Väärinkäsittämisestä ja vääristelystä

Iltasanomien mukaan amerikkalainen – ukrainalaissyntyinen – professori Alexander J. Motyl kirjoittaa Foreign Affairs -lehdessä, että Venäjän rajamaat ovat avainasemassa Venäjän ”hallitsemisessa”. Jälleen yksi näistä ”asiantuntijoista”, joihin meidän pitäisi uskoa.

Minun pitäisi tietysti tutustua itse lehden artikkeliin, mutta kiinnitän tässä huomiota vain joihinkin itsekin tutkimiini näkökohtiin, joita Motyl tuo esille pystyäkseen tiivistämään – väittämällään tavalla - lännen rintamaa. Motyl viittaa George F. Kennaniin ja hänen Policy of Containmentiin (patoamispolitiikka), jonka Kennan kehitti palvellessaan Yhdysvaltain Moskovan suurlähetystössä 1940-luvun lopulla. Patoamispolitiikalla tarkoitettiin sitä, että Neuvostoliiton vaikutusvaltaa pyrittiin vähentämään tiivistämällä yhteistyötä niiden maiden kanssa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliiton intressissä. Konkreettisena esimerkkinä oli Kreikka 1940-luvun lopulla, jossa kommunistien valta-asema oli kasvava.

Professori on siirtänyt Kennanin ajattelun nykypäivään ja haluaisi jatkaa Venäjän piiritystä lännen mielisillä valtioilla. Hän mainitsee Suomen, Ruotsin, Viron, Latvian, Liettuan ja Moldovan valtioina, joissa ”vastavoimaa” tulisi tehostaa sotilaallisesti. Pelkkä Nato-liitolaisuus ei näytä riittävän: pitää varustautua laajamittaisesti olipa kysymys liittoutuneista tai liittoumattomista maista.

Tässä on jotain omituista, jota on pakko kommentoida. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on ollut nähtävissä kehitys, jossa Nato on levittäytynyt yhä lähemmäs Neuvostoliiton rajoja. Länsi on siis ollut laajenemishenkinen, ei suinkaan itä. Ja juuri tähän Putin on nyt kehittänyt vastaoperaatiot. Eli tilanne on kääntynyt ikään kuin päinvastaiseksi: Venäjä on käynnistänyt patoamispolitiikan länttä ja Natoa vastaan. Siispä se näyttäytyy aggressiiviselta suurvallalta juuri nyt!

Tietenkin Itä-Euroopan valtiot ovat vapaaehtoisesti liittyneet Natoon, mutta Venäjän kannalta asia tulkitaan tänään niin, että Nato uhkaa Venäjää. Vaikka kuinka väittäisimme, että asia ei ole niin, on Venäjän tulkinta erilainen.

Mitä Kennan ihan oikeasti ajatteli? Pitkän elämänsä aikana tämä viisaana pitämäni mies ymmärsi hyvin pitkälle Suomen asemaa. Itse asiassa hän arvosti Suomen ulkopoliittista selviytymiskykyä kylmän sodan aikana. Hän ei ollut Cold War Warrier, vaan huomattavan monipuolisesti politiikan vivahteita ymmärtävä diplomaatti. Hän ei missään vaiheessa ollut ajamassa Suomea lännen rintamaan Neuvostoliitoa vastaan. Samaan aikaan Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles piti puolueettomia maita ”moraalittomina”: piti valita puolensa. Kysymys on - Motyliin viitaten - suorastaan Kennanin väärinkäsittämisestä.

Toiseksi Kennan joutui ristiriitaan virkamieskumppaninsa Paul Nitzen kanssa, joka halusi kehittää patoamispolitiikkaa sotilaallisen patoamisen suuntaan. Kennan oli diplomaattisen patoamisen kannalla. Itse asiassa Kennan hävisi taistelun kylmän sodan aikana ”nitzeläisille”, sillä USA omaksui jo Harry Trumanin aikana – ja vielä suuremmassa määrin hänen jälkeensä – sotilaallisen patoamisen strategian.

Jos Motyl siis hakee oppi-isää ajatuksilleen, hänen tulisi hakea niitä Nitzeltä.

Jossain määrin perehtyneenä Kennanin ajatteluun uskon – jos hän eläisi – että hän suhtautuisi huomattavan pidättyvästi nykyiseen sotaisaan kalabaliikkiin. Tänä päivänä, jos koskaan tarvittaisiin kennanilaista vihollisen asemaan asettumista – eikä tämä ole puolustuspuheenvuoro sille, mitä Venäjä on tehnyt Krimillä tai Itä-Ukrainassa – jotta nykykonfliktissa päästäisin rauhanomaiseen ratkaisuun.

Kun tänä päivänä on valtava paine sotaisan liittoutumisen suuntaan, kannattaisi perehtyä Kennanin analyysiin Neuvostoliitosta ja sen syvällä venäläisyydessä oleviin piirteisiin. Sieltä löytyisi apuja nyky-Venäjänkin ymmärtämiseen hyvässä ja pahassa.