Punakoneen kyydissä

Historioitsija Markku Jokisipilä on kirjoittanut kirjan jääkiekosta kylmän sodan välineenä. Kirjan nimessä ”Punakone ja vaahteranlehti” (Otava, 2014) viitataan Neuvostoliittoon ja Kanadaan, mutta siinä valaistaan jääkiekon ja urheilun merkitystä ideologisen taistelun välineenä paljon laajemminkin. Toki taistelua käytiin monilla muillakin urheilun rintamilla: itse muistan olympialaisten koripallo-otteluiden suuren ideologisen merkityksen. USA:n ja Neuvostoliiton yleisurheilumaaottelut olivat osa järjestelmien välistä kilpailua: John Thomas vastaan Valeri Brumel! Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin!

Kirjan kuvaama historia ja oma historiani jääkiekosta ja urheilusta kiinnostuneena poikasena lomittuvat saumattomasti yhteen. Jokisipilän kirjaamat huippujääkiekon vaiheet tuntuvat siksi tavattoman tutuilta.

Kiinnostukseni heräsi 1960-luvun alussa suurin piirtein samaan aikaan, kun jääkiekon MM-kisojen televisioinnit alkoivat. Tampereella pidetyt MM-kisat vuonna 1965 olivat jo ”totaalisen” seurannan kohteena.

Jokisipilä tarkastelee jääkiekon historiaa painottaen Neuvostoliiton näkökulmaa. Hyvä näin, sillä kirjan avulla avautuva kuva tarkentaa monia omia käsityksiäni pimennossa olleesta historiasta.

Jännittävää on nimenomaan aika ennen oman kiinnostukseni heräämistä, siis 1940- ja 1950-luvut. Neuvostoliitossa tiedostettiin hyvin varhaisessa vaiheessa jääkiekon merkitys ideologian ja ruumiinkulttuurin välineenä, ei kuitenkaan ihan alussa, sillä 1920 luvulla kilpaurheilua vielä pidettiin läntisenä rappiokulttuurina. Varsinkin sodan jälkeen asennoituminen kuitenkin muuttui: urheilusta tuli väline taistelussa yhteiskuntajärjestelmien paremmuudesta.

Neuvostoliiton edellytykset jääkiekkoilun huipulle olivat todella heikot, sillä jo pelaajien varusteet olivat alkeellisia (mailoja tehtiin itse, luistimen terä oli jalkineeseen kiinnitetty erillinen osa jne.). Ei sen puoleen, minäkin aloitin ”nurmeksilla”. Jopa 1940- ja -50-lukujen huippujääkiekossa nähtiin puutteellisia varusteita, eivätkä Neuvostoliiton huiput myöhemminkään päässeet kehumaan tekstiileillä.

Neuvostoliiton jääkiekon isähahmo on Anatoli Tarasov, joka tavallaan purki ja kokosi uudelleen jääkiekon lajina. Hänen intohimoista ja intensiivistä suhtautumistaan pelin kehittämiseen voi vain hämmästellä. Tarasovin jääkiekko oli erilaista kuin jääkiekon emämaan, Kanadan kiekkoilu. Neuvostokollektivismi toi peliin valtavan panostuksen yhteispeliin, hyökkäysketjuihin ja viisikkopelaamiseen. Tarasov panosti luistelunopeuteen ja tekniseen taituruuteen, mutta myös pelitaktiikkaan ja strategiaan. Lähtökohdat jääkiekon pelaamiseen olivat tieteelliset. Kaiken taustalla oli raju harjoittelu (jopa kolme kertaa päivässä).

Tarasovin jääkiekkohistoria ulottuu 1940-luvulta aina 1970-luvulle saakka, joten hän on mukana myös omissa muistikuvissani: vanha papparainen (ei hän tainnut olla kuin viisissäkymmenissä) vaihtoaitiossa johtamassa peliä!

Palkkiot olivat mitättömät tähän päivään verrattuna. Kysymys oli kunniasta, etenkin järjestelmän kunniasta. Pelaajat alistuivat kovaan kuriin ja sisäistivät tavoitteen, jonka sisältönä ehkä sittenkin oli enemmän täydellinen jääkiekko kuin ideologia.

Neuvostojääkiekko tuli ryminällä kansainväliselle huipulle. Vasta kehittymässä oleva punakone nappasi jo 1950-luvun puolessa välissä maailmanmestaruuden ja olympiavoiton. Sitten tuli tasanne: vuosina 1957-1962 maajoukkue ei voittanut yhtään turnausta. Punakone, sellaisena kuin me sen muistamme oli parhaimmillaan vuosina 1963-1973. Vuonna 1967 Wienin kisoissa Neuvostoliiton maaliero oli 58-9, hopealle sijoittunut Ruotsi hävisi 9-1! (tämä ei ollut edes huippu sillä vuonna 1973 venäläisten maaliero MM-turnauksessa oli 100-18 (!) eli se voitti jokaisen ottelun keskimäärin luvuin 10-2).

Vuonna 1969 venäläiset marssittivat kentälle kaikkien aikojen ketjun, Petrov-Mihailov-Harlamov. Muiden oli vaikeaa päästä pistepörssin kärkipaikoille. Ehkä tässä ketjussa täydellistyivät Tarasovin kunnianhimoiset tavoitteet. Mutta olihan niitä tähtiketjuja ennenkin: minä en tietenkään ollut näkemässä 1940- ja 1950-luvun ketjua Babich-Shuvalov-Bobrov, mutta seuraava superketju liimautui mieleeni: Almetov-Loktev-Aleksandrov oli parhaimmillaan 1950-luvun lopulta 1960-luvun loppupuolelle. Valitettavasti näytteitä ketjun peleistä ei ole juuri säilynyt. Sitten tuli Firsov-Vikulov-Polupanov, jonka valtakautta kesti vuodesta 1965 vuoteen 1970. Petrovin ketjun hallintaa kesti koko 1970-luvun. Vielä tuli yksi huippuvitja, Larionov-Krutov-Makarov, joka oli huipulla koko 1980-luvun ajan.

Jokisipilä käy varsin yksityiskohtaisesti läpi MM-kisatapahtumat 1967-1969. Tsekkoslovakian miehitys löi leimansa tuon ajan MM-kisoihin dramaattisella tavalla. Elin nuo hetket intensiivisesti mukana. Tsekkien pelissä on aina ollut tunnetta muutoinkin, mutta Tukholmassa 1969 läikkyi todella yli. Kisat olivat kylmää sotaa ”toisin keinoin” – mutta järjestelmän sisällä. Tsekit olivat kyllin hyviä voittaakseen kaksinkertaisen sarjan molemmat ottelut Neuvostoliitoa vastaan, mutta eivät kyllin hyviä maailmanmestareiksi.

Kuusikymmentäluvulle tultaessa jääkiekosta oli tullut ideologinen lippulaivatuote; se merkitsi Neuvostoliiton viralliselle taholle järjestelmän ylivoimaa. Lännen amatöörit olivat katkeria siitä, että venäläiset urheilijat saattoivat esim. armeijan leivissä omistautua kokonaan jääkiekolle, muiden taistellessa amatööreinä jokapäiväisestä leivästä. Sitä paitsi järjestelmä takasi huippukiekkoilijoille etuja, joista muut eivät voineet kuin haaveilla.

Yksi asia ei muuttunut: venäläiset pelaajat saivat toimia paljon huonommissa olosuhteissa kuin pelaajat lännessä. Suunnitelmatalous ei pystynyt reagoimaan esimerkiksi kasvaviin välinetarpeisiin, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Jäähalleja oli vähän, puutetta oli mailoista, kypäristä jne. Neuvostoliiton omat tuotteet olivat heikkolaatuisia; välineitä suorastaan kerjättiin lännestä.

Oli vain yksi mittari, johon venäläisiä ”työläisammattilaisia” saattoi oikeudenmukaisesti verrata, oikeat NHL:n ammattilaiset. Amatöörisäännöt estivät pitkään huippujen kohtaamiset, mutta pikkuhiljaa muurit murtuivat. Kun kanadalaiset amatöörit eivät 1960-luvulla enää menestyneet MM-kisoissa, he korvasivat puuttuvan pelitaidon sikamaisuuksilla. Tuomarit katsoivat ainakin osittain läpi sormien puolirikollista pelaamista, joka ärsytti esimerkiksi minua suunnattomasti. Mutta muutos oli tuleva – tosin hitaasti.

Kanadan ja Neuvostoliiton parhaiden joukkueiden taistelut jääkiekon herruudesta ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Taistelua käytiin sekä seurajoukkue- että maajoukkuetasolla. Kanadassa ottelut saavuttivat aivan yhtä suuren, jos ei suuremman huomion kuin Neuvostoliitossa. Kysymys oli todella kamppailusta sosialismin ja kapitalismin välillä. Mutta kysymys oli muustakin. Kysymys oli kanadalaisten kansallisylpeydestä: jääkiekko oli yhtä kuin Kanada!

Ensimmäinen kohtaaminen oli kahdeksan ottelun sarja maajoukkueiden kesken (neljä ottelua Kanadassa, neljä Neuvostoliitossa). Seurasin tarkasti ottelusarjan etenemistä.

Ennen turnauksen alkua panin merkille omituisen ristiriidan: samaan aikaan, kun kanadalaiset olettivat ottelusarjan olevan läpihuutojuttu, he olivat epävarmoja. Tapahtumaan kiinnitettiin valtava mediahuomio. Jossain aivojen sopukoissa kanadalaiset pelkäsivät….

Ensimmäinen ottelu alkoi kuten odotettiin: muutaman minuutin jälkeen peli oli 2-0 kanadalaisille. Läpihuutojuttu? Väärin! Venäläiset pyörittivät peliä suvereenisti ja voittivat 7-3! Toiseen otteluun kanadalaiset tulivat nöyremmin ja voittivat sen 4-1. Kolmas ottelu päättyi tasan ja neljäs Neuvostoliitolle 5-3. Kun mentiin Moskovaan odotin ottelusarjan kääntyvän isossa kaukalossa Neuvostoliitolle. Toisin kävi. Kanada voitti koko turnauksen otteluvoitoin 4-3 (yksi tasan). Mutta nyt tiedettiin, missä mennään. Vuonna 1975-1976 pelatussa seurajoukkueiden kohtaamisessa ZSKA (seuran nimi on nyt näköjään TsSKA) voitti 2 ottelua, pelasi yhden tasan ja hävisi yhden. Tappio-ottelussa Philadelphia Flyersin sikamaisesti pelannut joukkue sai neuvostoliitolaiset poistumaan hetkeksi kaukalosta kesken ottelua.

Jääkiekon taso nousi Euroopassa ja 1970-luvun jälkipuoliskolla Neuvostoliito kärsi yllättäviäkin tappioita, pohjanoteerauksena 6-4 tappio Puolalle vuoden 1976 MM-kisoissa. Yleisesti ottaen Neuvostoliitto kuitenkin jatkoi voittojaan MM-tasolla. Se voitti sekä 1970-luvun lopulla että 1980-luvulla useimmat MM-kisat.

Myös Kanadan ammattilaisia vastaan tuli menestyksiä. Yksi parhaista saavutuksista oli, kun vuonna 1979 Neuvostoliiton maajoukkue kohtasi NHL:n all stars -joukkueen ja voitti kaksi kolmesta ottelusta, toisen niistä 6-0!

Kanadan paluu MM-kisoihin pitkän poissaolon jälkeen tapahtui 1970-luvun lopulla (kahdeksan vuoden tauko). Vihdoinkin ainakin osa ammattilaishuipuista pääsi mukaan! Kanadalaiset käyttäytyivät kuitenkin katastrofaalisesti ja pelillisesti suuret tähdet nolasivat itsensä häviämällä Neuvostoliitolle 11-1 ja 8-1.

Jääkiekko nousi vielä yhden kerran kylmän sodan välikappaleeksi, kun Yhdysvallat voitti Neuvostoliiton Lake Placidin olympialaisissa järisyttävästi 4-3 (”Miracle On Ice”). Se on yksi eniten hehkutetuista kylmän sodan taisteluista ”toisin keinoin”.

Vuonna 1981 Kanada Cupin finaalissa ei ollut niinkään kysymys enää kylmän sodan taisteluista, koska Neuvostoliiton joukkueen menestyksiin oli jo totuttu. Kuitenkin lopputulos 8-1 Neuvostoliitolle, vaikka vastassa olivat kaikki parhaat ammattilaiset on jääkiekon perustuksia järisyttävä tulos.

Mikä oli Kanadan muutamien rökäletappioiden syynä? Kun katsoin otteluja aikoinaan, niin kanadalaisten äärimmäinen hyökkäysinto – halu näyttää omille ja vieraille – oli silmiinpistävä piirre. Tällä tavalla vastustajan maalivahti (usein Vladislav Tretjak) sai kanadalaisten arvioissa legendaarisen muurin maineen, vaikka ainakin minun mielestäni päätön hyökkäyspeli avasi venäläisten vastahyökkäyksille avoimet ovet ja oli murskalukujen pohjimmainen syy.

Hurjaan vireeseen Neuvostoliiton joukkueen kiihdytti 1980-luvulla uusi valmentaja, autoritäärinen ja lähes maaninen Viktor Tihonov (vuodesta 1978 lähtien) ja tähtisikermä Krutov-Makarov-Larionov puolustajaparinaan Fetisov-Kasatonov. Myös NHL-seurajoukkueet joutuivat nöyrtymään Tihonovin venäläisille kerta toisensa jälkeen. Kaikki käydyt ottelut laskien saldo oli kuitenkin vain hiukan Neuvostoliiton eduksi.

Tätä kirjoitettaessa tuli viesti Tihonovin poismenosta. Jos Tarasov loi pelisysteemin, niin Tihonov vei yksilötaidon ja yhteispelin kombinaation lähelle täydellisyyttä. Kanadalaisille se saattoi näyttää kaavamaiselta ”kollektiivisuudelta”, mutta tehokas se oli.

Neuvostoliiton jääkiekon ykkösnyrkin (ja maajoukkueen) ylivoiman mureneminen tapahtui lopulta samalla tavalla kuin poliittisen järjestelmänkin osalta tapahtui – sisältä päin. Huippupelaajat eivät enää suostuneet Tihonovin käskyläisiksi, vaan kapinoivat avoimesti Igor Larionovin johdolla. Tihonovin valta-asema sortui kapinan seurauksena. Samoihin aikoihin (1980-luvun lopulla) tapahtuivat ensimmäiset venäläispelaajien siirtymiset NHL:ään sopimusteitse. Kylmän sodan taistelut toisin keinoin olivat ohi.

Punakonetta ei ole enää entisessä merkityksessä. Mutta se tekee uutta paluuta Putinin johdolla uuden nationalismin ilmentymänä. On perustettu Venäjän oma liiga, KHL. Jälleen jääkiekko on avainasemassa. Se on Putinin laji. Neuvostoideologian on korvannut ylpeä venäläinen kansallismielisyys, jonka päävastustaja ei ole enää kapitalismi, vaan länsi ja Yhdysvallat.

Neuvostoliitto antoi tasapäisen vastuksen kanadalaisille kylmän sodan vuosina, mutta sosialistinen järjestelmä tuhoutui punakoneen alta. Seuranneessa alennustilassa Venäjä ei voittanut yhtään turnausta 15 vuoteen (1994-2007). Samalla välillä käynnistyi eurooppalaisten pelaajien valtava invaasio NHL:ään.

Putin haluaa neuvostoperinteen jatkuvan tämän päivän kiekkoilussa. Nyt punakoneen vahvuudet ovat yksilöiden taidoissa. Taitureiden kurittomuus on välillä tuottanut tulosta, välillä johtanut ällistyttäviin tappioihin.

Jokisipilän kirjaa voin suositella kaikille kylmän sodan historiasta – ja jääkiekosta - kiinnostuneille.