasta. Hän välttää menemästä intiimeimpiin yksityiskohtiin.

Niin, Kurjensaari liikkui Paavolaisen iholla ja tunsi kirjailijan myös sisältä päin. Se, että hän ei 1970-luvulla kertonut kaikkea johtui varmaan muistakin syistä kuin lähteiden puutteesta. Hän halusi olla hienotunteiden loistavaa Olavia kohtaan tai sitten ajan henki oli sellainen, että kaikkein irvokkaimpia paljastuksia tuli välttää. Omalla tavallaan hän oli luomassa legendaa Paavolaisesta tavalla, jossa hän luultavasti tavoitti jotain oleellista Paavolaisen taiteilijakuvasta. Juuri se, että Kurjensaari kirjoitti esikuvastaan tämän omilla ehdoilla tekee hänen elämäkerrastaan muistettavan. Eikä Kurjensaari silti vältellyt viittauksia Paavolaisen natsikauteen tai hänen tapaansa käsitellä naisia.

Ehkä Kurjensaaren lähestymistavan ytimessä on tämä tietynlainen häveliäs suhtautuminen lihan ja luonteen heikkouksiin, joiden yli hyppäämällä hän pääsee lähestymään kohdettaan intiimisti, mutta erittelevän asiallisesti.

Yritän siis sanoa, että historian hahmojen joukossa on persoonia, joille emme tee oikeutta parhaalla tavalla kyntämällä jokaisen vaon pohjiaan myöten, vaan antamalla kohteelle tilaa hengittää, vaikka tiedämmekin, että olisi suuri nautinto paljastaa vielä tuo ja tuo yksityiskohta.

Minulle tulee Paavolaisesta mieleen niinkin etäinen vertailukohde kuin John Lennon (tai Jim Morrison). Molempiin pätee sama lähestymistapa: syntyy tunne tietynlaisesta arvoituksellisesta hahmosta, jonka kuva särkyy, kun kohdetta lähestytään suurennuslasin tai mikroskoopin kanssa. Molempien vaikutus on kuitenkin ollut kanssaihmisiin pysyvä, mutta osin selittämätön.

Molemmille, sekä Paavolaiselle että Lennonille, oli ominaista, että heidän elämässään oli tämä olemisen höyhenen keveä aspekti. Kepeyttä on vaikea arvioida sortumatta vulgääriviihteellisyyteen. Tosianalyytikko kuristaa heidät helposti hengiltä, mutta se olisi epäoikeudenmukaista heitä kohtaan.

Vastalauseetkin voin hyväksyä: molemmissa oli tietty julmuuden piirre, joka kohdistui läheisiin ihmisiin, ja joka saa elämäkertaan perehtyjän kavahtamaan. Ehkä se on osa sinänsä terveen ihmiseen sisään kaiverrettua sairautta.

Tänä päivänä näyttää olevan ainakin näennäisesti arvossaan ihmisten elämäkertojen anatominen tarkastelu: suoritetaan ruumiinavaus ja näytettään, mitä kaikkea tämän ihmisen sisällä oikeasti on. Onko se reilua? Jokainen voi ajatella itse itseään ja miettiä, miltä tuntuu, kun jokainen piirre paljastetaan jälkipolville. Mutta niinhän se taitaa olla, että ahne uteliaisuus voittaa kuivan asiallisuuden.

Vastuu siirtyy lukijalle. Hänen on pakko pyrkiä muodostamaan realistinen kokonaiskuva kaiken sen hälyn ja hämmennyksen keskeltä, mikä elämäkerroista paljastuu. Jos näin ei tapahdu, ovat menneisyyden vaikuttajat onnistuneet manipuloimaan kirjoittajat ja lukijat omien päämääriensä kritiikittömiksi edistäjiksi.

Loppujen lopuksi on kuitenkin hyvä, että niin monitahoisesta ihmisestä kuin Paavolainen on tehty useampi elämäkertateos, joista avautuu kaleidoskooppimainen kuva kirjailijasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti